Hämmentynein mielin olen seurannut viime päivien puhetta taantuvan tasa-arvon kirkosta ja siihen liittyvästä tuoreesta kirjasta. Sen perusteella näyttäisi, että yhteyden rakentamishalut ovat kirkossa vähissä. Heti kärkeen totean, että asiattomuuksiin tulee puuttua. Julkinen häpäisy, mitätöinti ja solvaaminen ei kuulu kristityn käytökseen, omasi sitten minkä mielipiteen tahansa mistä tahansa asiasta.

Ongelma on vain siinä, että keskustelun hedelminä syntyneet uutiset, haastattelut ja blogipostaukset käsittelevät konservatiivisempaa kirkkoväen laitaa yhtenä blokkina, joka on lähtökohtaisesti kirkon isoin ongelma. Näin keskustelu leviää #metoo -tyyppisestä häirinnästä yleiseen konservatismin kritiikkiin. Lukijalle syntyy merkillinen näköharha, että jo paikallaan pysyminen tietyissä asioissa on itse asiassa taaksepäin liikkumista. Tässä vyöyrytyksessä tulee kyllä varsin selväksi se viesti, että tulevaisuuden kirkossa konservatiivisia näkemyksiä aiotaan sietää vähemmän ja vähemmän. Ja tässä on juuri iso ongelma.

Yhteyden rakentamisen tulisi alkaa tosiasioiden tunnustamisella puolin ja toisin. Naispappeus on tullut jäädäkseen, mutta niin ovat myös ne, jotka eivät sitä hyväksy. Samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat nekin peruuttamattomasti totta maassamme, mutta yhtä ilmeistä on se, ettei kirkkomme nyt pysty seuraamaan valtiovallan jälkiä tässä asiassa. Emme pysty avaamaan näitä umpisolmuja, koska emme koe enää kulkevamme synodaalisesti samalla tiellä.

Täysin riippumatta siitä, mihin päähän näiden kiistakapuloiden äärellä asemoituu, kaksi tietä on valittavana. Voi jatkaa tilanteen kauhistelua, toisen osapuolen syyllistämistä ja kriminalisointia. Sitähän on kirkossamme osattu tehdä iät ja ajat. Näen tämän viikon ulostulot tästä hyvinä esimerkkeinä. Ylen ykkösaamun haastattelussakin tuli kyllä päivänselväksi, keiden tulee katsoa peiliin ja keiden ei. Lopputuloksena on vain yhä tiukentuva umpisolmu.

Mutta tarjolla olisi toinenkin tie. Se lähtee siitä, että suostunkin kohtaamaan toisin ajattelevan ja pyrin vilpittömästi ymmärtämään hänen perusteensa, vaikken kaikkia niitä hyväksyisikään. Seuraavalla askeleella minun täytyy vakuuttaa toinen osapuoli siitä, että hänen ei tarvitse pelätä minua eikä valmistautua iskuun tai diskriminointiin taholtani. Molemmat ymmärrämme, että kummankin on mahduttava tulevaisuuden kirkkoon, muutoin kaikki häviävät.

Aito suvaitseminen tarkoittaa elintilan sallimista. Vasta siinä vaiheessa alla on niin tukeva pohja, että sen varaan voidaan rakentaa yhteistuumin ratkaisuja näihin vaikeisiin kysymyksiimme. Se ei onnistu, jos toisen hyvään tahtoon ei voi luottaa. Valitettavasti juuri tässä on vielä kyistä sarkaa kynnettävänä puolin ja toisin.

Juuri tätä yritimme taannoisessa kirjeessämme piispoille avata yhden osa-alueen kohdalla. Samaa pitäisi tehdä monissa muissa kipukohdissa. Käy vain niin, että ne, jotka yrittävät yhteyttä rakentaa, joutuvat helposti linjojen väliseen ristituleen. On niin helppoa tehdä parannusta toisen tekemisistä ja vaatia vastapuolelta yhteyden tekoja. Vielä helpompi heittäytyä ymmärtämättömäksi ja siten sallia itsellensä suvaitsemattomuus. Yksimielisyys saavutetaan helpoiten tukahduttamalla moniäänisyys. Siihenkö Kristus meitä kehotti?