Vuoden 2018 uskontouutinen

Kotimaa 24 kertoo uutissivuillaan tänään 30.12.2018, että sen luetuin uskontouutinen osui marraskuun lopulle, jolloin 28 kirkolliskokousedustajan kirje piispoille julkaistiin medialle. Olen yksi tämän kirjeen allekirjoittajista.

Harva uutisen kommentoijista oli edes lukenut kirjettämme, mutta sitä koskevien kommenttien äänensävyt olivat heti alkuun ärtyneitä ja tuomitsevia. Eikä ihme. Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyseessä oli ”piispoille lähetetty kirje, jossa 28 kirkolliskokousedustajaa ja kuusi pappia vaati naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa”.

Jos tämä pitäisi paikkansa, se ärsyttäisi jopa allekirjoittanutta. Tähän samaan reagoi vastineessaan Mikko Himanka jo kohta Kotimaa 24:ssä olleen jutun ilmestymisen jälkeen (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/28-kirkolliskokousedustajaa-vastaa-avasimmeko-tulpan-joltain-joka-on-kalvanut-pitkaan-piilossa/). Hän perään kuulutti hyvää sisälukutaitoa.

Sanoilla luodaan todellisuutta. Kun toimittaja kirjoittaa siitä, kuinka kirkolliskokousedustajat ”vaativat” piispoilta jotakin, viesti on selvä: piispat halutaan panna seinää vasten ja avata jo kerran päätetty asia. Mutta näinhän kirjeessämme ei missään vaiheessa esitetty. Päinvastoin. Emme vaatineet mitään. Emme edes sitä, että piispat olisivat ottaneet kirjeemme vastaan – saati lukeneet sen.

Kirjeessä sen sijaan totesimme, että tahdomme vedota teihin, kirkkomme piispat, että jaksaisitte ponnistella yhä määrätietoisemmin sen eteen, että ns. perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme”. Kannustimme piispoja siis ponnistelemaan kirkon ykseyden puolesta. Sehän on heidän ensisijainen tehtävänsäkin.

Sanoilla luodaan todellisuutta. Toiseksi, Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyse olisi ollut kirjeestä, jossa vaadittiin lisää elintilaa ”naispappeuden vastustajille”. Kirjeessämme tuo termi esiintyi ainoastaan kerran – silloinkin yhteydessä siihen keskusteluun, jossa viitataan yleisesti havaintoon, että naisten pappeutta vastustava seurakuntaväki on jäänyt pysyväksi osaksi kirkkoamme”. Heille emme toivoneet edes ”lisää elintilaa”, vaan pelkästään ”elintilaa”.

Kirjeessä puhutaan muuten johdonmukaisesti ns. perinteisen virkakannan edustajista. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Aivan niin kuin uutisoinnissa on mielestäni ollut reilua puhua ”sukupuolineutraalista avioliittolaista” sen sijaan, että olisi käytetty termiä ”tasa-arvoinen avioliittolaki”. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Miksi kirjettämme ei haluttu lukea siinä sävyssä ja tarkoituksessa, jossa se kirjoitettiinkin: rakentamaan sopua ja vahvistamaan kirkon ykseyttä? Syitä on varmaan monia. Esitän itse pari valistunutta arvausta, joiden myötä tunnustan, etten tiedä varsinaisia syitä. Ehkä joku muu ne tietää..?

Ensimmäinen valistunut arvaukseni on, että keskusteluilmapiiri yhteiskunnassa ja kirkossa on tällä hetkellä ”kuplittunutta” ja jännitteistä, jolloin uutisoinnin kannalta on tarkoituksenmukaista ja ”myyvää” jyrkentää vastakkainasetteluja. Sillä myydään lehtiä ja saadaan lukijoita nettiuutisille. Kirkollinen media ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Viholliskuvat myyvät aina. Olipa kyse Korkeajännitys-lehdestä tai kirkollisesta mediasta.

