Olen uskonnollinen ihminen ja haluan uskoa. Joku voi sanoa, että olen uskovainen ja uskossa. Onko ateismissa kyse oikeastaan vain siitä että ei halua uskoa? Sanotaan että uskoa ei voi valita. Siinä mielessä se on totta, ettei uskossa oloa voi valita. Ei voi päättää että minäpä ryhdyn nyt uskomaan. Mikäli valinta sanan tilalle laitetaan halu, niin tilanne muuttuu. Halu ottaa kutsu vastaan kun kusutaan on kyllä jokaisen oman valinnan varassa.
Uskkontuloani edelsi halu saada hyvä omatunto. Omantunnon syytöskset oli raskas taakka josta halusi vapaaksi. Oli suuri ”halu” saada syntini anteeksi ja tulla Jumalan lapseksi. Oli halu laittaa koko elämä Jumalan varaan. Myöhemminkin koko uskon elämäni on rakentunut sen varaan että minulla on halu kasvaa uskossa. Koen uskon hyvin mielenkiitoiseksi asiaksi. Sen tutkiskelu ja ihmettely ei näytä loppuvan.
Sitlti monesti koen että minulla on hyvin vähän uskoa.Onko uskoni ja ateistin uskon ero van siinä, että haluan uskoa ja ateisti ei halua?Uskovana minulla on paljon vaikeuksia uskoa, mutta haluan uskoa silti. Koen ettei usko ole minusta lähtöisin. Sekin on lahja, jonka saan kaiken muun ohessa. Oikeasti mieleneni on usein kapinassa uskon kanssa. Sillä uskominen on monesti vaikeaa. Jumalalla on monia suuria lupauksia meille uskoville ja monia niistä on hyvin vaikea uskoa. Niihin kohtiin tarvitsen sitä ”halua” uskoa sittenkin.
Koen että uskolleni olen saanut vahvistusta juuri monien elämän vaikeuksien kautta, joissa usko on joutunut koetelluksi. Kaikissa niissä olen saanut yllättävän avun ja huolenpidon. Yksi sellainen oli kun nuorena olin askeleen päässä itse valisemastani päivien päätöksestä. Uskoni kasvaa kokemusten kautta, joissa ole saanut selkeän avun. Niin kuin siinäkin tilanteessa. Haluan uskoa, että jatkossakin saan odottaa avun jatkuvan myös sen tietyn rajan yli ja myös sen takana.
En näe mitään syytä siihen miksi huolenpito loppuisi siihen, kun jatkuvaa apua on saanut kokea jo yli puoli vuosisataa. Eikä siihen koskaan ole joutunut pettymään.Onko ero vain siinä että haluan uskoa ja ateisti ei ?
Muutehan olemme ihan samalla viivalla. Kumpikaan meistä ei voi itsestään uskoa Jumalaan kaivaa esille.
Ateismi on jumalauskon puutetta, ei mitään muuta. Siihen, miksi yksilöt eivät usko jumaluuksiin, voi tietenkin olla lukematon määrä syitä.
Allekirjoitan blogitekstin ajatuksen siinä mielessä, että Raamatun Jumalan ominaisuudet, epäoikeudenmukaisuus, naiivius, narsismi ja monet muut luonneviat sekä sarjaepäonnistujan CV eivät toki synnytä mitään halua uskoon saati Jumalan palvomiseen tai ylistämiseen.
Yksi vaihtoehto aiheen pohdiskeluun voisi kuitenkin olla, että hyväksyy mukisematta realiteetit. Osalla ihmisistä nyt ei vain ole mitään sisäistä tarvetta uskoa kansantarinoihin tai yliluonnollisiin jumaluuksiin. Miksi tämän itsestäänselvyyden hyväksyminen tuntuu olevan joillekin aivan tekemätön paikka?
