Kaleva-lehti ja vanhoillislestadiolaisuus

”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”

– SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.

Tämä on mielestäni juuri näin.

Viimeaikoina Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti on nostanut esiin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää problematiikkaa. Mielenkiintoista, että juuri Kaleva. Oulua pidetään edelleen SRK-vanhoillisuuden pääkallonpaikkana eikä vähiten sen vuoksi, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen päämaja sijaitsee Oulussa. Iso osa Suomen 100 000:sta vanhoillislestadiolaisesta asuu juuri Kalevan levikkialueella Pohjois-Pohjanmaalla. Mikäli pitää paikkansa, että Pohjois-Pohjanmaan väestöstä noin 16% on vanhoillislestadiolaisia, tarkoittaisi se sitä, että Oulussa asuu noin 35 000 vanhoillislestadiolaista (arvio lienee reippaasti yläkanttiin). Vähemmistö kyllä, mutta ei pienimmästä päästä.

Tämän myös Kalevan toimittaja kertoo syyksi, miksi jutut tehty. Sekä sen, että Kaleva toimii alueensa kaikenlaisen vallankäytön valvojana. Tämä oli uutta minulle. Oulussa kun Kalevaa ihan yleisesti on pidetty nimenomaan vallankäyttäjänä, ei sen vahtikoirana.

No niin.

Esiin ovat jälleen kerran nousseet niin kutsutut hoitokokoukset. Kalevan toimittaja on haastatellut kahtakymmentä ns. hoidettua. Hoitokokoukset on pidetty viimeisen kymmenen vuoden aikana.

On melko luonnollista, että lehdessä haastateltujen hoidettujen käsitys kohtelustaan on läpeensä negatiivinen. Olisiko, jos halua olisi ollut, löytynyt myös toisenkaltaisia käsityksiä? Haastatteluista jää vaikutelma, ettei SRK ole – pyynnöistä huolimatta – ollut kovin halukas osallistumaan hoitokokouksiin. Aneluista huolimatta edustajaa ei ole useimmiten lähetetty.

Mistä on kysymys?

Kalevan ns. asiantuntijoina ovat yhteisöllisestä väkivallasta väitellyt lakimies sekä vanhat tutut: hoitokokouksista hiukan poleemisen kirjan aikanaan kirjoittanut politiikan tutkija, tohtori Aini Linjakumpu sekä Uskontojen Uhrien toiminnanjohtaja Joni Valkila.

Valkila kertoo käsityksenään, että erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormien normiensa rikkojia?

Ei mistään.

Linjakumpu kertoo, ettei hoitokokouksia enää suinkaan pidetä 1970-luvun malliin ja että ”hoitaminen” on nykyisin pienimuotoisempaa. Molemmmat väitteet varmasti totta. Siitä kertoo jo SRK:n pidättyvyys edustajiensa lähettämisen suhteen. Ari-Pekka Palolan viimevuotisessa SRK:n historian kolmannessa osassahan todettiin SRK:n lähettäneen edustajia satoihin hoitokouksiin, myös pyytämättä. Linja ainakin tässä suhteessa todistetusti muuttunut.

Erona erityisesti 1970-luvun hoitokokouksiin lienee myös, että silloin parannusta tehtiin ennen muuta erilaisista hengistä, etenkin ns. kososlaisuudesta, josta oikeastaan silloin enää kukaan ei tiennyt, mitä se tarkalleen ottaen oli. Nyt sielunhoidollisten neuvonpitojen aiheen lienee keskeisemmin ollut ns. tekosynnit.

Rauhanyhdistyksillä on perustuslain mukaisesti täysi oikeus uskontunnustuksen mukaisesti tapahtuvaan toimintaansa. Kenenkään ei ole pakko kuulua rauhanyhdistykseen ja yhdistys saa valita jäsenensä. Mikäli henkilö ei jaa rauhanyhdistyksen tai laajemmin herätysliikkeensä uskonkäsitystä, ei hänellä ole mikään pakko kuulua siihen. Hän ei toisaalta voi vaatia, että muut muuttaisivat vakaumustaan.

Selvää pässinlihaa. Eikö vain?

