Kaleva-lehti ja vanhoillislestadiolaisuus

”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”

– SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.

Tämä on mielestäni juuri näin.

Viimeaikoina Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti on nostanut esiin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää problematiikkaa. Mielenkiintoista, että juuri Kaleva. Oulua pidetään edelleen SRK-vanhoillisuuden pääkallonpaikkana eikä vähiten sen vuoksi, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen päämaja sijaitsee Oulussa. Iso osa Suomen 100 000:sta vanhoillislestadiolaisesta asuu juuri Kalevan levikkialueella Pohjois-Pohjanmaalla. Mikäli pitää paikkansa, että Pohjois-Pohjanmaan väestöstä noin 16% on vanhoillislestadiolaisia, tarkoittaisi se sitä, että Oulussa asuu noin 35 000 vanhoillislestadiolaista (arvio lienee reippaasti yläkanttiin). Vähemmistö kyllä, mutta ei pienimmästä päästä.

Tämän myös Kalevan toimittaja kertoo syyksi, miksi jutut tehty. Sekä sen, että Kaleva toimii alueensa kaikenlaisen vallankäytön valvojana. Tämä oli uutta minulle. Oulussa kun Kalevaa ihan yleisesti on pidetty nimenomaan vallankäyttäjänä, ei sen vahtikoirana.

No niin.

Esiin ovat jälleen kerran nousseet niin kutsutut hoitokokoukset. Kalevan toimittaja on haastatellut kahtakymmentä ns. hoidettua. Hoitokokoukset on pidetty viimeisen kymmenen vuoden aikana.

On melko luonnollista, että lehdessä haastateltujen hoidettujen käsitys kohtelustaan on läpeensä negatiivinen. Olisiko, jos halua olisi ollut, löytynyt myös toisenkaltaisia käsityksiä? Haastatteluista jää vaikutelma, ettei SRK ole – pyynnöistä huolimatta – ollut kovin halukas osallistumaan hoitokokouksiin. Aneluista huolimatta edustajaa ei ole useimmiten lähetetty.

Mistä on kysymys?

Kalevan ns. asiantuntijoina ovat yhteisöllisestä väkivallasta väitellyt lakimies sekä vanhat tutut: hoitokokouksista hiukan poleemisen kirjan aikanaan kirjoittanut politiikan tutkija, tohtori Aini Linjakumpu sekä Uskontojen Uhrien toiminnanjohtaja Joni Valkila.

Valkila kertoo käsityksenään, että erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormien normiensa rikkojia?

Ei mistään.

Linjakumpu kertoo, ettei hoitokokouksia enää suinkaan pidetä 1970-luvun malliin ja että ”hoitaminen” on nykyisin pienimuotoisempaa. Molemmmat väitteet varmasti totta. Siitä kertoo jo SRK:n pidättyvyys edustajiensa lähettämisen suhteen. Ari-Pekka Palolan viimevuotisessa SRK:n historian kolmannessa osassahan todettiin SRK:n lähettäneen edustajia satoihin hoitokouksiin, myös pyytämättä. Linja ainakin tässä suhteessa todistetusti muuttunut.

Erona erityisesti 1970-luvun hoitokokouksiin lienee myös, että silloin parannusta tehtiin ennen muuta erilaisista hengistä, etenkin ns. kososlaisuudesta, josta oikeastaan silloin enää kukaan ei tiennyt, mitä se tarkalleen ottaen oli. Nyt sielunhoidollisten neuvonpitojen aiheen lienee keskeisemmin ollut ns. tekosynnit.

Rauhanyhdistyksillä on perustuslain mukaisesti täysi oikeus uskontunnustuksen mukaisesti tapahtuvaan toimintaansa. Kenenkään ei ole pakko kuulua rauhanyhdistykseen ja yhdistys saa valita jäsenensä. Mikäli henkilö ei jaa rauhanyhdistyksen tai laajemmin herätysliikkeensä uskonkäsitystä, ei hänellä ole mikään pakko kuulua siihen. Hän ei toisaalta voi vaatia, että muut muuttaisivat vakaumustaan.

Selvää pässinlihaa. Eikö vain?

