”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”
– SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.
Tämä on mielestäni juuri näin.
Viimeaikoina Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti on nostanut esiin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää problematiikkaa. Mielenkiintoista, että juuri Kaleva. Oulua pidetään edelleen SRK-vanhoillisuuden pääkallonpaikkana eikä vähiten sen vuoksi, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen päämaja sijaitsee Oulussa. Iso osa Suomen 100 000:sta vanhoillislestadiolaisesta asuu juuri Kalevan levikkialueella Pohjois-Pohjanmaalla. Mikäli pitää paikkansa, että Pohjois-Pohjanmaan väestöstä noin 16% on vanhoillislestadiolaisia, tarkoittaisi se sitä, että Oulussa asuu noin 35 000 vanhoillislestadiolaista (arvio lienee reippaasti yläkanttiin). Vähemmistö kyllä, mutta ei pienimmästä päästä.
Tämän myös Kalevan toimittaja kertoo syyksi, miksi jutut tehty. Sekä sen, että Kaleva toimii alueensa kaikenlaisen vallankäytön valvojana. Tämä oli uutta minulle. Oulussa kun Kalevaa ihan yleisesti on pidetty nimenomaan vallankäyttäjänä, ei sen vahtikoirana.
No niin.
Esiin ovat jälleen kerran nousseet niin kutsutut hoitokokoukset. Kalevan toimittaja on haastatellut kahtakymmentä ns. hoidettua. Hoitokokoukset on pidetty viimeisen kymmenen vuoden aikana.
On melko luonnollista, että lehdessä haastateltujen hoidettujen käsitys kohtelustaan on läpeensä negatiivinen. Olisiko, jos halua olisi ollut, löytynyt myös toisenkaltaisia käsityksiä? Haastatteluista jää vaikutelma, ettei SRK ole – pyynnöistä huolimatta – ollut kovin halukas osallistumaan hoitokokouksiin. Aneluista huolimatta edustajaa ei ole useimmiten lähetetty.
Mistä on kysymys?
Kalevan ns. asiantuntijoina ovat yhteisöllisestä väkivallasta väitellyt lakimies sekä vanhat tutut: hoitokokouksista hiukan poleemisen kirjan aikanaan kirjoittanut politiikan tutkija, tohtori Aini Linjakumpu sekä Uskontojen Uhrien toiminnanjohtaja Joni Valkila.
Valkila kertoo käsityksenään, että erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormien normiensa rikkojia?
Ei mistään.
Linjakumpu kertoo, ettei hoitokokouksia enää suinkaan pidetä 1970-luvun malliin ja että ”hoitaminen” on nykyisin pienimuotoisempaa. Molemmmat väitteet varmasti totta. Siitä kertoo jo SRK:n pidättyvyys edustajiensa lähettämisen suhteen. Ari-Pekka Palolan viimevuotisessa SRK:n historian kolmannessa osassahan todettiin SRK:n lähettäneen edustajia satoihin hoitokouksiin, myös pyytämättä. Linja ainakin tässä suhteessa todistetusti muuttunut.
Erona erityisesti 1970-luvun hoitokokouksiin lienee myös, että silloin parannusta tehtiin ennen muuta erilaisista hengistä, etenkin ns. kososlaisuudesta, josta oikeastaan silloin enää kukaan ei tiennyt, mitä se tarkalleen ottaen oli. Nyt sielunhoidollisten neuvonpitojen aiheen lienee keskeisemmin ollut ns. tekosynnit.
Rauhanyhdistyksillä on perustuslain mukaisesti täysi oikeus uskontunnustuksen mukaisesti tapahtuvaan toimintaansa. Kenenkään ei ole pakko kuulua rauhanyhdistykseen ja yhdistys saa valita jäsenensä. Mikäli henkilö ei jaa rauhanyhdistyksen tai laajemmin herätysliikkeensä uskonkäsitystä, ei hänellä ole mikään pakko kuulua siihen. Hän ei toisaalta voi vaatia, että muut muuttaisivat vakaumustaan.
Selvää pässinlihaa. Eikö vain?