Kalevan tiettyä tasapuolisuutta kuvastaa se, että joulukuussa lehdessä oli myös pitkä, hyvin positiivinen artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta. Siinä haastateltiin nuorehkoa naista, äitiä, joka kuvasi suhdettaan uskonyhteisöönsä myönteisesti, hyvin turvalliseksi, samoin haastateltiin SRK:n viestintäpäällikköä sekä Oulun yliopiston tutkijatohtoria, liikkeestä eronnutta, joka kuvaili kokemustaan luennolta, jossa käsiteltiin arkielämän rasisimia. Hän tuli luennolla istuessaan ajatelleeksi, että siinä oli paljon samaa kuin siinä, miten kohdellaan lestadiolaisia.

Samassa Kaleva-lehdessä oli myös pitkä Oulun piispan Jukka Keskitalon haastattelu liittyen vanhoillislestadiolaisuuteen. Teologian tohtori Keskitalohan toimi ennen piispuutta vajaa kymmenen vuotta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. Älykäs mies, joka tuntee pohjoisen uskonnollisen ilmanalan jo kotiseutunsa Karungin perusteella ja taatusti osaa hyvässä mielessä asetella sanansa oikein. Haastattelussa Keskitalo antaa vanhoillisuudesta suhteellisen myönteisen kuvan, kipupisteitä kuitenkaan unohtamatta. Jutustä jää selkeä kuva siitä, ettei ole esteitä rauhanomaisen rinnakkaiselon jatkumiselle liikkeen ja kirkon välillä pohjoisen hiippakunnan alueella.

Joulukuun puolivälin Kalevassa on myös päätoimittaja Sanna Keskisen kolumni, jossa hän ihmettelee Pohjois-Pohjanmaalla vallitsevaa vastaikkainasettelua lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä. On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Oulussa on lestadiolaisia ollut viimeiset 150 vuotta ja hyvin mennyt. Voi toki olla, että läpimaallistuneelle tai pelkästään liberaalin seksuaalieettisen evankeliumin kyllästämälle ihmiselle monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskonkäsitykset ja elämäntapanormit näyttävät nykyisin yhä enemmän vierailta ja oudoilta.

Kalevassa 14.1.21 saa puheenvuoron Oulun 1500-jäsenisen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho. Ahon mukaan hän on vuosien saatossa osallistunut useisiin ”hoitokokouksiin” ja myös vetänyt niitä. Aho ei näe asiassa ongelmaa. Ahon mukaan jo Raamatun alkulehdiltä saakka on ihmisiä puhuteltu ja nuhdeltu eikä rauhanyhdistyksen puheenjohtaja näe nytkään näissä sielunhoidollisissa neuvonpidoissa mitään pahaa.

Samaisessa lehdessä suunvuoron saa myös Oulunsalon Salonpään 150:n hengen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli-Matti Tervaniemi. Hän puolestaan on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana yhdeksän vuotta eikä sinä aikana ole ns. hoitokokouksille ollut tarvetta eikä niitä ole järjestetty.

Näin se on. Eri rauhanyhdistyksillä on erilainen herkkyys ja toisaalta tarve järjestää näitä neuvonpitoja.

En täysin ymmärrä, miksi Kaleva-lehti on tällä volyymilla juuri nyt nostanut vanhoillislestadiolaisuuden esiin. Rovaniemellä toki käytiin kirkkoherran vaali, jossa kipinöitä sinkoili ja vl-liikkeeseen kuulunut pappi voitti vaalin ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Kalevan kunniaksi on sanottava, että lehti melkeinpä poikkeusellisessä määrin on pyrkinyt tasapuolisuuteen. Puheenvuoro on annettu myös vl-liikkeen rivijäsenille, rauhanyhdistysten puheenjohtajille, piispalle sekä liikkeen kriitikoille ja siihen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, yleisönosastoa unohtamatta.