Kalevan tiettyä tasapuolisuutta kuvastaa se, että joulukuussa lehdessä oli myös pitkä, hyvin positiivinen artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta. Siinä haastateltiin nuorehkoa naista, äitiä, joka kuvasi suhdettaan uskonyhteisöönsä myönteisesti, hyvin turvalliseksi, samoin haastateltiin SRK:n viestintäpäällikköä sekä Oulun yliopiston tutkijatohtoria, liikkeestä eronnutta, joka kuvaili kokemustaan luennolta, jossa käsiteltiin arkielämän rasisimia. Hän tuli luennolla istuessaan ajatelleeksi, että siinä oli paljon samaa kuin siinä, miten kohdellaan lestadiolaisia.

Samassa Kaleva-lehdessä oli myös pitkä Oulun piispan Jukka Keskitalon haastattelu liittyen vanhoillislestadiolaisuuteen. Teologian tohtori Keskitalohan toimi ennen piispuutta vajaa kymmenen vuotta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. Älykäs mies, joka tuntee pohjoisen uskonnollisen ilmanalan jo kotiseutunsa Karungin perusteella ja taatusti osaa hyvässä mielessä asetella sanansa oikein. Haastattelussa Keskitalo antaa vanhoillisuudesta suhteellisen myönteisen kuvan, kipupisteitä kuitenkaan unohtamatta. Jutustä jää selkeä kuva siitä, ettei ole esteitä rauhanomaisen rinnakkaiselon jatkumiselle liikkeen ja kirkon välillä pohjoisen hiippakunnan alueella.

Joulukuun puolivälin Kalevassa on myös päätoimittaja Sanna Keskisen kolumni, jossa hän ihmettelee Pohjois-Pohjanmaalla vallitsevaa vastaikkainasettelua lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä. On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Oulussa on lestadiolaisia ollut viimeiset 150 vuotta ja hyvin mennyt. Voi toki olla, että läpimaallistuneelle tai pelkästään liberaalin seksuaalieettisen evankeliumin kyllästämälle ihmiselle monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskonkäsitykset ja elämäntapanormit näyttävät nykyisin yhä enemmän vierailta ja oudoilta.

Kalevassa 14.1.21 saa puheenvuoron Oulun 1500-jäsenisen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho. Ahon mukaan hän on vuosien saatossa osallistunut useisiin ”hoitokokouksiin” ja myös vetänyt niitä. Aho ei näe asiassa ongelmaa. Ahon mukaan jo Raamatun alkulehdiltä saakka on ihmisiä puhuteltu ja nuhdeltu eikä rauhanyhdistyksen puheenjohtaja näe nytkään näissä sielunhoidollisissa neuvonpidoissa mitään pahaa.

Samaisessa lehdessä suunvuoron saa myös Oulunsalon Salonpään 150:n hengen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli-Matti Tervaniemi. Hän puolestaan on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana yhdeksän vuotta eikä sinä aikana ole ns. hoitokokouksille ollut tarvetta eikä niitä ole järjestetty.

Näin se on. Eri rauhanyhdistyksillä on erilainen herkkyys ja toisaalta tarve järjestää näitä neuvonpitoja.

En täysin ymmärrä, miksi Kaleva-lehti on tällä volyymilla juuri nyt nostanut vanhoillislestadiolaisuuden esiin. Rovaniemellä toki käytiin kirkkoherran vaali, jossa kipinöitä sinkoili ja vl-liikkeeseen kuulunut pappi voitti vaalin ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Kalevan kunniaksi on sanottava, että lehti melkeinpä poikkeusellisessä määrin on pyrkinyt tasapuolisuuteen. Puheenvuoro on annettu myös vl-liikkeen rivijäsenille, rauhanyhdistysten puheenjohtajille, piispalle sekä liikkeen kriitikoille ja siihen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, yleisönosastoa unohtamatta.

