Hacksaw Ridge – tarina aseettomasta sotasankarista

Täällä Lähi-idässä on sotia sen verran paljon ettei niitä tarvitsisi elokuvista katsoa. Nyt oli kuitenkin nähtävä uusi sotaleffa, kun ensi-illassa oli Mel Gibsonin ohjaama ”Hacksaw Ridge – aseeton sotilas” -elokuva.

Elokuva kertoo tositarinan toisesta maailmansodasta ja Okinawan verisestä taistelusta. Amerikkalaiset joukot yrittivät vallata Hacksaw ridgeä ja kärsivät taisteluissa valtavia miestappioita. Siitä elokuvan nimi.

Gibsonin mukaan kyseessä on sodan vastainen elokuva vaikka siinä kuvataankin sotaa äärettömän verisesti, vähän samaan tapaan kuin aikoinaan Tom Hanksin Pelastakaa Sotamies Ryanissa.

Mikä elokuvasta sitten tekee ”erilaisen” sota-elokuvan on se, että pääosassa on adventisti ja harras uskovainen Desmond Doss.

Doss kieltäytyi ottamasta asetta vaikka värväytyikin armeijaan vapaaehtoisena. Hän oli historian ensimmäinen aseeton sotilas, joka sai Yhdysvaltojen armeijan korkeimman kunnianosoituksen eli “the Medal of Honor.” Kyseessä on erikoinen tositarina aseettomasta sotasankarista.

Hacksaw Ridge on tarina monenlaisista ihmisen sisäisistä kamppailuista: miten olla lojaalinen Jumalalle ja samalla isänmaalle? Miten selvitä siitä, kun haluaa elää Jeesuksen opetuksen mukaan ja kieltäytyä tappamasta, ja kuitenkin samalla palvella maatansa; isänmaata, joka odottaa tappamista?

Onko väkivaltaa pakko sitten näyttää näin brutaalisti? Isona kontrastina elokuvan väkivallalle tulee elokuvan alkuosa, joka kuvaa rauhallista pikkukaupungin elämää; rakastumisia, perheillallisia ja arkipäivän askareita. Kun sitten taistelut alkavat, on edessä maanpäällinen helvetti, joka vyöryy katsomoon asti.

Tarina on pasifismin kunnianosoitus, joka tosin tapahtuu tulimyrskyn ja verenvuodatuksen keskellä.

Korostaako ohjaaja Gibson väkivaltaa tarkoituksella niin kuin hän teki myös The Passion of Christ elokuvassa? Vai eikö sanoma enää nykyaikana mene perille ilman hirveää väkivaltaa? Hacksaw Ridge luo verkkokalvolle pitkäksi aikaa jäävän kontrastin sodan totaalisen tuhon ja toisaalta tovereitaan henkensä edestä pelastavan miehen arvomaailman välille.

Gibsonin filmi alleviivaa vakaumusta, mikä sanoo tiukasti ”ei”-väkivallalle ja on valmis uhrautumaan uskonsa ja isänmaansa puolesta, samalla kuitenkin rakastaen lähimmäistään konkreettisesti. Doss hoitaa jopa haavoittunutta japanilaista sotilasta taistelukentällä!

Auttaako Dossin esimerkki meitä ehkä ymmärtämään paremmin, mitä Kristus tarkoitti sanoessaan, että ”rakastakaa vihollistanne, tehkää hyvää niille jotka teitä vihaavat?”

On kieltämättä piinaavaa seurata kuinka sotilastoverit kiusaavat ja hakkaavat elokuvan sankaria elokuvan alkupuolella. Kuitenkin Dossin päättäväisyys palvella Jumalaa ja isänmaata on suurempi motivaatio kuin kompromissien tekeminen tilanteessa missä moni antaisi periksi.

Kun sitten Doss pelastaa 75 haavoittunutta sotilastoveriaan taistelukentältä, tovereiden hyljeksintä muuttuu häpeäksi, pilkka kunnioitukseksi ja epäluottamus luottamukseksi.

Elokuva herättää ajankohtaisen kysymyksen: miten voimme elää saman maan kansalaisina, mutta silti olla mielipiteiltämme kaukana toisistamme? Miten voimme kunnioittaa lähimmäistämme vaikka emme millään pystyisi hänen vakaumustaan hyväksymään?

Olisi aika vaikea kuvitella, että Suomessa näytettäisiin itsenäisyyspäivänä elokuva aseettomana sodassa palvelleesta. Sitä ei monikaan suomalainen hyväksyisi osaksi kansallista sankaritarinaamme. Silti aseettomana ja siviilipalvelussa palvelleiden joukossa oli, ja on edelleen monia, joille isänmaan palveleminen ilman asetta on ollut kunnia asia.

Gibsonin elokuvaa katsoessa tulikin pohdittua, että miksi toiselle kristitylle on velvollisuus ja oikeus osallistua sodassa tappamiseen ja toiselle se on mahdoton ajatus. Ehkä juuri tämän ristiriidan takia elokuva kannattaakin katsoa, sillä elämä, eikä Gibson, anna meille helppoja vastauksia.

Ajassa missä elämme, kun kaikkea halutaan politisoida, tekee Gibson palveluksen korostaessaan ihmisarvon merkitystä yli maailmanpoliittisten kysymysten. Dossin aito usko ja sen mukaan toimiminen saa pahimmat vihamiehetkin kunnioittamaan häntä vaikkei se olekaan mikään itsestäänselvyys. Loppujen lopuksi selkärankaisuutta kunnioitetaan suurvaltapolitiikan sotkujen keskellä.

Dossille usko on henkilökohtaista, muttei yksityistä, eikä siihen liity loputonta spekulointia mikä on oikein ja mikä väärin. Usko määrittää elämän ratkaisut ja sodan järkyttävyyden keskellä se näyttää olevan ainut asia mikä on varmaa.

Elokuvateatterista poistuessani mielessä pyöri muutama Raamatun kohta: ”usko ilman tekoja on kuollut” ja ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaa hukkuu.” Jotenkin ne vaan kuvasivat hyvin Dossin tarinaa.

Ollaan Gibsonin elokuvasta mitä mieltä tahansa, niin ainakin se sai miettimään elämän peruskysymyksiä uudesta näkökulmasta.