Kalevan tiettyä tasapuolisuutta kuvastaa se, että joulukuussa lehdessä oli myös pitkä, hyvin positiivinen artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta. Siinä haastateltiin nuorehkoa naista, äitiä, joka kuvasi suhdettaan uskonyhteisöönsä myönteisesti, hyvin turvalliseksi, samoin haastateltiin SRK:n viestintäpäällikköä sekä Oulun yliopiston tutkijatohtoria, liikkeestä eronnutta, joka kuvaili kokemustaan luennolta, jossa käsiteltiin arkielämän rasisimia. Hän tuli luennolla istuessaan ajatelleeksi, että siinä oli paljon samaa kuin siinä, miten kohdellaan lestadiolaisia.
Samassa Kaleva-lehdessä oli myös pitkä Oulun piispan Jukka Keskitalon haastattelu liittyen vanhoillislestadiolaisuuteen. Teologian tohtori Keskitalohan toimi ennen piispuutta vajaa kymmenen vuotta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. Älykäs mies, joka tuntee pohjoisen uskonnollisen ilmanalan jo kotiseutunsa Karungin perusteella ja taatusti osaa hyvässä mielessä asetella sanansa oikein. Haastattelussa Keskitalo antaa vanhoillisuudesta suhteellisen myönteisen kuvan, kipupisteitä kuitenkaan unohtamatta. Jutustä jää selkeä kuva siitä, ettei ole esteitä rauhanomaisen rinnakkaiselon jatkumiselle liikkeen ja kirkon välillä pohjoisen hiippakunnan alueella.
Joulukuun puolivälin Kalevassa on myös päätoimittaja Sanna Keskisen kolumni, jossa hän ihmettelee Pohjois-Pohjanmaalla vallitsevaa vastaikkainasettelua lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä. On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Oulussa on lestadiolaisia ollut viimeiset 150 vuotta ja hyvin mennyt. Voi toki olla, että läpimaallistuneelle tai pelkästään liberaalin seksuaalieettisen evankeliumin kyllästämälle ihmiselle monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskonkäsitykset ja elämäntapanormit näyttävät nykyisin yhä enemmän vierailta ja oudoilta.
Kalevassa 14.1.21 saa puheenvuoron Oulun 1500-jäsenisen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho. Ahon mukaan hän on vuosien saatossa osallistunut useisiin ”hoitokokouksiin” ja myös vetänyt niitä. Aho ei näe asiassa ongelmaa. Ahon mukaan jo Raamatun alkulehdiltä saakka on ihmisiä puhuteltu ja nuhdeltu eikä rauhanyhdistyksen puheenjohtaja näe nytkään näissä sielunhoidollisissa neuvonpidoissa mitään pahaa.
Samaisessa lehdessä suunvuoron saa myös Oulunsalon Salonpään 150:n hengen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli-Matti Tervaniemi. Hän puolestaan on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana yhdeksän vuotta eikä sinä aikana ole ns. hoitokokouksille ollut tarvetta eikä niitä ole järjestetty.
Näin se on. Eri rauhanyhdistyksillä on erilainen herkkyys ja toisaalta tarve järjestää näitä neuvonpitoja.
En täysin ymmärrä, miksi Kaleva-lehti on tällä volyymilla juuri nyt nostanut vanhoillislestadiolaisuuden esiin. Rovaniemellä toki käytiin kirkkoherran vaali, jossa kipinöitä sinkoili ja vl-liikkeeseen kuulunut pappi voitti vaalin ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Kalevan kunniaksi on sanottava, että lehti melkeinpä poikkeusellisessä määrin on pyrkinyt tasapuolisuuteen. Puheenvuoro on annettu myös vl-liikkeen rivijäsenille, rauhanyhdistysten puheenjohtajille, piispalle sekä liikkeen kriitikoille ja siihen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, yleisönosastoa unohtamatta.
