Vuoden 2018 uskontouutinen
Kotimaa 24 kertoo uutissivuillaan tänään 30.12.2018, että sen luetuin uskontouutinen osui marraskuun lopulle, jolloin 28 kirkolliskokousedustajan kirje piispoille julkaistiin medialle. Olen yksi tämän kirjeen allekirjoittajista.
Harva uutisen kommentoijista oli edes lukenut kirjettämme, mutta sitä koskevien kommenttien äänensävyt olivat heti alkuun ärtyneitä ja tuomitsevia. Eikä ihme. Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyseessä oli ”piispoille lähetetty kirje, jossa 28 kirkolliskokousedustajaa ja kuusi pappia vaati naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa”.
Jos tämä pitäisi paikkansa, se ärsyttäisi jopa allekirjoittanutta. Tähän samaan reagoi vastineessaan Mikko Himanka jo kohta Kotimaa 24:ssä olleen jutun ilmestymisen jälkeen (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/28-kirkolliskokousedustajaa-vastaa-avasimmeko-tulpan-joltain-joka-on-kalvanut-pitkaan-piilossa/). Hän perään kuulutti hyvää sisälukutaitoa.
Sanoilla luodaan todellisuutta. Kun toimittaja kirjoittaa siitä, kuinka kirkolliskokousedustajat ”vaativat” piispoilta jotakin, viesti on selvä: piispat halutaan panna seinää vasten ja avata jo kerran päätetty asia. Mutta näinhän kirjeessämme ei missään vaiheessa esitetty. Päinvastoin. Emme vaatineet mitään. Emme edes sitä, että piispat olisivat ottaneet kirjeemme vastaan – saati lukeneet sen.
Kirjeessä sen sijaan totesimme, että ”tahdomme vedota teihin, kirkkomme piispat, että jaksaisitte ponnistella yhä määrätietoisemmin sen eteen, että ns. perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme”. Kannustimme piispoja siis ponnistelemaan kirkon ykseyden puolesta. Sehän on heidän ensisijainen tehtävänsäkin.
Sanoilla luodaan todellisuutta. Toiseksi, Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyse olisi ollut kirjeestä, jossa vaadittiin lisää elintilaa ”naispappeuden vastustajille”. Kirjeessämme tuo termi esiintyi ainoastaan kerran – silloinkin yhteydessä siihen keskusteluun, jossa viitataan yleisesti havaintoon, että ”naisten pappeutta vastustava seurakuntaväki on jäänyt pysyväksi osaksi kirkkoamme”. Heille emme toivoneet edes ”lisää elintilaa”, vaan pelkästään ”elintilaa”.
Kirjeessä puhutaan muuten johdonmukaisesti ns. perinteisen virkakannan edustajista. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Aivan niin kuin uutisoinnissa on mielestäni ollut reilua puhua ”sukupuolineutraalista avioliittolaista” sen sijaan, että olisi käytetty termiä ”tasa-arvoinen avioliittolaki”. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Miksi kirjettämme ei haluttu lukea siinä sävyssä ja tarkoituksessa, jossa se kirjoitettiinkin: rakentamaan sopua ja vahvistamaan kirkon ykseyttä? Syitä on varmaan monia. Esitän itse pari valistunutta arvausta, joiden myötä tunnustan, etten tiedä varsinaisia syitä. Ehkä joku muu ne tietää..?
Ensimmäinen valistunut arvaukseni on, että keskusteluilmapiiri yhteiskunnassa ja kirkossa on tällä hetkellä ”kuplittunutta” ja jännitteistä, jolloin uutisoinnin kannalta on tarkoituksenmukaista ja ”myyvää” jyrkentää vastakkainasetteluja. Sillä myydään lehtiä ja saadaan lukijoita nettiuutisille. Kirkollinen media ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Viholliskuvat myyvät aina. Olipa kyse Korkeajännitys-lehdestä tai kirkollisesta mediasta.