Ajoittain kuuluu nurinaa siitä, että väitetään vanhoillislestadiolaisten edelleen sulkevan pelastuksen ulkopuolelle liikkeeseen kuulumattomat. Asia ei muutamia kaikkein hulluimpia hoitokokousvuosia lukuunottamatta kuitenkaan koskaan ole ollut kategorisen yksioikoinen. Käsitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja paikallisesti, sosiologisesti ja teologisesti ja myös sen mukaan, onko puhujana pappi vai maallikko. Kannattaa muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut kuitenkin ennen muuta maallikkoliike eikä sen oppia koskaan ole hiottu akateemisissa teologisissa työpajoissa. Osmo Tiililä kuvaa, kuinka rukoilevaisuuden, toisen maallikoiden pitkään johtaman liikkeen, ”oppi on muodostunut miesten mukana.” Tämä sopii erityisen hyvin SRK-vanhoillisuuden arjen teologiaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden opinkäsityksiä kritisoivat antavat usein implisiittisesti vaikutelman ikäänkuin evankelilaisluterilaisessa kirkossa vallitsisi opillisen yksimielisyyden auvo ja harmonia, vanhoillislestadiolaisuutta lukuunottamatta. Näin ei ole. Miten moni pappi enää uskoo, että inkarnaatio, Kristuksen sijaiskuolema, Hänen ylösnousemuksensa ja muut lunastusteot ovat kirkon tunnustuksen mukaisesti todellisia pelastavia tapahtumia historiassa, ei mitään symboleja tai pelkkiä myyttejä tai uskontapahtumia tai sen sellaisia? Ei kovin moni. Ja kyse kuitenkin perustavista uskontotuuksista.

Oulun tuomiokapituli päätti jokin aika sitten olla rankaisematta pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Käytännössä siis rikkovat kirkkolakia ja piispojen ohjeistuksia. Että siitä vaan, kirkon opetuksista viis! Onnneksi meillä on vanhoillislestadiolaiset, joiden kanssa voi harrastaa kirkkokuria.

Tosiasiassa kirkossa käytännössä vallitsee hyvin väljän opillisen peitteen alla suuri heterodoksia. Ne, jotka suuriäänisimpinä vaativat vanhoillislestadiolaisuutta tiukkaan opilliseen kuriin, usein toisaalla ovat itse niitä, jotka siitä vähiten välittävät.

PS. Iltasanomissa (14.1.21) Turun arkkihiippakunnan tuleva piispa Mari Leppänen hiukan teatraalisesti huokaa (liittyen nuorten naisten oletettuun vieraantumiseen kirkosta), että: ”he kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa..” Leppänen luonnollisesti tarkoittaa tasa-arvoa ja sukupuolineutraalia avioliittoa.

Mutta..

Kirkkohan edelleen kiistatta opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Lisäksi jotenkin absurdilta tuntuu, että juuri Mari Leppänen monissa haastatteluissaan uhriutuu siitä, että hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä tultuaan vihityksi papiksi. Minusta pikemminkin – anteeksi vaan – näyttää siltä, että juuri tämä oli yksi syy nopealle nousulle kirkon hierarkian huipulle.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Olen lukenut keskustelua kiinnostuneena, onhan kotikaupunkini vanhoillislestadiolaisuuden ”pääkaupinki”. Olisi paljonkin kerrottavaa, muun muassa vl-liikkeen jäsenten vallan ulouttumisesta kunnanvaltuustosta ja -hallituksesta osuuspankin ja MTK:n kautta aina metsänhoitoyhdistykseen saakka.

    Mutta vain yksi tapahtuma tuttavapiiristä 1970-luvun puolivälistä, pahimmilta ”hoitokokousten” vuosilta.

    Ouluun muuttanut poika osti yksin mökkiä Oulun lähikunnassa asumaan jääneelle äidilleen television, tämän toivomuksesta. Kumu kantautui ry:n miesten korviin. Pari heistä tuli nuhtelemaan jo iäkästä äitiä – ja kantoi televison ulkovajaan. Kun poika kuuli asiasta, hän kävi nostamassa tv:n takaisin sisälle ja ilmoittamassa ry:n miehille, että jos sama toistuu, tapaamme käräjillä.

    Äiti ei enää mennyt seuroihin. Kun hän kirkolla käydessään tapasi tuttuja lestadiolaisia, osa tervehti ja osa katsoi ohi. Oman sivukylän lestadiolaiset suhtautuivat häneen kuten ennenkin.

    Oman äitini kanssa pohdimme, mitä olisi tapahtunut, jos tämä iäkäs nainen, äitini vanha tuttava, olisi mennyt seuroihin. Tosin emme silloin tienneet ”hoitokokousten” tosiasiallisesta todellisuudesta, vaikka juoruja kyllä liikkui.

    • Kiitos Jorma. En epäile yhtään, etteikö sinulla olisi todella paljon paitsi erittäin arvokasta, myös tärkeää kerrottavaa muun muassa vl-liikkeen poliittisesta vallankäytöstä.