Ajoittain kuuluu nurinaa siitä, että väitetään vanhoillislestadiolaisten edelleen sulkevan pelastuksen ulkopuolelle liikkeeseen kuulumattomat. Asia ei muutamia kaikkein hulluimpia hoitokokousvuosia lukuunottamatta kuitenkaan koskaan ole ollut kategorisen yksioikoinen. Käsitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja paikallisesti, sosiologisesti ja teologisesti ja myös sen mukaan, onko puhujana pappi vai maallikko. Kannattaa muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut kuitenkin ennen muuta maallikkoliike eikä sen oppia koskaan ole hiottu akateemisissa teologisissa työpajoissa. Osmo Tiililä kuvaa, kuinka rukoilevaisuuden, toisen maallikoiden pitkään johtaman liikkeen, ”oppi on muodostunut miesten mukana.” Tämä sopii erityisen hyvin SRK-vanhoillisuuden arjen teologiaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden opinkäsityksiä kritisoivat antavat usein implisiittisesti vaikutelman ikäänkuin evankelilaisluterilaisessa kirkossa vallitsisi opillisen yksimielisyyden auvo ja harmonia, vanhoillislestadiolaisuutta lukuunottamatta. Näin ei ole. Miten moni pappi enää uskoo, että inkarnaatio, Kristuksen sijaiskuolema, Hänen ylösnousemuksensa ja muut lunastusteot ovat kirkon tunnustuksen mukaisesti todellisia pelastavia tapahtumia historiassa, ei mitään symboleja tai pelkkiä myyttejä tai uskontapahtumia tai sen sellaisia? Ei kovin moni. Ja kyse kuitenkin perustavista uskontotuuksista.
Oulun tuomiokapituli päätti jokin aika sitten olla rankaisematta pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Käytännössä siis rikkovat kirkkolakia ja piispojen ohjeistuksia. Että siitä vaan, kirkon opetuksista viis! Onnneksi meillä on vanhoillislestadiolaiset, joiden kanssa voi harrastaa kirkkokuria.
Tosiasiassa kirkossa käytännössä vallitsee hyvin väljän opillisen peitteen alla suuri heterodoksia. Ne, jotka suuriäänisimpinä vaativat vanhoillislestadiolaisuutta tiukkaan opilliseen kuriin, usein toisaalla ovat itse niitä, jotka siitä vähiten välittävät.
PS. Iltasanomissa (14.1.21) Turun arkkihiippakunnan tuleva piispa Mari Leppänen hiukan teatraalisesti huokaa (liittyen nuorten naisten oletettuun vieraantumiseen kirkosta), että: ”he kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa..” Leppänen luonnollisesti tarkoittaa tasa-arvoa ja sukupuolineutraalia avioliittoa.
Mutta..
Kirkkohan edelleen kiistatta opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Lisäksi jotenkin absurdilta tuntuu, että juuri Mari Leppänen monissa haastatteluissaan uhriutuu siitä, että hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä tultuaan vihityksi papiksi. Minusta pikemminkin – anteeksi vaan – näyttää siltä, että juuri tämä oli yksi syy nopealle nousulle kirkon hierarkian huipulle.
Lestadiolaisuus toimii kuin mafia. Käytetään vain omien palveluja. Kun halutaan ostaa uusi auto, mennään vain lestadiolaisen pitämään liikkeeseen. Sieltä saa alennusta, jonka voi sitten ”ottaa” väärinuskovilta takaisin. Liike on siis myös taloudellinen yhtymä.
Marko Sjöblom: kirjoitit hyvin. Luterilaisen kirkon sisällä vallitsee moniäänisyys. Moniäänisyyshän on vallinnut kristittyjen joukossa aivan alusta saakka. Historian kuluessa tätä moniäänisyyttä on pyritty kitkemään milloin väkivallan, milloin pehmeämpien keinojen kautta. Koskaan, millään, sitä ei ole saatu tukahdutettua. Kirkkohistoria on täynnä esimerkkejä siitä.
Jokin vika on kuitenkin ko. herätysliikkeen oppirakennelmassa, tekisi mieli sanoa, korttitalossa, jos sitä tarvitsee puolustaa vastentahtoisten, painostavien tai väkivaltaisten käytäntöjen kautta. Ei kristinusko ja Jumala tarvitse tuollaista ”puolustusta”! Erityisopit erityisesti muut ulossulkeva seurakuntaoppi, on luonteeltaan ihmisiä erotteleva ja sellaisena siinä on väkivallan siemen. Muut opit on alistettu palvelemaan vain tätä oppia. Rajankäynnistä, ”sodasta” tässä on kysymys, sekä vallasta (määrittelyvallasta). Ja sota vaatii aina uhrinsa — ja soturinsa. Mutta jos sotaa käydään lihan asein, niin kuin tässä tapauksessa, seuraukset ovat mitä ovat. Jumalan valtakunnan asia ei vaadi inhimillisiä voimia: ”Ei väellä, eikä voimalla, vaan minun Hengelläni–sanoo Jumala”.