Ajoittain kuuluu nurinaa siitä, että väitetään vanhoillislestadiolaisten edelleen sulkevan pelastuksen ulkopuolelle liikkeeseen kuulumattomat. Asia ei muutamia kaikkein hulluimpia hoitokokousvuosia lukuunottamatta kuitenkaan koskaan ole ollut kategorisen yksioikoinen. Käsitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja paikallisesti, sosiologisesti ja teologisesti ja myös sen mukaan, onko puhujana pappi vai maallikko. Kannattaa muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut kuitenkin ennen muuta maallikkoliike eikä sen oppia koskaan ole hiottu akateemisissa teologisissa työpajoissa. Osmo Tiililä kuvaa, kuinka rukoilevaisuuden, toisen maallikoiden pitkään johtaman liikkeen, ”oppi on muodostunut miesten mukana.” Tämä sopii erityisen hyvin SRK-vanhoillisuuden arjen teologiaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden opinkäsityksiä kritisoivat antavat usein implisiittisesti vaikutelman ikäänkuin evankelilaisluterilaisessa kirkossa vallitsisi opillisen yksimielisyyden auvo ja harmonia, vanhoillislestadiolaisuutta lukuunottamatta. Näin ei ole. Miten moni pappi enää uskoo, että inkarnaatio, Kristuksen sijaiskuolema, Hänen ylösnousemuksensa ja muut lunastusteot ovat kirkon tunnustuksen mukaisesti todellisia pelastavia tapahtumia historiassa, ei mitään symboleja tai pelkkiä myyttejä tai uskontapahtumia tai sen sellaisia? Ei kovin moni. Ja kyse kuitenkin perustavista uskontotuuksista.

Oulun tuomiokapituli päätti jokin aika sitten olla rankaisematta pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Käytännössä siis rikkovat kirkkolakia ja piispojen ohjeistuksia. Että siitä vaan, kirkon opetuksista viis! Onnneksi meillä on vanhoillislestadiolaiset, joiden kanssa voi harrastaa kirkkokuria.

Tosiasiassa kirkossa käytännössä vallitsee hyvin väljän opillisen peitteen alla suuri heterodoksia. Ne, jotka suuriäänisimpinä vaativat vanhoillislestadiolaisuutta tiukkaan opilliseen kuriin, usein toisaalla ovat itse niitä, jotka siitä vähiten välittävät.

PS. Iltasanomissa (14.1.21) Turun arkkihiippakunnan tuleva piispa Mari Leppänen hiukan teatraalisesti huokaa (liittyen nuorten naisten oletettuun vieraantumiseen kirkosta), että: ”he kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa..” Leppänen luonnollisesti tarkoittaa tasa-arvoa ja sukupuolineutraalia avioliittoa.

Mutta..

Kirkkohan edelleen kiistatta opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Lisäksi jotenkin absurdilta tuntuu, että juuri Mari Leppänen monissa haastatteluissaan uhriutuu siitä, että hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä tultuaan vihityksi papiksi. Minusta pikemminkin – anteeksi vaan – näyttää siltä, että juuri tämä oli yksi syy nopealle nousulle kirkon hierarkian huipulle.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Kiitos Kari-Matti noista kahdesta edellisestä kommentista, joista tuli esille mielenkiintoisia asioita. Oulun ry:n pj. Timo Ahon lausunnot Kalevassa ihmetyttivät jo Suviseurojen alla 2019. On tervehdyttävää, että ne tulivat uudestaan esille.

    Timo Aho on ilmeisesti innokas ”hoitomies”, joka ei ole seurannut aikaansa. Hänen taannoinen ihastelunsa ”hoitokokousten siunauksellisuudesta” toi viileän tuulahduksen 1970-luvun ”myrskyistä”, jotka riehuivat vanhoillislestadiolaisuudessa.

    Kari-Matti Laaksonen: ”Ehkä oli kuitenkin niin, että Oulun ry:n puheenjohtajan Timo Ahon mediassa kohua herättänyt lausunto sittenkin oli suurinpiirtein linjassa SRK:n pj:n Matti Taskilan lausunnon kanssa?” En väittäisi kyllä noinkaan, mutta toivoisin että herätysliikkeessä herättäisiin keskustelemaan laajemminkin asioista.

    Tämä keskustelu on

    • Luin myös Ahon haastattelun, jonka antanut ennen Muhoksen suviseuroja. Minulle jäänyt vaikutelma, että hoitokokous-termistä vallitsee aikamoinen sekamelska. Useimmille se tarkoittaa, että koko seurakunta kuuntelemassa ja tuomitsemassa, kun hoitomiehet itkettävät salin edessä koko ikänsä uskomassa ollutta yksinäistä vanhusta, joka oli sattunut vilkaisemaan vahingossa naapurin televisiota. Ei Timo Aho tälläistä ole tarkoittanut.