Mikäli asia olisi toisin, kuka tahansa toimittaja olisi heti löytänyt kirjeestämme sen varsinaisen kärjen: 28 kirkolliskokousedustajaa vetoaa piispoihin, että he jaksaisivat ponnistella kirkon ykseyden puolesta virkakysymyksessä, joka vielä yli kolmen vuosikymmen jälkeenkin hiertää Suomen ev.lut. kirkossa. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Uutisointiin liittyen vielä yksi havainto: perinteisen virkakäsityksen kannalla olevia pidettiin muinaisjäänteenä, joiden uskottiin hävinneen ajan myötä – tai ainakin olevan hyvin marginaalinen joukko. Kirkko ja Kaupunki -lehden toimittaja soitti minulle marraskuussa ja kysyi, onko mielestäni 40 papin ja 2000 hengen seurakuntalaisten viikoittain kokoontuva joukko suuri (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/espoolaiskirkkoherra-haluaisi-lisaa-tilaa-naisten-pappeuden-vastustajille-seurakuntatyon-johtaja-kieltaytyy-yhteistyosta-heidan-kanssaan).
Kysymys heijasteli mielestäni yleistä tyrmistystä: miksi tällaisen marginaalin ja häviävän porukan puolesta pitäisi suuren seurakunnan kirkkoherran – tai yleensä kenenkään – olla huolissaan? Niin, miksi ihmeessä minkään vähemmistön oikeuksista pitäisi olla huolissaan..?
Onko 2000 kristittyä paljon vai vähän? Jos he ovat vakaumuksensa vuoksi inhottuja ja painostuksen alaisia, heitä on 2000 kristittyä liikaa. Tällöin heitä pitää ehdottomasti puolustaa syrjiviä asenteita ja vihapuhetta vastaan. Mutta jos he itse ovat naisvihamielistä ja muuta syrjintää harjoittavaa porukkaa, heitä pitää ojentaa kristillisellä rakkaudella ja päättäväisyydellä.
Vai onko kuitenkin niin, että meillä on oltava oikeus valita vähemmistömme, joiden vakaumusta ja oikeuksia puolustamme? Samassa K&K-lehden jutussahan Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkö vastasi samalla mitalla: hän kieltäytyy yhteistyöstä ns. perinteisen virkakannan edustajien kanssa. Hän oli huolissan pappisnaisten oikeuksien toteutumisesta ja siitä, että syrjintää suvaittaisiin kirkossamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Ns. perinteisen virkakäsityksen tulkinnan esiin nostaminen ja sen ymmärtäminen sekä kirkon moniäänisyyden puolustaminen tässä yhteydessä nähtiin yksiselitteisesti syrjintänä sekä naisten ja heidän pappeutensa halveksuntana. Harva huomasi, että me allekirjoittaneet emme olleet omalla asiallamme. Toisinajattelevien puolustaminen oli kuitenkin jo itsessään vääryys.
Toinen valistunut arvaukseni kirjeemme viestin huonoon sisälukutaitoon liittyen – uutisoinnin asenteellisuuden ja loukkaantuneen keskustelun lisäksi – on teologisen ymmärryksen ja sietokyvyn kapeutuminen kirkossamme. ”Moniäänisyys” kuuluu juhlapuheisiin, ei kirkolliseen arkitodellisuuteen.
Virkakysymys on jo kauan sitten irronnut raamatuntulkinnasta ja raamattukäsityksestä. Siitä on tullut puhtaasti tasa-arvokysymys ja naisten oikeuksiin liittyvä asia. Siksi kirjeemme herättämä tyrmistys oli varmasti aitoa – erityisesti niiden virkasisartemme keskuudessa, jotka eivät kirjettämme edes vaivautuneet lukemaan.
Ymmärrän heitä. Sanoilla luodaan todellisuutta. Kuitenkin kirjeessämme totesimme aivan selvästi: ”Emme esitä mitään muutosta seurakuntien oman toiminnan järjestelyihin sinänsä, emmekä halua, että nämä toimintamahdollisuudet muodostaisivat uhan miesten ja naisten tasa-arvoisen pappeuden toteutumiselle kirkossamme”.
Yritimme sanoittaa sen, että tässä kirjeessämme ei ollut kyse tasa-arvon toteutumisesta eikä naisista tai muunsukupuolisista sinänsä, vaan jostain muusta: oikeudesta tulkita Raamattua perinteisesti ja kristikunnan enemmistön tavoin.
Tämä jäi liian monelta huomaamatta. Se näkyi tänään (30.12.2018) myös YLE Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa, jossa jotkut keskustelijat kauhistelivat sitä, kuinka tällainen tasa-arvon vastainen kirje on ollut nyky-Suomessa mahdollinen. Toimittajat myötäilivät.
Vain yksi keskustelija pohti ääneen sitä, minkä oli itse kirjeestämme lukenutkin: jos pappeus ymmärretään perinteisellä tavalla Jumalan peruuttamattomaksi tahdoksi, kuinka sellaista näkemystä voisi muuttaa – paitsi ymmärtämällä Jumalan tahdoksi jokin toinen näkemys, joka on ristiriidassa aiemman käsityksen kanssa.
