Vuoden 2018 uskontouutinen

Kotimaa 24 kertoo uutissivuillaan tänään 30.12.2018, että sen luetuin uskontouutinen osui marraskuun lopulle, jolloin 28 kirkolliskokousedustajan kirje piispoille julkaistiin medialle. Olen yksi tämän kirjeen allekirjoittajista.

Harva uutisen kommentoijista oli edes lukenut kirjettämme, mutta sitä koskevien kommenttien äänensävyt olivat heti alkuun ärtyneitä ja tuomitsevia. Eikä ihme. Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyseessä oli ”piispoille lähetetty kirje, jossa 28 kirkolliskokousedustajaa ja kuusi pappia vaati naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa”.

Jos tämä pitäisi paikkansa, se ärsyttäisi jopa allekirjoittanutta. Tähän samaan reagoi vastineessaan Mikko Himanka jo kohta Kotimaa 24:ssä olleen jutun ilmestymisen jälkeen (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/28-kirkolliskokousedustajaa-vastaa-avasimmeko-tulpan-joltain-joka-on-kalvanut-pitkaan-piilossa/). Hän perään kuulutti hyvää sisälukutaitoa.

Sanoilla luodaan todellisuutta. Kun toimittaja kirjoittaa siitä, kuinka kirkolliskokousedustajat ”vaativat” piispoilta jotakin, viesti on selvä: piispat halutaan panna seinää vasten ja avata jo kerran päätetty asia. Mutta näinhän kirjeessämme ei missään vaiheessa esitetty. Päinvastoin. Emme vaatineet mitään. Emme edes sitä, että piispat olisivat ottaneet kirjeemme vastaan – saati lukeneet sen.

Kirjeessä sen sijaan totesimme, että tahdomme vedota teihin, kirkkomme piispat, että jaksaisitte ponnistella yhä määrätietoisemmin sen eteen, että ns. perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme”. Kannustimme piispoja siis ponnistelemaan kirkon ykseyden puolesta. Sehän on heidän ensisijainen tehtävänsäkin.

Sanoilla luodaan todellisuutta. Toiseksi, Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyse olisi ollut kirjeestä, jossa vaadittiin lisää elintilaa ”naispappeuden vastustajille”. Kirjeessämme tuo termi esiintyi ainoastaan kerran – silloinkin yhteydessä siihen keskusteluun, jossa viitataan yleisesti havaintoon, että naisten pappeutta vastustava seurakuntaväki on jäänyt pysyväksi osaksi kirkkoamme”. Heille emme toivoneet edes ”lisää elintilaa”, vaan pelkästään ”elintilaa”.

Kirjeessä puhutaan muuten johdonmukaisesti ns. perinteisen virkakannan edustajista. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Aivan niin kuin uutisoinnissa on mielestäni ollut reilua puhua ”sukupuolineutraalista avioliittolaista” sen sijaan, että olisi käytetty termiä ”tasa-arvoinen avioliittolaki”. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Miksi kirjettämme ei haluttu lukea siinä sävyssä ja tarkoituksessa, jossa se kirjoitettiinkin: rakentamaan sopua ja vahvistamaan kirkon ykseyttä? Syitä on varmaan monia. Esitän itse pari valistunutta arvausta, joiden myötä tunnustan, etten tiedä varsinaisia syitä. Ehkä joku muu ne tietää..?

Ensimmäinen valistunut arvaukseni on, että keskusteluilmapiiri yhteiskunnassa ja kirkossa on tällä hetkellä ”kuplittunutta” ja jännitteistä, jolloin uutisoinnin kannalta on tarkoituksenmukaista ja ”myyvää” jyrkentää vastakkainasetteluja. Sillä myydään lehtiä ja saadaan lukijoita nettiuutisille. Kirkollinen media ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Viholliskuvat myyvät aina. Olipa kyse Korkeajännitys-lehdestä tai kirkollisesta mediasta.

Mikäli asia olisi toisin, kuka tahansa toimittaja olisi heti löytänyt kirjeestämme sen varsinaisen kärjen: 28 kirkolliskokousedustajaa vetoaa piispoihin, että he jaksaisivat ponnistella kirkon ykseyden puolesta virkakysymyksessä, joka vielä yli kolmen vuosikymmen jälkeenkin hiertää Suomen ev.lut. kirkossa. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Uutisointiin liittyen vielä yksi havainto: perinteisen virkakäsityksen kannalla olevia pidettiin muinaisjäänteenä, joiden uskottiin hävinneen ajan myötä – tai ainakin olevan hyvin marginaalinen joukko. Kirkko ja Kaupunki -lehden toimittaja soitti minulle marraskuussa ja kysyi, onko mielestäni 40 papin ja 2000 hengen seurakuntalaisten viikoittain kokoontuva joukko suuri (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/espoolaiskirkkoherra-haluaisi-lisaa-tilaa-naisten-pappeuden-vastustajille-seurakuntatyon-johtaja-kieltaytyy-yhteistyosta-heidan-kanssaan).