      Mutta totta on, että ero Ahon ja esimerkiksi Niemelän välillä muutakin kuin semanttinen.

      Edelleen hiukan ihmettelen Kalevan päätoimittajan ja Oulun kaupungin entisen viestintäjohtajan motiiveja tälläisen jutturyöppyyn..

      Tosiasiahan on, että 1970-luvun tyyliset hoitokokoukset ovat lähes tyystin kadonneet liikkeestä.

  2. Tuo 16% Pohjois-Pohjanmaan väestöstä 412 000 olisi 65 920. Luulen, että luvussa on pilkkuvirhe. Sen siis pitäisi olla 1,6%. Oulun Rauhanyhdistyksen jäsenmäärä on n. 1500. Koska läheskään kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät ole jäseniä yhdistyksissä, luku Oulun osalta olisi n. 3300. Koko maakunnan osalta n. 6600 yli rippikouluikäistä lestadiolaista. Tähän lukuun kun lisätään vielä huomattava määrä alaikäisiä, jotka kulkevat liikkeen tilaisuuksissa vanhempiensa mukana.

    Lestadiolaisten määrää liioitellaan helposti. Se on kokoaan suurempi painoarvoltaan. He ovat mukana liike-elämässä ja paikallispolitiikassa sekä seurakuntien hallinnossa hyvin hanakasti.

    • Olen samaa mieltä tuosta 16%:sta. Luku mainittiin yhdessä Kalevan jutuista. Ei se ollut ainoa virhe niissä. Osassa jutuista paistoi läpi toimittajan kettutyttömäinen innokkuus, mutta samalla lähes täydellinen tietämättömyys liikkeestä.

  3. Edelleen painotan, että minusta aina väärin, jos yksittäisen riviuskovan yksittäisiin hairahduksiin tms puututaan ry:n puheenjohtajan, puhujien tms voimin. Ei silloin kyse mistään sielunhoidollisesta neuvon pidosta. Jo puhujien tms tietynlainen auktoriteettiasema tekee sen mahdottomaksi.

    Olisiko tiukasta elämäntapanormien sääntelystä syytä luopua? Tiedämme hyvin, että se mikä aina on koskenut ”Pudasjärven mummoa”, on hyvin valikoivasti ollut käytössä vaikkapa pääkaupunkiseudun akateemisen vl-väen keskuudessa.

    Nyt käytännössä niin, että eri paikkakunnilla ja eri rauhanyhdistyksissä eri käytännöt. Toisissa kirkkokuorossa laulamista tms ei katsota hyvällä, toisissa se täysin ok. Kirkkokuorot vain yksittäisenä esimerkkinä.

    • Kari-Matti Laaksonen16.01.2021 08:24 ”hiukan ihmettelen Kalevan päätoimittajan ja Oulun kaupungin entisen viestintäjohtajan motiiveja tälläisen jutturyöppyyn..”

      En ymmärrä? Ilmeisesti tämä on sinulle henkilökohtaisesti vaikea asia. Kun hengellisestä väkivallasta puhutaan ja asiat otetaan esille, niitä ei voi ottaa esille puhumatta niistä.

    • Paajanen. Yritä keskustella asiasta. Ei blogin kirjoittajan persoonasta. Erittäin kriittisiäkin kommentteja sallin, mutta en suoranaisia törkeyksiä. Yhden kommenttisi jouduin poistamaan, se oli silkkaa sitä itseään.

  4. Vanhoillislestadiolaisuus ei tosiaankaan ole mikään monoliitti. Yksilölliset erot mielipiteissä ja elämäntavoissa ovat suuret. On hyvin konservatiivisia yksilöitä, perheitä ja paikkakuntia, samoin hätkähdyttävän liberaaleja lestadiolaisia. On liikkeen virallinen taso, jonka lausunnot kuvaavat sitä, miten asioiden tulisi olla. Sitten on paikallinen ja ruohonjuuritaso, jossa on hyvin paljon monimuotoisuutta.