Tästä on kyse. Sanoilla luodaan todellisuutta. Perinteisen virkakäsityksen kristityt eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvon vastustajia tai naisvihamielisiä, vaan aidosti omantunnon ihmisiä, joille ymmärrys Jumalan tahdosta ei ole kauppatavaraa. Heidän vertaamisensa esim. rasismin kannattajiin on loukkaavaa, koska kyse on eri kategorian asioista.
Uusi testamentti ei kiellä mustaihoisia tai sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia opettamasta seurakunnan kokouksissa, mutta naisia kylläkin. Muunsukupuolisista se taas ei puhu mitään. Tässä on ongelmamme juuri. Onko Raamattu kirkon uskon ylin ohje, kuten kirkkolaki ja -järjestys edellyttävät – ja jos on, mikä siitä pitäisi ottaa vielä vakavasti ja mikä taas ohittaa vanhentuneena patriarkaalisuuden jäänteenä ja miksi?
Naisten puhe- ja opetuskielto on Uudessa testamentissa perinteisesti ymmärretty koskemaan kirkon virkaa – ja yhä kristikunnan enemmistö uskoo näin. Me kirjeen allekirjoittajat emme tosin tulkitse Raamattua tällä tavalla, mutta asettuessamme ymmärtämään tätä perinteistä raamatuntulkintaa ja puolustamaan näiden vilpittömien kristittyjen sisartemme ja veljiemme oikeutta elää ja toimia kirkossamme uskonsa mukaisesti, me olemme saaneet syrjinnän leiman otsaamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Mitä vuoden 2018 uskontouutisesta jäi siis käteen? Ainakin tämä vanha totuus: se, mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Voisiko seuraava vuosi 2019 olla kirjeemme viestiin sopivampi: sovinnon ja ykseyden rakentamisen vuosi? Voisi – jos aidosti haluamme sitä.
Toivomme – emme vaadi – että piispat vastaavat tähän omalla esimerkillään ja linjauksellaan. Kirkollinen media on tervetullut tähän mukaan.
Hyvää ja kristittyjen ykseyttä edistävää uutta vuotta 2019!
96 kommenttia
Olen kommentoinut muissa yhteyksissä useaan kertaan tätä po. piispoille lähetettyä kirjettä joten en tee sitä nyt enää tässä. Haluan sanoa jotain asiasta jota Turtiainen toistaa moneen kertaan kirjoituksessaan: ”Sanoilla luodaan todellisuutta”.
Tämä tosiaan pitää paikkansa. Otetaan nyt vaikkapa esimerkiksi sana ” perinteinen”. Se herättää usein myönteisiä mielikuvia ja sillä voidaan pyrkiä liittämään myönteisiä mielikuvia asioihin.
Otetaan nyt vaikkapa sanat ”perinteinen lastenkasvatus” kuvaamassa lastenkasvatusmenetelmää, jossa lapsia ojennetaan ja rankaistaan ruumiillisesti kurittamalla. Ennen lapsia todellakin piiskattiin osana kristillistä kasvatusta ja asiaa perusteltiin perinteillä ja Raamatulla ( ” ken vitsaa säästää se lastaan vihaa”). Ruumiillista kuritusta pidettiin hyvin pitkään hyvänä asiana . Esim. USA:ssa kristilliset konservatiivit vaativat pitkään oikeutta jatkaa perinteisten lastenkasvatusmenetelmien käyttöä ja vastustaneet sitä että perinteisestä lastenkasvatusmenetelmästä aletaan käyttää sanoja ” lapsiin kohdistuva väkivalta”. Sana ”väkivalta” ei nimittäin kuulosta yhtään hyvältä ja se antaa kuvan siitä että lapsille tehtäisiin jotain väärää. Sanat ” perinteinen kristillinen lastenkasvatus” kuulostavat sen sijaan paljon paremmalta kuvaamassa lastenkasvatusmenetelmää jossa lapsia myös piiskataan. Sanat luovat todellisuutta.
Juhani Ketomäki: ”Kysymys kuuluu edelleen: miksi pitäisi tehdä mitään kompromisseja?”
Vastaus kuuluu edelleen: ei tietenkään tarvitse, jos haluaa hajottaa kirkon tai perustaa oman.
