Olen uskonnollinen ihminen ja haluan uskoa. Joku voi sanoa, että olen uskovainen ja uskossa. Onko ateismissa kyse oikeastaan vain siitä että ei halua uskoa? Sanotaan että uskoa ei voi valita. Siinä mielessä se on totta, ettei uskossa oloa voi valita. Ei voi päättää että minäpä ryhdyn nyt uskomaan. Mikäli valinta sanan tilalle laitetaan halu, niin tilanne muuttuu. Halu ottaa kutsu vastaan kun kusutaan on kyllä jokaisen oman valinnan varassa.
Uskkontuloani edelsi halu saada hyvä omatunto. Omantunnon syytöskset oli raskas taakka josta halusi vapaaksi. Oli suuri ”halu” saada syntini anteeksi ja tulla Jumalan lapseksi. Oli halu laittaa koko elämä Jumalan varaan. Myöhemminkin koko uskon elämäni on rakentunut sen varaan että minulla on halu kasvaa uskossa. Koen uskon hyvin mielenkiitoiseksi asiaksi. Sen tutkiskelu ja ihmettely ei näytä loppuvan.
Sitlti monesti koen että minulla on hyvin vähän uskoa.Onko uskoni ja ateistin uskon ero van siinä, että haluan uskoa ja ateisti ei halua?Uskovana minulla on paljon vaikeuksia uskoa, mutta haluan uskoa silti. Koen ettei usko ole minusta lähtöisin. Sekin on lahja, jonka saan kaiken muun ohessa. Oikeasti mieleneni on usein kapinassa uskon kanssa. Sillä uskominen on monesti vaikeaa. Jumalalla on monia suuria lupauksia meille uskoville ja monia niistä on hyvin vaikea uskoa. Niihin kohtiin tarvitsen sitä ”halua” uskoa sittenkin.
Koen että uskolleni olen saanut vahvistusta juuri monien elämän vaikeuksien kautta, joissa usko on joutunut koetelluksi. Kaikissa niissä olen saanut yllättävän avun ja huolenpidon. Yksi sellainen oli kun nuorena olin askeleen päässä itse valisemastani päivien päätöksestä. Uskoni kasvaa kokemusten kautta, joissa ole saanut selkeän avun. Niin kuin siinäkin tilanteessa. Haluan uskoa, että jatkossakin saan odottaa avun jatkuvan myös sen tietyn rajan yli ja myös sen takana.
En näe mitään syytä siihen miksi huolenpito loppuisi siihen, kun jatkuvaa apua on saanut kokea jo yli puoli vuosisataa. Eikä siihen koskaan ole joutunut pettymään.Onko ero vain siinä että haluan uskoa ja ateisti ei ?
Muutehan olemme ihan samalla viivalla. Kumpikaan meistä ei voi itsestään uskoa Jumalaan kaivaa esille.
Usein puhutaan uudestisyntymisestä uskosta . Raamattu puhuu paljon enemmän kuolleesta ja elävästä ja siihen liittyy että uskovaisessa asuu Pyhä Henki ja on elävä mutta samanlailla syntinen kuin ateisti mutta hänelle Pyhä Henki osoittaa syntisyyden jota ateisti ei koe syyllisyytenä Jumalaa kohtaan . Raamattu puhuu armosta kasvamisesta ja silloin uskovainen syntisyytensä keskellä saa nähdä Jumalan armon rakkauden . Uskonnon lahja ja sen vaikutukset ja ”määrän” näämme oman avuttomuuden ja syntisyytemme kautta . Kaikki jumalisuus kätkeytyy heikkouteen jossa Jumalan voima ilmenee . Ja tämä on tietysti järjen mielestä hullutus , mutta näin Jumala on ristintien meille avannut poikansa kautta , ikivanha vain armon tie on meidänkin tiemme .