    Nyt ryöpsähtänyt liikkeen sisäinenkin keskustelu sielunhoitokäytännöistä paljastaa tämän: osa suorastaan ihailee liikkeen 1970-luvun puhdistuksia ”siunauksellisina”, osa näkee ne vain osittain epäonnistuneina, osa taas kavahtaa kaikkea tämänlaista hoitoa, ja osa taas on sielunhoitokäsityksissään aivan kirkon linjoilla.

    Ongelma on se, että liikkeen 1970-luvun tunnustetut harhat on laitettu yhden voimakkaan maallikkosaarnaajan syyksi. Näin kymmenet, jopa sadat silloin harhoissa toimineet saarnamiehet, joista moni on elossa vieläkin, ”päästettiin pälkähästä” tällä tempulla. Mitään merkkejä siitä, että nämä saarnaajat olisivat pyytäneet anteeksi ja lestadiolaiseen tapaan korjanneet jälkensä, ei ole. Ehkä korkeintaan ”rakas veli-verkosto” on julistanut näistä synninpäästön, jos sitäkään.

    Tämä pitää yllä käymistilaa liikkeessä. Asioista ei laajasti ole pystytty keskustelemaan! Likapyykkiä ei ole pesty. Luulen, ettei liikkeessä kenelläkään tule olemaan helppoa, eikä varsinkaan niillä, joilta on harhasta luopuminen ja jälkien korjaaminen on jäänyt tekemättä. Tätä hidastaa myös SRK:n pelko mahdollisesta vahingonkorvausvelvollisuudesta uhrien suhteen.

    Katse kääntyy taas kirkkoon ja sen johtoon. Olisiko aika nostaa kissa pöydälle? Huono veruke on se, että kirkossa on muutenkin opillista monimuotoisuutta. Kysehän on tuhansia koskeneesta hengellisen väkivallan aallosta, joka on vaikuttanut dramaattisesti monen elämään suoraan ja välillisesti.

    • Katse kääntyy kirkkoon ja Oulun piispaan, kieltämättä. Itse toivoisin Oulun piispalta malttia ja harkintaa. Ja vielä kerran malttia ja harkintaa. Jukka Keskitalo on hyvässä mielessä ollut aktiivinen piispana somessa, mutta alustana se on helposti vaarallinen ja väärinkäsityksille altis. Lueskelin kerran Keskitalon väitöskirjan Newbingistä, se oli hyvä, siis se vähä, mitä huonona kirkkohistorioitsijana ja vielä huonompana dogmaatikkona siitä ymmärsin.

      Likapyykkiä ei ole pesty. Eikä postmodernin ihmisen, niin taipuvainen kuin heimoihin onkin, selkäranka sillä tavoin enää taivu huoneenhallitsijoiden auktoriteettiin kuin 1970-luvulla.

    • Ääriliberaali Vartija-lehti onkin se paras mahdollinen taho vl-liikkeestä puhumaan:-) Luen kyllä Vartija-lehteä, mutta mieluummin niitä Antti J. Pietilän päätoimittamia.

  5. Ääri ja ääri. Tarjosipa Vartija alustan hyvälle puheeenvuorolle. Minä voin lukea asiaa miltä alustalta käsin, itse asia kun ratkaisee. Sen verran on medialukutaitoa.

    Kari-Matti, kuinka hyödyllistä on käyttää näitä ääri-ilmaisuja, kun tärkeästä asiasta on kysymys. Minulla on vaikutelma, ettet vieläkään oikein ymmärrä, mistä on kysymys. Sinä suuresti ihailet tätä herätysliikettä. Siihen sinulla on oikeus. Mutta kun asiat eivät ole musta-valkoisia. Vl-yhteisössä on paljon hyvää. Niin myös huonoa, kun puhutaan väkivallasta. Ihmettelet, kun ”media” ottaa näitä esille. Ihmiset ne mediankin takana toimivat ja kun asioista on tarpeen keskustella, liikkeessä, sen liepeillä ja yhteiskunnassa, miksei sitä saisi tehdä?