Lestadiolainen ” jumalanvaltakunta” on ihmiskasvoinen valtakunta. He unohtavat, että valtakunta on Jumalan, ei heidän. Lisäksi Raamatun valikoiva lainaaminen omiin tarkoituksiinsa, osittain fundamentalistisesti, on heidän helmasyntinsä.
“Ei väellä, eikä voimalla, vaan minun Hengelläni–sanoo Jumala”,
….ajetaan kaksilla rattailla Turun tietä, vai?
Kosti, onko kommenttisi lopussa jonkinnäköinen vertaus ulkopuolisille!?
Kosti, taisin käsittää vertauksesi väärin. Tarkoititko, että kansankirkossa on ikään kuin lestadiolaisuus ja muu kirkollisuus?
Mika, tuo kannanottoni liittyi Kari-Matti Laaksosen blogin loppuosaan koskien Mari Leppäsen haastattelua, johon viittasin myös aikaisemmin.
Pieni lisäys: kaikessa sielunhoidollisessa toiminnassa pitäisi olla äärimmäinen sensitiivisyys, terapeuttinen herkkyys, aina mukana. Ei neuvonpitoon saa mennä halki, poikki ja pinoon-insinöörimentaliteetilla. Jos joku liikkeen puhuja alkaa pöntöstä julistamaan selkeästi vierasta uskonoppia, niin kyllä minusta silloin pieni lämminhenkinen neuvonpito on paikallaan. Tietysti. Ei kai Tulkaa Kaikki-liikkeessäkään saa julistaa, että homous on syntiä. Toinen on tilanne, jos ikänsä uskomassa ollut ei – etenkään korona aikana – voi välttää kiusausta katsomasta vaikka televisiota. Mitä sitten? Päätös oli väärä jo alunperin, tosin 1960-lukulaisessa kontekstissa ymmärrettävä.
Kari-Matti: kirjoitit hyvin. Tuollainen insinöörikristillisyys on leimallista SRK-laisessa yhteisössä. Liikkeen saarnaajien ja johtavien henkilöiden joukossa on hyvin edustettuna ”miehiset” ammatit: armeijan kapiaiset, insinöörit ja sitten opettajat. Ennen maanviljelijä-saarnaajat. Myös erisorttiset liikemiehet ovat hyvin esillä kaitsemassa ”Zionin laumaa.” Teologista tai terapeuttista sensitiivisyyttä saa hakea, vaikka sitäkin toki voi löytyä. Kun ” Zionin muuria” puolustetaan ei hengellisillä aseilla, ”ruumiita” tulee.
Ps. Tiedoksi sinulle, että lähes jokaisella vanhoillislestadiolaisella on nykyään televisio taskussaan tai kotinsa pöydällä, kun heillä on niin kuin muillakin, älypuhelimet ja tietokoneet. Sieltä he seuraavat television lähetyksiä, niin kuin muutkin ihmiset. Televisiosynti alkaa olla kuollut kirjain…
Insinöörikristillisyyten on kiinnittäneet huomiota muutamat akateemiset liikkeen tutkijatkin, mm. itsekin hoitokokouksien kautta erotettu teologian tohtori Tuomas Palola.
Jokainen saa sympatiseerata mitä ideologiaa tahansa. Heitän vain vastakysymyksen: miten vahoillislestadiolaisten suurseuroissa sitten voisi olla vähän väkeä? Kun ottaa huomioon liikkeen voimalla julistetun ehkäisypannan, ei tuo väkimäärä ole mikään meriitti, eikä todiste seurakansan uskon laadusta tai syvyydestä. Yhteisö, johon synnytään runsain määrin ja sen sosiaalinen tiiviys näissä kokouksissa näkyy, ei mikään muu.
Suuri kiusaus kirjoittaa, mitä kuuluisa ranskalainen sosiologian klassikko Emile Durkheim kirjoitti uskonnosta. Durkheim näki uskonnon hyvin positiivisena, toisin kuin esim. Marx. Uskonto on D:n mukaan eräänlainen kollektiivitajunta, liima ja side, joka pitää yhteisön koossa. Siinä, siis uskonnossa yhteisö palvoo lopultakin itseään.
Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin kollektiivinen usko, siinä ehkä menty ajoittain liian pitkälle. Katsotaan Kristuksen ja ristipuun sijaan seurakuntaa, Jumalan huonetta ja sen maallisia hallitsijoita.
Ainakin Rauhanyhdistyksen papin Albert Halosen mukaan viimeinen hoitokokous Porissa on pidetty vuonna 1986. Hän myös sanoi, että he ovat pyrkineet niistä kokonaan eroon. Siis SRK:n johto haluaisi niistä ilmeisesti eroon, mutta osa kenttäväestä on edelleen eri mieltä.
Päästä eroon.
Todennäköisesti juuri näin.
Meitä teologian opiskelijoita aikoinaan vähän nauratti, kun kaksi Rauhanyhdistykseen kuuluvaa naisopiskelijaa kirjoitti tiedekunnan lehteen nimeltään Kyyhkynen marsujen hoidosta. Siis tällaista ”teologiaa” he halusivat ilmeisesti tarjota varsinkin ”ulkopuolisille”.
Sen lähemmäs teologiaa Kyyhkynen tuskin tänäpäivänäkään päässyt.
Karkun evankelisella opistolla oli aikoinaan Teologipäivät, jossa käsiteltiin mm. Inkerin kirkon tilannetta. Paikalla oli myös Inkerin kirkon piispa Arre Kuukauppi, joka muuten on kutsuttu Suviseuroihin puhumaan. Paikalla oli myös luennoimassa Rauhanyhdistyksen edustaja, joka (tietenkin) esitteli siellä pelkästään kylmiä talouslukuja Inkerin kirkon taloudesta.
Kari-Matti, on siellä joskus varmasti ollut syvällisempääkin teologiaa kuin marsujen hoito!
Vilkaisin uusinta Kyyhkystä. Pääjuttu käsitteli ”swingaamista.”
Kari-Matti Laaksonen ja muut. Kuunnelkaapa Vantaan Rauhanyhdistyksen seurat Youtubesta päivämäärällä 3.1.2021. Olen samaa mieltä Kari-Matin kanssa siitä, että innokkaimmat vanhoillislestadiolaisia ”ruotuun” ajavat edistävät itse aikamoista opin ja kristillisen elämäntavan sekamelskaa kirkossamme.
Olin vajaat viisi vuotta Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaisseudulla pienten seurakuntien ”uskottomana pappina”. Näin ja koin, että monet ei-vanhoillislestadiolaiset seurakuntalaiset kärsivät siitä, että heitä kohdeltiin B-luokan kristittyinä muiden kuin kirkon työntekijöiden toimesta. Noista vuosista on kuitenkin aikaa ja olen kirjoittanut tuolloisista kokemuksistani toisessa yhteydessä.
Jotain on kuitenkin pielessä, jos tilanne yhä edelleen on se, että uskovaisen tulee – missä päin tahansa – oman autuutensa menettämisen uhalla olla laittamatta korvakoruja, kuuntelematta rytmimusiikkia tai ottamatta saunakaljaa. Vaikka elämässä pärjää tietysti oikein hyvin ilman noita asioita. Teologisesti: kyselen, onko yksi vanhoillislestadiolaisuuden ongelmista, että ns. ehdonvallan asioita ei juuri ole?
Varmaan juuri monista ehdonvallan asioista on tehty Rauhanyhdistyksessä jopa kymmeneen käskyyn verrattavia lakeja.
Minulla on henkilökohtaisesti lestadiolaisesta vain myönteisiä kokemuksia. He tervehtivät, kuten oikeita uskovia tervehditään, pyytävät tilaisuuksiinsa. Onkohan minussa jotakin vikaa, olen ihmetellyt tätä.
Sami, puhutko nyt muista lestadiolaisista kuin Rauhanyhdistyksestä? Esimerkiksi SRKN väki tervehtii vain omiaan ja toisiaan sanomalla ”Jumalan terve”. Eräs tuntemani pappi, Matti Vuolanne, sanoi kerran eräälle SRKN henkilölle ”Jumalan siunausta”. Tämä henkilö vastasi: ”Virtanen.” Matti toivotti uudestaan Jumalan siunausta. Taas vastaus oli: ”Virtanen.” Matti toivotti kolmannen kerran Jumalan siunausta. Silloin tämä ”Virtanen” sanoi, ettei hän voi toivottaa Matti-papille Jumalan siunausta. Jotenkin surkuhupaisaa, mutta tyypillistä SRKN väelle!