Antero
Ateismia on lukemattomia eri laisia. Luin kerran yhden kirjan missä oli esitelty toistakymmentä erilaista ateismin muotoa. <Ne olivat kaikki erilaisia ja toistensa lähtökohtiin nähden ristiriitaisia. Niiden ainoa yhteinen tekijä oli että ne väittvät kieltävänsä jumalan tai jumaluuden, mutta tarkemmin niitä analysoitaessa ne kielsivät eri tavoin määriteltyjä jumalia tai jumaluuksia ja olivat keskenään toinen toisensa pois sulkevia niin että niiden ainoa yhtäläisyys oli tuo lause ei ole jumalaa vain tuona lauseena, ilman tuon lauseen sssällön määrittelyä.
Tämä kommenttini on jostain syystä moderoitu täällä. Laitan sen uudestaan tänne.
Jeesus sanoo:
Johanneksen evankeliumi:
7:17 Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.
Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme. Gal. 3:13.
Tässä on kirjoitettu, että Kristus päästi meidät lain kirouksesta sinä päivänä, sillä hetkellä, jolloin hän tuli kiroukseksi meidän edestämme. Se tapahtui silloin, kun hän riippui puussa. Voi surkeutta, ettei maailma tiedä, mitä on tapahtunut! Ettei se tunne sukumme historiaa, ei tiedä, että ihmissuku on kerran vapaaksi ostettu, on päästetty, pelastettu ja voitettu kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta yhtä varmaan kuin se on kerran langennut syntiin!
Carl Olof Rosenius, Armoa armosta, s. 29, SLEY, 1966.
Arto. Voisiko mainitsemasi sisäinen tarve ole synonyymi sanalle ”halu”?
Kiitos Antero, että tulit avuksi. Avullasi pohdintani sai vavistuksen siitä, että kun Jumala on salannut itsensä ja olemuksensa ja sen seurauksena me yritämme luoda kuvaa hänestä. Meillä on siihen tehtävään vain inhimillisiä vertauskohtia. Kuten omat isämme, papit ja kaikki uskovaiset ym. Näin yritämme luoda kuvaa Jumalasta. Olemme tekemässä jonkun sellaisen asian kanssa, jonka olemusta emme voi käsittää, niin väksinkin saamme tulokseksi jotain
joka ei ollenkaan kuvaa oikeasti Jumalaa, vaan on vain meidän luoma kuva Jumalasta. Tämä ongelma meillä on kaikilla.
Meillä ei ole riittäviä arviointiperusteita, eikä kykyä käsittää Jumalan olemusta. Sitä että Hän on pelkkää rakkautta, eikä mitään muuta. Tässä maailmassa ei ole mitään muuta vastaavaa, joten Jumalan rakkaudellinen olemus on meille käsittämätön.
Se ettei Jumala ole selkeästi ja ymmärrettävästi ilmaisut itseään, johtunee siitä että hän tietää ettemme kykenisi käsittämään siitä mitään. Siksi hän on toiminut toisin, vaikka se on johtanut ja johtaa moniin väärinkäsityksiin hänen olemuksestaan ja tavastaan toimia.
Siksi Hän lähetti poikansa ihmisenä tähän maailmaan , jotta Jeesuksen olemus ja toiminta avaisi meille sen yksinkertaisen asian, että Jumala on ihmisen puolella. Siksi vain Jeesuksen tuntemisen kautta on mahdollista päästä tuntemaan Jumalan todellinen olemus. Muille Jumala jää täysin salatuksi ja käsittämättömäksi.
Tästä pääsen lopuksi asiaan.; Ateisti on tullut näkemänsä ja kokemansa perusteella siihen käsitykseen, ettei
Jumalaan ole. Hän on tehnyt päätöksen ettei halua uskoa. Eikä siksi usko.
Uskovan usko ei ole synynyt siitä että hän kokemansa ja näkemänsä perusteella on tullut siihen käsitykseen että Jumala on. Silti uskoontulo ei ole päätös, jonka voi tehdä ja jonka varassa usko kasvaa ja elää. Silloin se jää henkilön omien kykyjen ja päätösten varaan. Siinä on kyse henkilön omasta uskosta. Eikä se ole sitä uskoa, joka vie perille.