    • Menee vähän sivuraiteelle Kimmo, mutta Ketolan ja Myllykosken aikana Vartijasta tullut lähinnä muutaman friikin elokuva-alan lehti. Valitettavasti.

    • En mielestäni ”ihaile” vl-liikettä. Tunnen luultavasti kuitenkin keskimääräistä suomalaista sukankuluttajaa paremmin sen historian. Kuuntelen mielelläni vanhoillislestadiolaisia nettiseuroja. Kyllä sieltä kaiken takaa kuitenkin koko ajan kuultavissa on puhdas, suloinen evankeliumin ääni, ja se on minulle tärkeintä. Käyn toki joskus myös seuroissa ns. paikan päällä, mutta harvemmin. Kunnioitan liikettä. Minulla on toki muitakin huonoja tapoja.

  6. Minä tunnen omakohtaisesti liikkeen kaikki puolet. Olen surullinen liikkeen laitostumis-ja lahkoutumiskehityksestä. Oululaisena kuitenkin tapaan joka päivä liikkeen jäseniä, ja suhtaudun heihin yksilöinä, kuten muihinkin ihmisiin, en niinkään en liikkeen jäseninä. Eniten hirvittää liikkeen johtoportaan ja vallankäyttäjien kyvyttömyys nähdä, missä mennään. Heillä on suuri vastuu siitä, mihin he tavallisia rivijäseniä johtavat ja millaisia taakkoja heidän päälleen lastaavat.

    Omalta osaltani päätän tämän keskustelun tähän. Elämässä kun on muitakin, paljon iloisempia ja antoisampia asioita!

  7. Kari-Matti Laaksonen. Olen siis samaa mieltä tuosta You tuben saarnasta. Samalla pointtini on juuri tuo minkä sanoitat ”vanhoillislestadiolaisittain ymmärrettynä”. Saarnaa kun jäsentää viesti siitä, että juuri tällä tavalla uskominen ilmentää ainoaa oikeaa uskoa ja vastaavasti toisella tavalla uskominen (vuoden 1948 kristinopin, Lutherin ja Tunnustuskirjojen tulkitseminen) ilmentää väärää uskoa. Jolloin onkin joko Jumalan valtakunnan ulkopuolella tai joutunut väärään ymmärrykseen ainakin tilapäisesti. Mukana on siis vankka opillinen ote: oikea omakohtainen usko on samalla samalla tavalla uskomista muiden samalla tavalla uskomassa olevien kanssa.

    Tästä opillisuudesta tietysti monet tänä päivänä äänessä olevat vanhoillislestadiolaisuuden kriitikot ovat todennäköisesti pihalla kuin lumiukot, koska heiltä puuttuu taustalla olevan pietistissävytteisen dogmatiikan tuntemusta. Ja on aina helpompi ihmetellä tapakulttuuria kuin pohtia oppia. Kuinka monta teologipolvea onkaan kuullut, että uskon kohde on Jeesus tai Jumala eikä oppi Hänestä…

    • Hoitokouksien taustallahan on ”Kristuksen kirkkolaki eli Matt 18:15-18. Onko kuitenkin niin, että alunperin lestadiolaisuudessa ”Kristuksen kirkkolailla” tarkoitettiin koko Matt 18?

      Pauli Rentola tuossa mainitussa youtube-saarnassa selittää kuitenkin esimerkiksi vl-kasteopin varsin hyvin. Oikeastaan hyvin ymmärrän, että keskeisissä opinkohdissa, etenkin jos kyseessä liikkeen puhujaveli, niin poikkeamisia ei suuremmin sallita. Täysin toinen juttu ovat sitten nämä kokonaan adiafora-asiat.

      Kannattaa tosiaan aika ajoin katsoa taaksepäin, eihän isotkaan erilaiset opilliset käsitykset kirkon historiassa ole kovin harvinaisia. Puolen vuosisadan ajan 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen molemmin puolin kirkkoa teologisesti hallitsi ns. beckiläisyys, joka pitkälti heitti tunnustuskirjat kokonaan tienposkeen. Toisaalta viidennen liikkeen keskeinen taustahahmo Urho Muroma kastekäsityksissään oli melkein yhtä kaukana perinteisestä tulkinnasta lapsikasteesta armonvälineenä kuin vl-liike.

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com