Mikäli asia olisi toisin, kuka tahansa toimittaja olisi heti löytänyt kirjeestämme sen varsinaisen kärjen: 28 kirkolliskokousedustajaa vetoaa piispoihin, että he jaksaisivat ponnistella kirkon ykseyden puolesta virkakysymyksessä, joka vielä yli kolmen vuosikymmen jälkeenkin hiertää Suomen ev.lut. kirkossa. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Uutisointiin liittyen vielä yksi havainto: perinteisen virkakäsityksen kannalla olevia pidettiin muinaisjäänteenä, joiden uskottiin hävinneen ajan myötä – tai ainakin olevan hyvin marginaalinen joukko. Kirkko ja Kaupunki -lehden toimittaja soitti minulle marraskuussa ja kysyi, onko mielestäni 40 papin ja 2000 hengen seurakuntalaisten viikoittain kokoontuva joukko suuri (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/espoolaiskirkkoherra-haluaisi-lisaa-tilaa-naisten-pappeuden-vastustajille-seurakuntatyon-johtaja-kieltaytyy-yhteistyosta-heidan-kanssaan).

Kysymys heijasteli mielestäni yleistä tyrmistystä: miksi tällaisen marginaalin ja häviävän porukan puolesta pitäisi suuren seurakunnan kirkkoherran – tai yleensä kenenkään – olla huolissaan? Niin, miksi ihmeessä minkään vähemmistön oikeuksista pitäisi olla huolissaan..?

Onko 2000 kristittyä paljon vai vähän? Jos he ovat vakaumuksensa vuoksi inhottuja ja painostuksen alaisia, heitä on 2000 kristittyä liikaa. Tällöin heitä pitää ehdottomasti puolustaa syrjiviä asenteita ja vihapuhetta vastaan. Mutta jos he itse ovat naisvihamielistä ja muuta syrjintää harjoittavaa porukkaa, heitä pitää ojentaa kristillisellä rakkaudella ja päättäväisyydellä.

Vai onko kuitenkin niin, että meillä on oltava oikeus valita vähemmistömme, joiden vakaumusta ja oikeuksia puolustamme? Samassa K&K-lehden jutussahan Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkö vastasi samalla mitalla: hän kieltäytyy yhteistyöstä ns. perinteisen virkakannan edustajien kanssa. Hän oli huolissan pappisnaisten oikeuksien toteutumisesta ja siitä, että syrjintää suvaittaisiin kirkossamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Ns. perinteisen virkakäsityksen tulkinnan esiin nostaminen ja sen ymmärtäminen sekä kirkon moniäänisyyden puolustaminen tässä yhteydessä nähtiin yksiselitteisesti syrjintänä sekä naisten ja heidän pappeutensa halveksuntana. Harva huomasi, että me allekirjoittaneet emme olleet omalla asiallamme. Toisinajattelevien puolustaminen oli kuitenkin jo itsessään vääryys.

Toinen valistunut arvaukseni kirjeemme viestin huonoon sisälukutaitoon liittyen – uutisoinnin asenteellisuuden ja loukkaantuneen keskustelun lisäksi – on teologisen ymmärryksen ja sietokyvyn kapeutuminen kirkossamme. ”Moniäänisyys” kuuluu juhlapuheisiin, ei kirkolliseen arkitodellisuuteen.

Virkakysymys on jo kauan sitten irronnut raamatuntulkinnasta ja raamattukäsityksestä. Siitä on tullut puhtaasti tasa-arvokysymys ja naisten oikeuksiin liittyvä asia. Siksi kirjeemme herättämä tyrmistys oli varmasti aitoa – erityisesti niiden virkasisartemme keskuudessa, jotka eivät kirjettämme edes vaivautuneet lukemaan.

Ymmärrän heitä. Sanoilla luodaan todellisuutta. Kuitenkin kirjeessämme totesimme aivan selvästi: Emme esitä mitään muutosta seurakuntien oman toiminnan järjestelyihin sinänsä, emmekä halua, että nämä toimintamahdollisuudet muodostaisivat uhan miesten ja naisten tasa-arvoisen pappeuden toteutumiselle kirkossamme”.