SRK-vanhoillisuudessa elää kuitenkin jossain määrin edelleen pietististä perintöä. Maailmallisuuden vieroksunta tosin pitäisi tasapuolistaa ja ulottaa korvakorujen ja huulipunan lisäksi moneen muuhunkin asiaan. Raittiuden suhteenhan väänsivät aikanaan jo Ukko-Paavo ja Rehnqvist. Laestadius, Raattamaa jne tekivät ison työn monien Pohjois-Ruotsin kylien raitistamisessa. Se on kestävä perintö, joka kannattaa säilyttää. Voi olla, että liikkeessä etenkään moraalisesti neutraaleja asioista ei ole. Pitäisikö olla? En tiedä.
Kuuntelin Pauli Rentolan saarnan. Se oli kaunis, siinä puhuttiin, kuten lestadiolaissaarnoissa aina, uskon kannalta keskeisistä asioista. Eihän tälläistä kuule kirkossa kuin sattumalta.
Kaste, uskomaan tulo, suruttomuus, vanhurskauttaminen, synninpäästö ja sen saarna tulivat kaikki rauhallisesti selitetyiksi, vanhoillislestadiolaisittain tulkittuna.
Sjöblom: ”Jotain on kuitenkin pielessä, jos tilanne yhä edelleen on se, että uskovaisen tulee – missä päin tahansa – oman autuutensa menettämisen uhalla olla laittamatta korvakoruja, kuuntelematta rytmimusiikkia tai ottamatta saunakaljaa.”
Röökiä saa käsitykseni mukaan sen sijaan vetää poskket lommollaan, vaikka se on sentään monin verroin epäterveellisempää kuin vaikkapa saunakkaljan (tai parinkin) nauttiminen. Olen kuullut, että myös teatteri ja vaikkapa oopperamusiikin kuunteleminen johtavat suoraan helvetin tulimereen simmailemaan ja luonnollisesti myös rakastavien lähimmäisten harjoittaman hengellisen helvetin kohteeksi.
Hullua touhua.
Sami Paajanen. Minullakin on myönteiset kokemukset ja siksi haluan välttää vikoilemista ja leimaamista. Itse olen tuuminut, että sokeripala kurkussa vaikuttanee myös asiaan. Vaihtelee myös paikkakunnittain.
Mika, kyllä Jumalan terve, sillä on tervehditty. Samassa jonossa oli muitakin työntekijöitä, heitä ei tervehditty.
Kiimingin seurakunnan vanhoillislestadiolainen kirkkoherra Pauli Niemelä julkaisi eilen illalla facebookissa seuraavan päivityksen:
”Kaleva julkaisi tänään haastattelun Oulun ry:n pj. Timo Ahosta, jonka mukaan hoitokokoukset ovat keskeinen osa yhdistyksen toimintaa. En ole ko yhdistyksen jäsen, mutta pidän tulkintaa erikoisena, onhan herätysliike on pahoitellut ja pyytänyt anteeksi hoitokokouksissa ilmenneitä harhaoppeja ja käytänteitä. Sielunhoito perustuu ihmisen omaan toiveeseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen.”
Tämä kertoo siitä, ettei SRK-vanhoillisuuskaan ole mikään monoliitti, ei enää edes julkisuudessa/julkisesti.
Kalevan keskustelupalstalla joku arveli, ettei kulu kauan, kun Oulun ry vaihtaa puheenjohtajaa. Mene ja tiedä. Ehkä oli kuitenkin niin, että Oulun ry:n puheenjohtajan Timo Ahon mediassa kohua herättänyt lausunto sittenkin oli suurinpiirtein linjassa SRK:n pj:n Matti Taskilan lausunnon kanssa?
2010-lukua, kun muistelee niin silloin tuntui aika ajoin siltä, että media piti jatkuvaa hoitokokousta vanhoillislestadiolaisuudelle. Nyt vähän sama meininki, mutta pienimuotoisempi.