Kysymys heijasteli mielestäni yleistä tyrmistystä: miksi tällaisen marginaalin ja häviävän porukan puolesta pitäisi suuren seurakunnan kirkkoherran – tai yleensä kenenkään – olla huolissaan? Niin, miksi ihmeessä minkään vähemmistön oikeuksista pitäisi olla huolissaan..?

Onko 2000 kristittyä paljon vai vähän? Jos he ovat vakaumuksensa vuoksi inhottuja ja painostuksen alaisia, heitä on 2000 kristittyä liikaa. Tällöin heitä pitää ehdottomasti puolustaa syrjiviä asenteita ja vihapuhetta vastaan. Mutta jos he itse ovat naisvihamielistä ja muuta syrjintää harjoittavaa porukkaa, heitä pitää ojentaa kristillisellä rakkaudella ja päättäväisyydellä.

Vai onko kuitenkin niin, että meillä on oltava oikeus valita vähemmistömme, joiden vakaumusta ja oikeuksia puolustamme? Samassa K&K-lehden jutussahan Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkö vastasi samalla mitalla: hän kieltäytyy yhteistyöstä ns. perinteisen virkakannan edustajien kanssa. Hän oli huolissan pappisnaisten oikeuksien toteutumisesta ja siitä, että syrjintää suvaittaisiin kirkossamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Ns. perinteisen virkakäsityksen tulkinnan esiin nostaminen ja sen ymmärtäminen sekä kirkon moniäänisyyden puolustaminen tässä yhteydessä nähtiin yksiselitteisesti syrjintänä sekä naisten ja heidän pappeutensa halveksuntana. Harva huomasi, että me allekirjoittaneet emme olleet omalla asiallamme. Toisinajattelevien puolustaminen oli kuitenkin jo itsessään vääryys.

Toinen valistunut arvaukseni kirjeemme viestin huonoon sisälukutaitoon liittyen – uutisoinnin asenteellisuuden ja loukkaantuneen keskustelun lisäksi – on teologisen ymmärryksen ja sietokyvyn kapeutuminen kirkossamme. ”Moniäänisyys” kuuluu juhlapuheisiin, ei kirkolliseen arkitodellisuuteen.

Virkakysymys on jo kauan sitten irronnut raamatuntulkinnasta ja raamattukäsityksestä. Siitä on tullut puhtaasti tasa-arvokysymys ja naisten oikeuksiin liittyvä asia. Siksi kirjeemme herättämä tyrmistys oli varmasti aitoa – erityisesti niiden virkasisartemme keskuudessa, jotka eivät kirjettämme edes vaivautuneet lukemaan.

Ymmärrän heitä. Sanoilla luodaan todellisuutta. Kuitenkin kirjeessämme totesimme aivan selvästi: Emme esitä mitään muutosta seurakuntien oman toiminnan järjestelyihin sinänsä, emmekä halua, että nämä toimintamahdollisuudet muodostaisivat uhan miesten ja naisten tasa-arvoisen pappeuden toteutumiselle kirkossamme”.

Yritimme sanoittaa sen, että tässä kirjeessämme ei ollut kyse tasa-arvon toteutumisesta eikä naisista tai muunsukupuolisista sinänsä, vaan jostain muusta: oikeudesta tulkita Raamattua perinteisesti ja kristikunnan enemmistön tavoin.

Tämä jäi liian monelta huomaamatta. Se näkyi tänään (30.12.2018) myös YLE Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa, jossa jotkut keskustelijat kauhistelivat sitä, kuinka tällainen tasa-arvon vastainen kirje on ollut nyky-Suomessa mahdollinen. Toimittajat myötäilivät.

Vain yksi keskustelija pohti ääneen sitä, minkä oli itse kirjeestämme lukenutkin: jos pappeus ymmärretään perinteisellä tavalla Jumalan peruuttamattomaksi tahdoksi, kuinka sellaista näkemystä voisi muuttaa – paitsi ymmärtämällä Jumalan tahdoksi jokin toinen näkemys, joka on ristiriidassa aiemman käsityksen kanssa.