    • Tässä televisio-kysymyksessä oli eräs vähemmän tunnettu hupaisakin juttu se, että nimenomaan vanhoillislestadiolaisia teekkareita oli mukana toimittamassa aikoinaan Suomen ensimmäistä tv-lähetystä.

      Laajempaan keskusteluun tv nousi vasta 1960-luvun alkupuolella eikä siitä alunperinkään vallinnut vanhoillislestadiolaisten parissa yksimielisyyttä. Monet katsoivat, että vuosikokouksen 1963 päätös oli väärä.

      Televisiosta tuli nopeasti fetissi, joka symbolisoi kaikkea ”pahaa” nopeasti modernoituvassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Jälkikäteen, kun miettii 1960-luvun valtavaa kulttuurimurrosta, niin ei liene suuri ihme, että vielä silloin valtaosin maaseudun ihmisistä ja kansakoulun käyneistä maallikkosaarnaajista koostunut liike joutui hämmennyksiin.

    • Tunsin 1970-luvulla ikäiseni vanhoillislestadiolaisen avioparin, josta toinen oli luokkatoverini poikalyseossa Oulussa. Helsingissä he saattoivat elää varsin vapaasti, ja heillä oli televisio. Se oli kuitenkin kaapissa, jonne sen saattoi kätkeä vieraiden silmiltä.

      Erilaista suhtautumista televisioon oli tosiaan olemassa.

  2. Marko Sjöblom kirjoitti tuolla aikaisemmin: “Jotain on kuitenkin pielessä, jos tilanne yhä edelleen on se, että uskovaisen tulee – missä päin tahansa – oman autuutensa menettämisen uhalla olla laittamatta korvakoruja, kuuntelematta rytmimusiikkia tai ottamatta saunakaljaa.”

    Röökiä saa käsitykseni mukaan sen sijaan vetää posket lommollaan, vaikka se on sentään monin verroin epäterveellisempää kuin vaikkapa saunakaljan (tai parinkin) nauttiminen. Olen kuullut, että myös teatteri ja vaikkapa oopperamusiikin kuunteleminen johtavat suoraan helvetin tulimereen simmailemaan ja luonnollisesti myös rakastavien lähimmäisten harjoittaman hengellisen helvetin kohteeksi.

    Umpihullua touhua.

    • ”Umpihullua touhua”. Lähden itse siitä, että kaikkea pitää yrittää ymmärtää, vaikkakaan ei välttämättä hyväksyä.
      Linjauksille on minun arvioni mukaan hyvin yksinkertainen selitys: pietistinen rigorismi kansan syvistä riveistä sekä ryhmäpaine. (Myös tutkimusnäyttöä aihepiiristä löytyy). 1700-1800 -luvuilla toden teolla alkanut kirkollisen yhtenäiskulttuurin hajoaminen alkoi keskeisesti siitä, että säätyläiset hävisivät kirkonpenkistä ensimmäisinä ja kansan riveissä levisivät herätykset. Yhdet kokoontuivat pitämään teatteria ja kuuntelemaan kevyttä musiikkia, toiset tupaseuroihin ja laulamaan Siionin lauluja (=Sions Sånger l. Vanha Siioni). Ja jos aikaa on käytettävissä rajallisesti, pitää valita, kummalla tarjonnalla sisimpänsä täyttää. Pietismin yksi ongelma on, että tehdään mustavalkoinen jako hyväksyttäviin ja torjuttaviin asioihin sen sijaan että pohdittaisiin ehdonvallan asioiden kategoriaa. Tällöin jollekulle voi olla hyvä asia jossakin tilanteessa luopua vaikka oopperasta tai televisiosta. Tupakointi taas oli hyvin yleistä vielä jokin vuosikymmen sitten. Ei siihen kyllä ketään vanhoillislestadiolaisuudessa rohkaista.

    • Söblomm: ”Ei siihen kyllä ketään vanhoillislestadiolaisuudessa rohkaista.”

      Mutta eipä sitä kielletäkään. Ja addikktio nikkotiinin himokin on siinä missä ne kauhistuttavat ja helvetin tielle johtavat saunakaljatkin. Puhumattakaan terveydellisistä haitoista.

      Ei vaikuta kovin johdonmukaiselta tai älykkäältä, vaikka milloinkas ne uskonasiat sitä olisivat.