Usko on lahja sille , joka kokee ettei hänellä ole uskoa, mutta haluaisi sen sydämeensä. Uskon vastaanottaminen on helppoa, Ei tarvitse muuta, kuin avata sydän ja pyytää, että Jeesus tulee sisään ja tuo tullessaan elävän uskon. Tämän Jeesuksen uskon varassa homma alkaa toimia. Silloin vähän kerrassaan oikea kuva Jumalasta alkaa selvitä. Sen peripohjaiseen selvittämiseen ei koko elämä riitä. Uskovakaan ei aina voi käsittää Jumaaa ja sitä miten hän toimii ja miksi.
Usko on koko uskonelämän merkillisimpiä asioita, ja sen selittämisessä on aina suuria puutteita.
”Tästä pääsen lopuksi asiaan.; Ateisti on tullut näkemänsä ja kokemansa perusteella siihen käsitykseen, ettei Jumalaan ole. Hän on tehnyt päätöksen ettei halua uskoa. Eikä siksi usko.”
Kun kerroin, että osalla ihmisistä ei ole mitään sisäistä tarvetta uskoa kansantarinoihin ja yliluonnollisiin, niin et jostain syystä halua hyväksyä tätä yksinkertaista tosiasiaa, vaan väännät sen väkisin päätös- ja haluamisasiaksi.
Jos sinä et satu kokemaan seksuaalista vetovoimaa perämoottoreihin tai lentokoneisiin, koetko tehneesi asiasta erillisen haluamiseen liittyvän päätöksen?
”Jos sinä et satu kokemaan seksuaalista vetovoimaa perämoottoreihin tai lentokoneisiin, koetko tehneesi asiasta erillisen haluamiseen liittyvän päätöksen?”
Vastaan puolestasi: et koe tehneesi asiaan liittyen mitään erillistä päätöstä ja sellainen tuntuisi jo ajatuksenakin oudolta. Niillä joilla ei ole sisäistä tarvetta uskoa, on aivan sama tilanne uskoon liittyvien asioiden kanssa.
Tämän maailmanviisauden omistamiseen riittää tosin järjen valo, inhimillinen terävä-älyisyys ja harjaantuneisuus ajatteluun, mutta se ei riitä tuonpuoleisen maailman viisauden omaksumiseen. Se ei ole mitään inhimillistä kuvittelua. Jumalallinen totuus autuudeksi ei ole ainoastaan ihmisten ja enkelien älyn yläpuolella, vaan myös vastoin luonnollisen ihmisen ajatusta. Mitä enemmän ihminen on omaksunut tämän maailman viisautta, mitä oppineempi hän on, mitä pidemmälle hän on edistynyt tiedossa ja tieteessä, sitä vaikeampi hänen on nähdä ja tunnistaa jumalallinen viisaus evankeliumin ”hullussa” saarnassa.
C. F. W. Walther, Todistaja N:o 5, s. 7, Toukokuu 2022.
Pekka,
Kirjoitat muunmuassa:
”Usko on lahja sille , joka kokee ettei hänellä ole uskoa, mutta haluaisi sen sydämeensä.”
Tàmà lauseke ja sen jatke edellyttàà ”hengellistä mikrokirurgiaa”, jottei se tuhoaisi sakramentalista pelastusoppia. En sano tätä vinoillakseni, vaan haluan tuoda esille, että sekavuus esiintyy tässä syvällisyytenä, johon voi liittää rovasti O.Peltolan kirkon perusteita kirkastava opetus, että usko on ihmisen ulkopuolella tapahtuvaa ja ikäänkuin ui liiveihin, kun ja jos, ei liikaa halua, mutta haluaa kuitenkin.