Tästä on kyse. Sanoilla luodaan todellisuutta. Perinteisen virkakäsityksen kristityt eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvon vastustajia tai naisvihamielisiä, vaan aidosti omantunnon ihmisiä, joille ymmärrys Jumalan tahdosta ei ole kauppatavaraa. Heidän vertaamisensa esim. rasismin kannattajiin on loukkaavaa, koska kyse on eri kategorian asioista.

Uusi testamentti ei kiellä mustaihoisia tai sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia opettamasta seurakunnan kokouksissa, mutta naisia kylläkin. Muunsukupuolisista se taas ei puhu mitään. Tässä on ongelmamme juuri. Onko Raamattu kirkon uskon ylin ohje, kuten kirkkolaki ja -järjestys edellyttävät – ja jos on, mikä siitä pitäisi ottaa vielä vakavasti ja mikä taas ohittaa vanhentuneena patriarkaalisuuden jäänteenä ja miksi?

Naisten puhe- ja opetuskielto on Uudessa testamentissa perinteisesti ymmärretty koskemaan kirkon virkaa – ja yhä kristikunnan enemmistö uskoo näin. Me kirjeen allekirjoittajat emme tosin tulkitse Raamattua tällä tavalla, mutta asettuessamme ymmärtämään tätä perinteistä raamatuntulkintaa ja puolustamaan näiden vilpittömien kristittyjen sisartemme ja veljiemme oikeutta elää ja toimia kirkossamme uskonsa mukaisesti, me olemme saaneet syrjinnän leiman otsaamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.

Mitä vuoden 2018 uskontouutisesta jäi siis käteen? Ainakin tämä vanha totuus: se, mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Voisiko seuraava vuosi 2019 olla kirjeemme viestiin sopivampi: sovinnon ja ykseyden rakentamisen vuosi? Voisi – jos aidosti haluamme sitä.

Toivomme – emme vaadi – että piispat vastaavat tähän omalla esimerkillään ja linjauksellaan. Kirkollinen media on tervetullut tähän mukaan.

Hyvää ja kristittyjen ykseyttä edistävää uutta vuotta 2019!

  1. Mielenkiintoista sanailua.

    Kaksi oppinutta henkilöä, blogisti ja Sari R-L. kertovat näkemyksiään, jotka ovat kuin eri planeetoilta. Blogistilla on toeloginen oppineisuus ja huoli koko kirkosta ja myös sen jäsenistä. Sarilla on aseenaan vanha Herbert Marcusen kehittämän repressiivisen toleranssin mukainen samojen asioiden toisto. Sari tuo kerta toisensa jälkeen esiin mustat, juutalaiset, romanit, naiset, vammaiset, homot jne. vetäen samalla merkillisen yhtäläisyyden kirkon ja näiden ryhmien välille, ikäänkuin Suomen ev.lut.kirkko olisi vastuussa kaikista ko. ryhmiin kohdistetuista historian julmuuksista.

    Blogistilla on huoli perinteisellä kristinuskon tulkinnan kannalla olevien seurakuntalaisten mahdollisuudesta harjoittaa uskoaan ja toimia kirkossaan, johon he ja heidän esi-isänsä ovat kuuluneet sukupolvi toisensa jälkeen. Sarin teksteistä saa vaikutelman, että hän on valmis näyttämään heille ovea koska on nämä historian saatossa kaltoin kohdellut mustat, juutalaiset, romanit, naiset, vammaiset, homot jne. joiden maailmalaajuinen huono kohtelu lasketaan kuin raskas peite vielä nykyisenkin suomalaisen kristikansan päälle.

    Blogisti osoittaa paimenen sydäntä. Sarin tekstit viestivät jotain muuta. Blogistin tekstejä ymmärtää tavallisella maalaisjärjellä. Sarin samaa hokemaa toistavat tekstit jäävät heilumaan ilmaan ilman kosketuspintaa käsillä olevaan asiaan.

    Sari sanoo: ”Suomessa se (raiskaus avioliitossa) hyväksyttiinkin hyvin myöhään rikoslakiin verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin. Monien mielestä raiskauksia ei voinut olla avioliitossa koska avioseksissä on kyse Raamatunkin asettamasta aviollisesta velvollisuudesta.”

    Mihin asiapaperiin perustuu väite, että ” Monien mielestä raiskauksia ei voinut olla avioliitossa koska avioseksissä on kyse Raamatunkin asettamasta aviollisesta velvollisuudesta.” Väite on kiero tapa mustamaalata kristittyjä. Sehän antaa epäsuorasti ymmärtää, että kristityt sallivat raiskauksen.