  3. ”Hiukan ehkä inhorealistisesti en voi olla ajattelematta, etteikö silläkin pieni osuus Kalevan yhtäkkiä heränneeseen huoleen hoitokokouksista.” Varmasti näin ja aivan aiheesta ollaan kiinnostuneita onhan kirkkomme sisällä vaikuttavasta liikkeestä jossa hengellinen väkivalta on todellisuutta. Hyvä, että julkisuus nostaa näitä esille, silloin voi olla pieni mahdollisuus korjata asioita.

  4. Seurat Vantaan rauhanyhdistykselä su 03.01.2021 klo 16.00 olleissa seuroissa puhuja esittää luterilaisesta kasteopista sellaista mitä tunnustuskirjoitamme ei löydy. Tämä on varmasti eräs merkittävä teologinen linja joka myös vaikuttaa lestadiolaisliikkeessä. Helluntaikirkolla on vastaa opetus syntyvän lapsen tilasta. Lestadiolaisliike on kirkomme sisällä eniten jakaantunut liike, sille on tyypillistä juuri tämä kehitys.

    Tässä artikkelissa on aika kattavasti ja hyvin sanoitettu liikettä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Hoitokokous_(lestadiolaisuus)#Kuiva_henki,_hempe%C3%A4_henki_ja_kososlaisuus

    Mielenkiintoinen on myös tämä hoitokokousten teologinen peruste joka myös tuo esille lestadiolaisen kirkkokäsityksen. Joka ei ole luterilainen.

    Matt. 18:15 Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi.

    Vastaavia kohtia löytyy mm;

    3Moos. 19:17 Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan nuhtele lähimmäistäsi, ettet joutuisi hänen tähtensä syynalaiseksi.

    Luuk. 17:3Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi.

    Gal. 6:1 Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen.

    Jaak. 5:20 niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden.

  5. Sami Paajanen. Kasteoppi olikin yksi vanhoillislestsdiolaisuuden 1960-luvun hajaannuksen keskeisimmistä syistä. Tuo käsitys palautuu yksinkertaisesti pariin kokonaisuudesta irrotettuun Luther-tekstiin ja valistusteologiaan. Sitten sen taustalta hahmottuu myös yksi pietistidistä uudestisyntymiskäsityksistä. Tutkimuksessa ei käsittääkseni ole huomattu tätä Laestadiukselta, Raattamaalta ja Aatu Laitiselta löytyvän opin valistusteologista kytköstä. Tutkimuksessa ollaan yksimielisiä siitä, että Lestadiuksen kastekäsitys on epäjohdonmukainen ja baptistinen: ensin usko ja sitten sakramentti.

  6. Lueskelin eilen illalla lehtileikkeitä ja – juttuja 1970-luvun lopulta, hoitokokouksien kuumimmilta vuosilta. Nyt olisi hyvä nähdä kokonaisuus. 1970-luvulla ns. hoitokokouksia järjestettiin lestadiolaisuuden piirissä varmaankin useampi tuhat. Nyt ilmeisesti muutama kymmenen pitkältäkin ajanjaksolta. Joukossa toki vakavampia, kuten esim.ns. ”Lempäälän tapaus.”

    Silti en osaa sanoa, onko kaikin osin kysymys laadullisesti edes samasta ilmiöstä. Olen melko varma, ettei edes Oulun ry:n pj Timo Aho tarkoittanut paluuta 1970-luvun mallisiin neuvonpitoihin, vaikka käyttikin taitamattomia sanavalintoja.

    Täysin selvää on, ettei kyseessä mikään sielunhoidollinen tilaisuus, jos siihen osallistuu kaksikymmentäkin henkilöä, joista osa ei edes auttavasti osaa eläytyä toisen asemaan ja osa vl-liikkeen sisäisessä hierarkiassa selkeässä auktoriteettiasemassa.

    Auttaisi, jos pyrkisimme ymmärtämään asiaa vanhoillislestadiolaisuuden omasta itseymmärryksestä ja uskonnollisesta tulkintakehyksestä käsin. Eikö ole niin, että mahdollisesti langennutta ja kompuroivaa uskonystävää on autettava? Kääntäisinkö itse katseeni pois, jos uskonystävä vaarassa tipahtaa taivastieltä?