Muuten kyllä pitäisi.
Juu, hyvä kysymys tietysti on se, että pitäisikö liberalismin ja suvaitsevaisuuden nimissä antaa toimintavapauksia niille jotka ajattelevat ” toisin” esimerkiksi mustista, juutalaisista, romaneista, naisista, vammaisista, homoista jne.
Niitä jotka ajattelevat ”toisin” esim mustista ja juutalaisista on ollut tuhansia vuosia eivätkä he ole katoamassa mihinkään. Päinvastoin, tuoreen EU- tutkimuksen mukaan Suomi oli tutkituista EU- maista kaikkein rasistisin.
Tässäkin voi tietysti taas todeta sen että ” sanat luovat todellisuutta”. Miksi uutisissa joissa kerrottiin edellä mainitusta EU- tutkimuksesta puhuttiin ” rasismista” ja ”syrjinnästä” eikä ”toisinajattelijoista” ja vaikkapa ”erilaisista näkemyksistä koskien etnisyyttä”. Rasismi ja syrjintä ovat leimaavia sanoja kun taas ” toisinajattelu” on suht neutraali.
”… joita he ovat…” Tämä käy esimerkistä, miten teonsanatkin luovat todellisuutta. On aivan eri asia ilmaista mielipiteensä noin sen sijaan, että sanoisi: ”… jollaisina heitä pidän…”
Juhani Ketomäki: ” Naisten pappeus ja se, että homoseksuaaleja ei vihitä kirkossa, on molemmat ratkaistu. Miksi niistä edelleen jauhaa? Mikä tässä on vaikeaa ymmärtää?”
Asiat ovat juuri noin. Ei noihin ongelmiin tarvitse etsiä kompromisseja, eikä mitään näennäisratkaisuja. Kun on ”äänestää prätkäytetty, niin pulinat pois” ja mennään eteenpäin.
Avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio ja yhteiskunta myös säätä siihen liittyvät lait. Hengellisiltä yhteisöiltä, jotka ovat saaneet valtiovallalta vihkioikeudet, mutta eivät sisäisistä syistä johtuen voi uutta avioliittolakia toimissaan soveltaa, voitaisiin tuo oikeus ottaa pois. Piispa Eero Huovinen esitti aikanaan, että ev.lut. kirkko luopuisi vihkioikeudestaan, jos sukupuolineutraali avioliittolaki säädetään. Viisas esitys, joka nyt toimeenpantuna ratkaisisi yhden kirkkoa hajoittavan ongelman.
Voisiko vihkioikeuden poisto ev.lut kirkolta, lähteä etenemään esim. kansalaisaloitteen muodossa? Minä kannattaisin tätä aloitetta, jos joku toimeliaampi panisi sen vireille.
Jouni Turtiainen: ”Vastaus kuuluu edelleen: ei tietenkään tarvitse, jos haluaa hajottaa kirkon tai perustaa oman.”
Voitko nyt vastata tekmääni kysymykseen; missä kohtaa ns libaraalit ovat antaneet periksi niin että voidaan puhua kompromissista.
Kumpi mahtaa hajottaa kirkon, ne jotka eivtä suostu alistumaan vai ne, jotka vaativat alistumaan? Mitä haittaa siitä on, jos viholliset lähtevät pois? En keksi mitään.
Jukka Kivimäki: ”Niin kait voitaisiin, mutta miksi pitäisi ja olisiko siinä mitään järkeä?”
Kyllä vihkimisoikeuden poistamisesta esim. ev.lut kirkolta olisi paljonkin järkeä. Tilanne kirkossa rauhoittuisi monella tapaa. Tuomiokapitulit välttyisivät sanktioiden pohtimiselta. Ei olisi ns. ”kapinapappeja”. Kirkolliskokouksissa voitaisiin keskittyä kirkon kannalta olennaisiin asioihin.
Onko uskontokuntien välistä yhdenvertaisuutta nytkään olemassa? Onko se määritelty laissa? Kansalaisten yhdenvertaisuus on kyllä säädetty laissa ja hengelliset yhteisöt, jotka ”leikkivät Jumalaa” loukkaavat epäsuorasti yhdenvetaisuuslakia kieltäytymällä palvelemasta jäseniään yhdenvertaisesti.