Pesonen Pekka 21.06.2026 08:13
Kiitos Reijo tuosta Olavi Peltolan hienosta ajatuksesta, siitä mitä usko on. Mehän olemme täysin Kristuksen varassa ja pelastus on vain niissä pelastusliiveissä joihin saamme tarttua ja uida sisään.
Uskon tunnustuksessa sanomme : sinun on voima.
Voima ei siis ole meissä eikä meistä lähtevä.
Meissä ei ole mitään voimaa, vaan saamme olla rippuvaisia täysin Jumalan voimasta kaikessa.
——————————–
Kirjoitit tämän väärään kommenttiin vastaukseksi/kommentiksi.
Kiitoksesi on epäilyttävä, koska ikäänkuin ymmärrät sen oikein-väärin, eli vilpittömyytesi on tipotiessään.
Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat viisi tuntia olleet kuolleina ja kuitenkin jälleen vironneet, sillä Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarreaitta, s. 494, SLEY, Helsinki 1957, Vaasa 1986.
Kiitos Reijo tuosta Olavi Peltolan hienosta ajatuksesta, siitä mitä usko on. Mehän olemme täysin Kristuksen varassa ja pelastus on vain niissä pelastusliiveissä joihin saamme tarttua ja uida sisään.
Uskon tunnustuksessa sanomme : sinun on voima.
Voima ei siis ole meissä eikä meistä lähtevä.
Meissä ei ole mitään voimaa, vaan saamme olla rippuvaisia täysin Jumalan voimasta kaikessa.
Evankeliumi ilmoittaa ja lahjoittaa tänäänkin syntiselle Jumalan armon, joka perustuu kokonaan Kristuksen sovitustyöhön Golgatalla. ”Te olette kalliisti ostetut.” (1. Kor. 6:20, 7:23) Uskon kautta omalle kohdalle omistettu armo synnyttää ilon ja kiitoksen. Omatunto saa rauhan. Usko ei lisää mitään pelastukseen, mutta se ottaa lahjan vastaan. Uskoon tuleminen on juuri armon kirkastumista. Tietty päivä, tietty saarna, ehkä joku luettu kirjoitus saattoi olla ratkaiseva! Nyt toistellaan: ”Kiitos Jumalalle hänen sanomattomasta lahjastaan” 2. Kor. 9:15. Jumala antaa myös Henkensä todistuksen niille, jotka uskovat evankeliumin saarnan, todistuksen Kristuksesta. (Ks. Room. 8:16).
Sakari Korpinen, Oikeat alttarit ja saarnatuolit, Sakari Korpisen 80-vuotisjuhlakirja, s. 272, Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, 2026. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
Juuri tämä minua kiinnostaa: ” osalla ihmisistä ei ole mitään sisäistä tarvetta uskoa ”.
Kiitos kun nostit tuon esiin.
Pidän sinua suuressa arvossa ja ole kiitollinen jokaisesta kommentistasi. Avullasi pääsen pohdinnassani eteenpäin.
Yhtä lailla kun sinua Antero ihmetyttää meikäläisten ajatukset, niin yhtä hyvin mekin voimme olla kiinnostuneita teistä ja teidän ajatuksistanne. Minusta on hyvin innostavaa tutkia uusia asioita, joita elämä eteen tuo. Yksi sellainen on se , miksi ja millä tavalla Jumala on itsensä salannut. Hän ei ole salannut vain itseään, vaan myös meikäläiset. Mehän sanomme olevamme Jumalan lapsia. Joita tietenkin olemme. Tämänkin asian Jumala on salannut sellaisella tavalla, että
ei voi hullupaa väitettä esittää. kuin se että minä olen Jumalan lapsi.
Tietenkin kaiken pitää jumalanvaltakunnassa ulkopuolisista näyttää aivan sen vastakohdalta. Olethan itse kuvannut Jumalaa usein juuri sen vastakohtana mitä hän on. Jumala on itsensä salannut, mutta ilmoittanut itsensä Jeesuksen elämän ja olemuksen kautta, josta voimme lukea aikalaisten kertomana.