    Sanat ja ilmaisut luovat todellisuutta. Nyky-yhteiskunnassa ja kirkossa on sanapelillä ja tehokkaalla toistolla luotu uusi ja leimaava todellisuus esim. ev-lut.kirkon lähetysjärjestöistä ja ihmisen sukupuolen moninaisuudesta.

    • Sari,

      Kirjoitit aiemmin ” Monien mielestä raiskauksia ei voinut olla avioliitossa koska avioseksissä on kyse Raamatunkin asettamasta aviollisesta velvollisuudesta.”

      Lukaisin linkittämäsi tekstin nopeasti läpi, mutta en huomannut siellä yhtään viittausta Raamattuun tai kristittyihin.

      Kyllä minäkin tiedän tapauksia, joissa aviomies on raiskannut vaimonsa, mutta tekoon ei ole liittynyt minkäänlaista Raamatulla perustelua tai että kyseessä olisi ollut kristitty mies.

    • Salme K.,

      Erikoista, että et nähnyt linkkaamassani tekstissä mitään viittausta kristittyihin tai Raamattuun vaikka esim kirkko mainittiin siellä monessa kohdassa. Seksuaalimoraali jossa aviovaimolla nähtiin olevan velvollisuus seksiin miehensä kanssa ” kaikissa olosuhteissa” ja jossa ei nähty mahdollisena sitä että avioliitossa voisi tapahtua raiskauksia liitettiin tekstissä nimenomaan kirkkoon.

      Yllä mainittu seksuaalimoraali on osa sitä ” perinteistä” tai ” klassista” kristillistä avioliittokäsitystä ja ihmiskäsitystä joka on myös nyt puheena olevan ” perinteiseksi virkakäsitykseksi ” kutsutun näkemyksen taustalla ( eli näkemystä jossa mm.ajatellaan, että naisen tulee olla alamainen miehelle sekä perheessä että seurakunnassa).

      Ne tahot ( Sley, Kansanlähetys jne) joita Jouni Turtiainen tässä kirjoituksessa puolustaa ovat sitä mieltä että naisen tulee olla alamainen miehelle sekä seurakunnassa että perheessä. Perhe, jota mies johtaa perheen päänä, on seurakunta pienoiskoossa. Tätä he opettavat muun muassa nuorisotyöhön ha rippikoulutyöhön tarkoitetussa oppaassaan ” Kutsuvat sitä rakkaudeksi” (2018, kustantaja Sley- Media)

    • Sari R-L,

      Nyt sinä luot taas erikoisia rinnastuksia. Se, että mainitaan kirkko ei tarkoita sitä, että samalla tarkoitetaan, että kirkko ja Raamattu opettavat että aviomies saa raiskata vaimonsa. Raamatun mukaan toinen taoistaan kunnioittava seksuaalinen kanssakäyminen kuuluu pelkästään aviouolisoiden kesken tapahtuvaksi. Se on hyvä suositus, kun katsoo maailmanmenoa tänäkin päivänä.

      Jos yrität ympätä tekstiin sellaista, että Raamatussa suositellaan tai sallitaan aviovaimon raiskaus, niin olet mielestäni hakoteilla.

    • ”Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon.” Tämän 1. Kor. 7 kohdan tulkinnasta on kai kysymys. Luulisin, että ’perinteinen’ vääristymä on selittää, että miehen seksuaalinen halu on naisen herättämää – miehen ruumis on vaimon vallassa – ja silloin miehen oikeus on tyydyttää halunsa vaikka väkisin – vaimon ruumis on miehen vallassa. Onko se vain oikeus vai suorastaan velvollisus? Joku on voinut ajatella niinkin.

    • Sari R-L: ”Ne tahot ( Sley, Kansanlähetys jne) joita Jouni Turtiainen tässä kirjoituksessa puolustaa ovat sitä mieltä että naisen tulee olla alamainen miehelle sekä seurakunnassa että perheessä. Perhe, jota mies johtaa perheen päänä, on seurakunta pienoiskoossa. Tätä he opettavat muun muassa nuorisotyöhön ha rippikoulutyöhön tarkoitetussa oppaassaan ” Kutsuvat sitä rakkaudeksi” (2018, kustantaja Sley- Media)”

      Tarkkaan ottaen tämä Sarin väite ei tee oikeutta po. kirjassa olevalle opetukselle, jossa todetaan ekspilisiittisesti näin: ”Päätöksenteossa puolisot saavat lyödä viisaat päänsä yhteen. Parhaat ratkaisut syntyvät ylensä yhdessä keskustellen ja rukoillen, eri vaihtoehtoja punniten ja molempien tarpeet huomioiden.. Raamatun opetus ihmisestä perheen päänä ei tarkoita alistavaa hallitsemista, vaan kyse on palvelemisesta. Jeesus antoi siitä hyvän esimerkin rakastamalla meitä niin paljon, että oli valmis antamaan henkensä meidän puolestamme” (Kutsuvat sitä rakkaudeksi, 2018, s. 46).