    Kysymys 2020-luvulla toki laajempi. Postmoderni, liberaali ihmiskäsityshän näkee jo lähtökohtaisesti jopa varhaismurrosikäisen siinä määrin itsenäisenä, että tämä voi halutessaan vaihtaa jopa sukupuolta. Ihmisen autonomia on jälkimodernissa yhteiskunnassa mennyt makaaberiin asti. Mitä, jos juoppo ollut kuivilla vuosia ja nyt näen, että selvät vaaranmerkit retkahtamiseen olemassa. Saanko auttaa? Vai teenkö henkistä väkivaltaa, jos neuvon?

  7. ” Auttaisi, jos pyrkisimme ymmärtämään asiaa vanhoillislestadiolaisuuden omasta itseymmärryksestä ja uskonnollisesta tulkintakehyksestä käsin. Eikö ole niin, että mahdollisesti langennutta ja kompuroivaa uskonystävää on autettava? Kääntäisinkö itse katseeni pois, jos uskonystävä vaarassa tipahtaa taivastieltä?”

    Luulen, että ymmärrämme tämän aivan hyvin, mutta pidämme tämä epäraamatullisena.

    ”Tavalliseen sielunhoitoon ei koskaan kuulu minkäänlainen painostus eikä julkisuus. Kyse on myötätuntoisesta ja empaattisesta rinnalla kulkemisesta ja asioiden pohdiskelusta, johon aloite tulee aina henkilöltä itseltään.

    Myös vanhoillislestadiolaisuuden sisällä harjoitetaan tällaista sielunhoitoa, mutta se ei tapahdu hoitokokouksissa. ” https://www.kotimaa.fi/artikkeli/hoitokokouksen-tavoite-on-pitaa-liikkeen-jasenet-ruodussa-eika-aloite-tule-ihmiselta-itseltaan-sanoo-tutkija-ja-pappi-tuomo-tormanen/

    https://www.kotimaa.fi/blogit/miksi-hoitokokoukset-ja-oikeuskomiteat-tulisi-lakkauttaa-tai-jopa-kriminalisoida/

    Mielestäni analysoit väärin jos teet rinastuksen hoitokokouksiin; ” Kysymys 2020-luvulla toki laajempi. Postmoderni, liberaali ihmiskäsityshän näkee jo lähtökohtaisesti jopa varhaismurrosikäisen siinä määrin autonomisena, että tämä voi halutessaan vaihtaa jopa sukupuolta. Mitä, jos juoppo ollut kuivilla vuosia ja nyt näen, että selvät vaaranmerkit retkahtamiseen olemassa. Saanko auttaa? Vai teenkö henkistä väkivaltaa, jos neuvon?” Tästähän ei ollenkaan ole kysymys.

    • Sami Paajanen. Vanhoillislestadiolaisesta näkökulmasta asia on juuri noin kuin Kari-Matti toteaa. Kyllä jo Uusi testamentti ohjeistaa uskovaisia eri tavoin pitämään huolta toisistaan. On olemassa jonkin asian ja käytännön oikea sekä väärä käyttö. Väärä käyttö ei kumoa oikeaa. Vanha pohjoisen sanonta sanoo tästä: ”Kaita tie ei ole milloinkaan niin kaita, että sillä ei mahtuisi kaksi kulkemaan yhdessä”. Tai kuten joku totesi itseironisesti omasta lestadiolaisesta suuntauksestaan ja uskovaisten käyttäytymisestä: ”Lestadiolaiset ovat laumaeläimiä”.?

    • ;arko, ei kysymys ole siitä, etteikö krisityt voisi pitää huolta toisistaan, neuvoa ja varoittaa. Kirkon historia, traditio ja Raamattu on täynnä näitä esimerkkejä. Se miten tämä tehdään lestadiolaisessa liikkeessä hoitokokouksien kautta ei ole se mitä kirkko ymmärtää sielunhoidolla tai ripillä. Nämä ovat eri asia. Kun puhumme hoitokokouksista puhumme rakeenteellisestä virheestä jossa koko talo on rakennettu väärin perustein. Asiat voidaan myös rakentaa oikein. Siksi kukaan ei kiellä neuvovasta toista kristittyä.

  8. Kimmo Wallentin. Itse en ole koskaan röökannut, mutta ilmeisesti pitäisi kokeilla, kun se näyttää olevan niin keskeinen kysymys.