Yritimme sanoittaa sen, että tässä kirjeessämme ei ollut kyse tasa-arvon toteutumisesta eikä naisista tai muunsukupuolisista sinänsä, vaan jostain muusta: oikeudesta tulkita Raamattua perinteisesti ja kristikunnan enemmistön tavoin.

Tämä jäi liian monelta huomaamatta. Se näkyi tänään (30.12.2018) myös YLE Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa, jossa jotkut keskustelijat kauhistelivat sitä, kuinka tällainen tasa-arvon vastainen kirje on ollut nyky-Suomessa mahdollinen. Toimittajat myötäilivät.

Vain yksi keskustelija pohti ääneen sitä, minkä oli itse kirjeestämme lukenutkin: jos pappeus ymmärretään perinteisellä tavalla Jumalan peruuttamattomaksi tahdoksi, kuinka sellaista näkemystä voisi muuttaa – paitsi ymmärtämällä Jumalan tahdoksi jokin toinen näkemys, joka on ristiriidassa aiemman käsityksen kanssa.

Tästä on kyse. Sanoilla luodaan todellisuutta. Perinteisen virkakäsityksen kristityt eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvon vastustajia tai naisvihamielisiä, vaan aidosti omantunnon ihmisiä, joille ymmärrys Jumalan tahdosta ei ole kauppatavaraa. Heidän vertaamisensa esim. rasismin kannattajiin on loukkaavaa, koska kyse on eri kategorian asioista.

Uusi testamentti ei kiellä mustaihoisia tai sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia opettamasta seurakunnan kokouksissa, mutta naisia kylläkin. Muunsukupuolisista se taas ei puhu mitään. Tässä on ongelmamme juuri. Onko Raamattu kirkon uskon ylin ohje, kuten kirkkolaki ja -järjestys edellyttävät – ja jos on, mikä siitä pitäisi ottaa vielä vakavasti ja mikä taas ohittaa vanhentuneena patriarkaalisuuden jäänteenä ja miksi?

Naisten puhe- ja opetuskielto on Uudessa testamentissa perinteisesti ymmärretty koskemaan kirkon virkaa – ja yhä kristikunnan enemmistö uskoo näin. Me kirjeen allekirjoittajat emme tosin tulkitse Raamattua tällä tavalla, mutta asettuessamme ymmärtämään tätä perinteistä raamatuntulkintaa ja puolustamaan näiden vilpittömien kristittyjen sisartemme ja veljiemme oikeutta elää ja toimia kirkossamme uskonsa mukaisesti, me olemme saaneet syrjinnän leiman otsaamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Mitä vuoden 2018 uskontouutisesta jäi siis käteen? Ainakin tämä vanha totuus: se, mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Voisiko seuraava vuosi 2019 olla kirjeemme viestiin sopivampi: sovinnon ja ykseyden rakentamisen vuosi? Voisi – jos aidosti haluamme sitä.

Toivomme – emme vaadi – että piispat vastaavat tähän omalla esimerkillään ja linjauksellaan. Kirkollinen media on tervetullut tähän mukaan.

Hyvää ja kristittyjen ykseyttä edistävää uutta vuotta 2019!

  1. ”Ei pidä sekoittaa ihmisiä ja mielipiteitä. Vaikka ei hyväksyisikään eri näkemystä, hyväksyy silti ihmisen, jolla se eri näkemys on.”
    —-

    -Tämä tarkoittaisi oikeutta säilyttää näkemyksensä ja vakaumuksensa, toimia sen mukaisesti ja olla toimimatta sitä vastaan. Ei ole kovin suuri luottamus tähän kun katsoo miten naispappeuden vastustajiin nyt suhtaudutaan.

    Jotta nähtäisiin onko asia noin, niin tarvitaan jotain konkreettista näyttöä, kuten monessa muussakin asiassa. Juurikin kykyä tulla vastaan ja ymmärtää, antaa toisille vapaus olla sitä mieltä kuin ovat, ja kunnioittaa sitä. Osoittaa tämä siten, että se voidaan havaita.

Kirjoittaja

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.