      Tätä opetusta mielelläni puolustan ja näin opetan myös rippikoulussa ja seurakunnassa yleisesti.

      Mikä tässä loukkaa naisen arvoa tai tasa-arvoista käsitystä aviopuolisoista?

    • ”Raamatun opetus ihmisestä perheen päänä ei tarkoita alistavaa hallitsemista, vaan kyse on palvelemisesta.” Oliko todella tarkoitus kirjoittaa: ’ihmisestä’ eikä ’mehestä’? Jos tämä oli lipsahdus, ilmaiseva sekin on.

    • ”miehestä” sen piti olla, mutta puhelimen oikulukohkelma teki automaattisen korjauksen, jota en huomannut.(ei ollut ensimmäinen kerta).. Ehkei kannata tehdä siitä muita johtopäätöksiä. 🙂

  2. Vastaus kuuluu edelleen: ei tietenkään tarvitse, jos haluaa hajottaa kirkon tai perustaa oman.

    Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys.

    Historian saatossa isossa kirkossa on tapahtumut niin, että uudet tulokkaat ovat ennemmin tai myöhemmin lähteneet ja perustaneet omia yhdistyksiään jne. Samaa on tapahtunut myös vapaien suuntien kirkoissa esim. karismaattisen aallon puitteissa.

    Nyt Esim. TK-liike on tuomassa isoon kirkkoon omia agendojaan pyrkimyksenään saada perinteisesti ajattelevat vähitellen savustettua ulos kirkosta. Usein kysytty kysymys kuuluu: Miksi TK-liike ja Yhteys-liike eivät perusta omaa kirkkokuntaansa uusine Raamatun tulkintoineen ja humanistisine agendoineen? Vastaus on, koska kirkko pitää saada hajalle ja vallattua kokonaan uuden humanistisen ideologian omaavaksi.

  3. Juhani Ketomäki: ”Sen sijaan että TK-liikkeestä puhuttaisiin kirkon tuholaisina ja vihollisina, joita he ovat, heistä puhutaankin liberaaleina ja uudistusmielisinä”.

    Näin luodaan tyypillisesti viholliskuvia. Ryhmä määritellään ulkopuolelta käsitteillä, joita ryhmään kuuluvat eivät itse voi mitenkään hyväksyä saati itse käyttää.

    Kirkon tuholaisia eivät ole TK-liikkeeseen kuuluvat, vaan sellaiset kristityt, joilla ei ole tarvetta kuunnella toisia eikä ymmärtää heidän argumentaatioitaan. Se repii Kristuksen ruumiin lopullisesti rikki.

    Jos kirkossa on sellaisia ystäviä, jotka pitävä toisia kristittyjä kirkon tuholaisina, mihin me enää vihollisia tarvitsemme..?

  4. ”Pitäisikö suostua Tulkaa kaikki muut, paitsi -liikkeeksi?”
    —–

    -Siis kuka on eri mieltä tuon ”Tulkaa kaikki” -periaatteen kanssa? Liike antaa ymmärtää, että kirkossa oltaisiin tätä sanomaa vastaan. Ja oikeastaan tuntuu, että liike on jo nyt käytännössä tuollainen ”tulkaa kaikki muut paitsi” -liike. Siis ei hyväksytä niitä, joilla on eri näkemys vihkimisasiassa. Mutta viimeksimainittu ei tarkoita että ketään suljettaisiin kirkosta pois.

    Eli keitä tuo ”kaikki” tuossa tarkoittaa? Miksi tällainen liike on tarvinnut luoda?

  5. Sari W., jos tarkoitat Tk-liikkeen tavoitteella, joka pitää ”täysin” saavuttaa, vihkimisasiaa, niin se ei suinkaan ole vain Tk-liikkeen tavoite. Espoon, Helsingin, Tampereen, Turun ja Vantaan seurakuntayhtymien yhteisen kirkkovaltuuston enemmistö on sateenkaariparien vihkimisen kannalla. Enemmistö niiden jäsenistä on muilta kuin Tk-liikkeen listoilta valittuja.

Kirjoittaja

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.