Jumalan salatun olemuksen tähden mahdollistuu se , ettei kukaan voi Jumalaa löytää muuten kuin Jeesuksen henkilökohtaisen tuntemisen kautta. Hän haluaa tulla jokaisen omaan sydämeen. Vasta sitten Jumalan valtakunnan salaisuudet alkaa avatumaan. Ilman tätä henkilökohtaista yhteyttä ei voi ymmärtää Jumalan rakkautta, eikä edes synnin olemusta.
Haluaisimme tuntea Jumalan suoraan, mutta sen toiveen takana on se, että haluaisimme myös hallita Jumalaa. Nyt koska hän on salannut itsensä merkillisellä tavalla, niin useimmat hän hylkäävät, niin kuin Juutalaiset oppineet hylkäsivät Jeesuksen ja tuomisivat hänet Jumalan pilkasta kuolemaan.
Tietenkin käsitän helposti sen, ettei Jumala ja jumalanvaltakunnan asiat mahdu järkevän ihmisen ajatusmaailmaan ollenkaan. Ihmisen olemukseen kun olennaisena osana kuluu se, että uskomme olevamme Jumalaa viisaampia.
Se, ettei usko Jumalaan, ei itsessään vielä riitä elämän ja elämisen perustaksi. Perustaksi tarvitaan uskoa johonkin, jonka perustalle elämä ja ylipäänsä ”asiat” pohjautuvat. Ateistikin tarvitsee uskoa jonhonkin, jonka pohjalle hän voi pohjimmiltaan uskonvaraisesti elämänsä ja ja elämään liittyvät (arvo- ym. )valinnat pohjata. Vaikka ateisti ei uskokaan Jumalaan tai ”kansantaruihin” hänen on uskottvava johonkin muuhun selityskuvaukseen tai oletukseen. Mistä tämä usko sitten kumpuaa? Jokin tarve tällaisellekin uskolle on olemassa. Loputtomasti tietenkin voidaan kiistellä siitä, kenen uskon pohja on selitysvoimaltaan ”paras” – selitysvoimaltaan elämän ja kaikkeuden kokonaisuuteen nähden. Ja mistä (tarpeista tms.) nämä uskot erilaisiin peruslähtökohtiin kumpuavat tai motivoituvat, olipa kyseessä usko Jumalalliseen tai ”ei-Jumalalliseen” perustaan.
Jukka: ”Vaikka ateisti ei uskokaan Jumalaan tai ”kansantaruihin” hänen on uskottvava johonkin muuhun selityskuvaukseen tai oletukseen.”
Seuraava kysymys onkin, miksi uskovan on kuviteltava että muutkin uskovat johonkin? Ei minulla ole tarvetta uskoa mihinkään ”selityskuvaukseen tai oletukseen”. Ja ei, tiede ei ole uskoon rinnastettavissa oleva ”selityskuvaus tai oletus”. Se nyt vain sattuu tarjoamaan parasta mahdollista tietoa todellisuudesta. Väite siitä, että ateistikin uskoo johonkin, on älyllistä epärehellisyyttä.
Kaikilla on toki jonkinlainen maailmankuva, mutta se ei sellaisenaan ole rinnastettavissa uskonnolliseen uskoon.
Kiitos Jukka M. Meidän on hyvä uskoa ainakin tulevaisuuteen. Neljä vuotta sitten huomasin miten käy kun se katosi.