Löydätkö sinä Raamatusta yhtäkään perustetta ns. kirkolliselle vihkimiselle? Käsittääkseni kirkollinen vihkiminen on historiallinen jäänne ajalta, jolloin kirkko Suomessa ja muuallakin edusti esivaltaa. Sen vuoksi olisi viisasta, että vihkimisoikeus nykyisinkin rajattaisiin vain esivallan tehtäväksi. Ei piispa Eero Huovinen vihkimisoikeudesta luopumista kirkolle ajattelemattomuuttaan esittänyt.
Mielenkiintoista sanailua.
Kaksi oppinutta henkilöä, blogisti ja Sari R-L. kertovat näkemyksiään, jotka ovat kuin eri planeetoilta. Blogistilla on toeloginen oppineisuus ja huoli koko kirkosta ja myös sen jäsenistä. Sarilla on aseenaan vanha Herbert Marcusen kehittämän repressiivisen toleranssin mukainen samojen asioiden toisto. Sari tuo kerta toisensa jälkeen esiin mustat, juutalaiset, romanit, naiset, vammaiset, homot jne. vetäen samalla merkillisen yhtäläisyyden kirkon ja näiden ryhmien välille, ikäänkuin Suomen ev.lut.kirkko olisi vastuussa kaikista ko. ryhmiin kohdistetuista historian julmuuksista.
Blogistilla on huoli perinteisellä kristinuskon tulkinnan kannalla olevien seurakuntalaisten mahdollisuudesta harjoittaa uskoaan ja toimia kirkossaan, johon he ja heidän esi-isänsä ovat kuuluneet sukupolvi toisensa jälkeen. Sarin teksteistä saa vaikutelman, että hän on valmis näyttämään heille ovea koska on nämä historian saatossa kaltoin kohdellut mustat, juutalaiset, romanit, naiset, vammaiset, homot jne. joiden maailmalaajuinen huono kohtelu lasketaan kuin raskas peite vielä nykyisenkin suomalaisen kristikansan päälle.
Blogisti osoittaa paimenen sydäntä. Sarin tekstit viestivät jotain muuta. Blogistin tekstejä ymmärtää tavallisella maalaisjärjellä. Sarin samaa hokemaa toistavat tekstit jäävät heilumaan ilmaan ilman kosketuspintaa käsillä olevaan asiaan.
Sari sanoo: ”Suomessa se (raiskaus avioliitossa) hyväksyttiinkin hyvin myöhään rikoslakiin verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin. Monien mielestä raiskauksia ei voinut olla avioliitossa koska avioseksissä on kyse Raamatunkin asettamasta aviollisesta velvollisuudesta.”
Mihin asiapaperiin perustuu väite, että ” Monien mielestä raiskauksia ei voinut olla avioliitossa koska avioseksissä on kyse Raamatunkin asettamasta aviollisesta velvollisuudesta.” Väite on kiero tapa mustamaalata kristittyjä. Sehän antaa epäsuorasti ymmärtää, että kristityt sallivat raiskauksen.
Sanat ja ilmaisut luovat todellisuutta. Nyky-yhteiskunnassa ja kirkossa on sanapelillä ja tehokkaalla toistolla luotu uusi ja leimaava todellisuus esim. ev-lut.kirkon lähetysjärjestöistä ja ihmisen sukupuolen moninaisuudesta.
Vastaus kuuluu edelleen: ei tietenkään tarvitse, jos haluaa hajottaa kirkon tai perustaa oman.
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys.
Historian saatossa isossa kirkossa on tapahtumut niin, että uudet tulokkaat ovat ennemmin tai myöhemmin lähteneet ja perustaneet omia yhdistyksiään jne. Samaa on tapahtunut myös vapaien suuntien kirkoissa esim. karismaattisen aallon puitteissa.
Nyt Esim. TK-liike on tuomassa isoon kirkkoon omia agendojaan pyrkimyksenään saada perinteisesti ajattelevat vähitellen savustettua ulos kirkosta. Usein kysytty kysymys kuuluu: Miksi TK-liike ja Yhteys-liike eivät perusta omaa kirkkokuntaansa uusine Raamatun tulkintoineen ja humanistisine agendoineen? Vastaus on, koska kirkko pitää saada hajalle ja vallattua kokonaan uuden humanistisen ideologian omaavaksi.
Kirjoittaja
Jouni Turtiainen
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.
Tässä ajetaan sellaista mallia, että annetaan tilaa homoseksuaaleille ja annetaan tilaan naispappeuden vastaustajille samaa logiikkaa ja argumentaatiota käytetään kummassakin tapauksessa.
Ilmoita asiaton kommentti