    Sellainen huomio kannattaa tehdä, että vanhoillislestadiolaisuudessa vältetään muutenkin ilmaisuja ”kielto” ja ”kieltää”. Ne esitetään mutkan kautta erilaisten kiertoilmaisujen kautta: ”on nähty hyväksi, että…”; ”uskon kautta me ymmärrämme, että” jne. Tämä palautuu vanhaan teologiseen näkemykseen, jonka mukaan uskovainen ei ole lain alla. Kiellot olisivat lakia ja se ei kuulu uskovaiselle. Uskovaisille saarnataan vain evankeliumia, joka sitten sisältää myös ”evankeliumin neuvoja”. Asiallisesti kysymys on kyllä selvästä ohjeistuksesta, samalla kun julistuksessa säilyy – ihan oikeasti- armollinen pohjavire. Ylilyönneistä huolimatta. Olen itse kuullut viime vuosina parikin radioitua saarnaa, joissa on tämän linjan mukaisesti muistutettu tupakoinnin epäterveellisyydestä. Kyllä sitä niin uskovaiset kuin uskottomatkin kersat taitavat röökiä takapihalla maistella. Ikävä kyllä.

    • ’Armollinen pohjavire’ merkitsee valitettavasti sitäkin, että lestadiolaisen kaavan mukaan kadutut vakavatkin rikkeet saatetaan antaa anteeksi ja niiden muistaminenkin kielletään. Tämä tapa on tullut huomion kohteeksi lasten hyväksikäytön tapauksissa.

    • Sjöblom: ”Ne esitetään mutkan kautta erilaisten kiertoilmaisujen kautta: “on nähty hyväksi, että…”; “uskon kautta me ymmärrämme, että” jne. ”

      Kieroa pelleilyä, jolla ei ole minkkään sorttisia järjellisiä tai loogisia perusteita.

      ”On nähty hyväksi, että jne. ” Kuka on nähnyt hyväksi ja kuka on valtuutettu kenen antamin valtuuksin näkemään hyväksi myös toisten ihmisten puolesta? Aika kummallista, että mm. saunakaljojen nauttiminen, urheilun seuraaminen, TV: kkatselu, kuorolaulu, tanssi, korvakorujen käyttö ja oopperamusiikin kuuntelu, saatikka oopperassa tai teatterissa käynti ”on nähty hyväksi” jättää väliin suoraan helvetin tuleen johtavina synteinä, mutta tupakanpoltto ei.

      Ikinä en ole ymmärtänyt, millä oikeudella jotkut äijän änkyrät valtuuttavat itsensä puuttumaan toisten ihmisten yksityisyyden piiriin kuuluviin asioihin, jotka eivät kuulu pätkän vertaa kellekään muulle kuin asianosaisille itselleen elleivät nuo asianosiset ole holhouksen alaisia tai alaikäisiä. Ja niissäkin tapauksissa yksityisasiat kuuluvat ainoastaan virallisille holhoojille tai alaikäisten lasten huoltajille.

    • Sjöblom: ” Itse en ole koskaan röökannut, mutta ilmeisesti pitäisi kokeilla, kun se näyttää olevan niin keskeinen kysymys.”

      Tuota kommenttia en ymmärrä alkuunkaan. Mitä tekemistä lestadiolaisten suhtautumisella sallivasti tupakoimiseen on sinun tupakointisi tai tupakoimattomuutesi kanssa?

  9. Martti Pentti. Oikea käyttö ei myöskään oikeuta väärää käyttöä. Viime kesän seuraradiossa muistutettiin – muistaakseni nettisuviseuroissa asti – siitä, että lain rikkomukset pitää myös selvittää maallisen esivallan kanssa. Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuudessa näyttää esiintyneen vähemmän lasten hyväksikäyttöä ihmismäärään suhteutettuna kuin muualla. Yksikin tapaus on toki yksi liikaa.

    • ”Viime kesän seuraradiossa muistutettiin – muistaakseni nettisuviseuroissa asti – siitä, että lain rikkomukset pitää myös selvittää maallisen esivallan kanssa.” Eikö tämä kerro siitä, että näin ei ole ollut tapana tehdä? Hyväksikäytön määrä on toinen asia. Hyväksikäytön kätkeminen anteeksiantokulttuurin peittoon on toinen. Toki jälkimmäinen on antanut edellytykset edelliselle. Surullisinta on, että uhrien suut on suljettu.

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com