Piti alkaa elää vain päivä kerrallaan ja valmistauta siihen, että vaimo jää pian yksin. Kaksi vuotta sitte osat vaihtui ja itse pelkäsin jääväni yksin. Ei se oikein elämältä maistunut, kun tulevaisuuden toivo katosi. 51 vuotta kun on yhteistä leipää syöty ja ilot ja surut jaettu. Nyt sentää jatkoajalla saadaan olla, mutta ei nytkään ei tiedä varmaa sanoa kummankaan tilanteesta. Silti olen tänä keväänä ryhtynyt miettimään tulevaisuutta kahdenkymmenen vuoden periodilla. Siitä saa puhtia elämään ja tulevaisuuteen. Joten usko tulevaisuuteen on todella tärkeä, vaikka emme kukaan voi tietää onko sitä.
Hengellinen ihminen tutkii asioita hengellisestä näkökulmasta. Paavali kirjoittikin kirjeensä uskoville ja pyhille Kristuksessa.
Kun ateisti lukee Raamattua, niin hänellä on siihen erilainen näkökulma ja hän käsittää se siksi eri tavalla.
Siksi minua kiinnostaa se; miten hän sen käsittää.
Niin, moni ateisti kai uskoo, että aito kristillinen usko olisi uskoa vain ”kansantaruihin”? (Tai okeastaan ateistin ei niin tarvitse uksoa, jos ateistin usko on vain uskoa siihen, että jumalaa hänen oman uskomuksensa mukaan ei ole.)
Ei ateistikaan ilman uskoa voi (tai ei kai jaksa ainakaan) elää. Toki me kaikki tarvitsemme tai ainakin haluamme uskollemme jonkinlaisia perusteita. Ja uskomme olmaan näkemykseemme. Minusta väite, että ateistinen näkemys johtaisi kokonaisvaltaiseen johdonmukaisuuteen koko todellista elämää ja maailmaa ajatellen, ei ole älyllisesti johdonmukainen. No, monenlaisia näkemyksiä maailmassa on…eivät ne väittelemällä poistu.
Ajatus, että ”tiede” olisi paras selitys kaikkeen, on vahvasti uskonvarainen oletus. Tiede on tietenkin monessa ns. hyvä renki. Isäntanä tiede asemansa suhteen muuttuu lopulta uskonvaraiseksi. Ns. naturalistis-ateistinen tiedeoletus on uskonvarainen lähtöoletus, ei tieteellisesti perusteltu; uskolla kylläkin. En pidä sitä selitysvoimaisimpana. TOki se voi tarjota osaselityksiä moneenkin yksittäiseen näkemykseen.
Ei tiede itsessään ole ristiriidassa kristillisen uskon kanssa. Monet tieteellisesti – tai uskonnollisesti – ”puolustetut” asiat sinänsä voivat olla; mutta kysehän ei silloin olekaan varsinaisesti tieteen ja uskon vastakohdista vaan erilaisten selitysten ristiriitaisuuksista.
Jumalauskon puute ei itsessään tarjoa selitystä sille, että kannattaisi elää. Tiede voi tarjota erilaisia selitysmalleja sille, miksi meidä ”kannattaisi” elää – tai miksi meillä on elämisen ja kuolemisen välttelyn tarve, halu tai vietti.
Nykytieteen selitysoletus on ”sattuna” (tai ”välttämättömyys”) ja ”aika”, joista me sitten luomme uskonvaraisesti selitysmalllin maailman olemukselle. Toki on niin, että toiset meistä vain alitajuisesti luottavat uskonvaraiseen elämän merkitykseen, jolle tiede ei anna kunnollista selitystä. Tällaisen alitajuisen uskon varassa voi toki elää, tiedostamatta sitä, että siinä kuitenkin on vahva (tiedostamattoman) uskon elementti sisällään.
On toki niinkin, että pelkkä usko johonkin ”jumalaan” ei riitä syvällisiin selityksiin. Kristinusko on paljon muutakin kuin usko ”johonkin jumalaan” ja ”kansantruihin”.
En, Antero hyvä, oikein pääse selvyyteen, miksi näet ajatukseni älyllisesti epärehelliseksi. Ehkä sekin on uskoa siihen, että minä en uskoisi oikeisiin lähöoletuksiin? Niinkin saa toki uskoa.