Kiitos Timo, pohdiskelen oikeastaan sitä miten sana ”usko” saatetaan eri tavalla käsittää ateistien ja uskovien leireissä.
Uskova ei pidä esim. Raamattua satukirjana niin kuin ateistit. Uskovalle Raamattu puhuu totta ja on totuus.
Psalmit:
119:160 Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti.
Johanneksen evankeliumi:
17:17 Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.
Mika,
Otteeseesi psalmeista. ”kokonansa totuus” on ollut usein minulle viite siitä, että Raamatussa ei ole ristiriitaa ja jokainen asia Raamatussa on se tärkein, omassa yhteydessään
Johanneksen Evankeliumin kohta on myös ollut minulle merkityksellinen muunmuassa ”pyhitä heidät” viestillä. Jumala Sanansa kautta pyhittää omansa itselleen, erottaa epäpyhästä, saastasta.
>>Onko uskoni ja ateistin uskon ero vain siinä, että haluan uskoa ja ateisti ei halua?
Uskomisella ei mielestäni ole juuri tekemistä haluamisen kanssa. Ihminen muodostaa käsityksensä sen tiedon perusteella, jonka kokee vakuuttavaksi. Itse ainakin haluan uskoa mahdollisimman todenmukaisiin asioihin. Uskomukset, jotka eivät vastaa todellisuutta, ovat parhaimmillaan merkityksettömiä ja pahimmillaan haitallisia. Jos esimerkiksi uskon jonkin sienen olevan syötävä, vaikka se ei ole, seuraukset voivat olla ikäviä.
>>Halu ottaa kutsu vastaan, kun kutsutaan.
Ihmiskunta on historian aikana uskonut valtavaan määrään erilaisia jumalia. Miksi juuri sinun jumalasi kutsu olisi erityinen? Oletko itse ottanut vastaan Shivan kutsun? Entä Zeuksen? Oletko pohtinut, mitä Odin sinulta odottaa tai oletko valmis turvautumaan Vishnuun vaikeina hetkinä?
Useimmat ihmiset eivät aktiivisesti torju näitä jumalia, vaan eivät yksinkertaisesti pidä niiden olemassaoloa uskottavana. Ateistin suhtautuminen sinun jumalaasi voi olla hyvin samanlainen.
Joona,
”Halu ottaa kutsu vastaan, kun kutsutaan.”
Lainasit tämän jostain täällä kirjoitetusta, vai?
Et kuitenkaan siihen puutu, vaan annat olettaa?
Olen kokenut uskoontulon, uskossa kylmenemisen ja uudistumisen. Ainoastaan uskossa kylmeneminen oli minun ”voimalla” aiheutettu. Kaksi muuta oli Jumalan hyvyyttä, jonka Hän on ilmoittanut Raamatussa.
Jumala kutsuu jokaista ihmistä tavalla ja toisella, eli vetää luoksensa. Jotka vetoon suostuu, niinkuin minä, Hän palkitsee Jeesuksen hankkimalla lahjavanhurskautuksella, eli uskoontulolla, kr. metanoia.
Uskottelu, niinkuin sen analysoit, on eri asia kuin Jumalan Pojan Usko. Se on kuin sinapinsiemmen, mikä meissä kasvaa, eikä jätä uskoontullutta toimettomaksi. Kasvu loppuu, kun me niin haluamme.
Sinun ”etusi” on, ettet ole tullut uskoon ja herrasi pitää sinut tyytyväisenä tuhoosi asti, jopa.
>>Lainasit tämän jostain täällä kirjoitetusta, vai?
Viittaus oli avaajan tekstiin.
>>Olen kokenut uskoontulon.
Aivan samalla tavalla myös muiden uskontojen kannattajat kertovat kokeneensa uskoontulon tai henkilökohtaisen kohtaamisen jumalansa kanssa. Jokainen teisti pitää omaa jumalaansa todellisena ja muiden uskontojen jumalia virheellisinä tai olemattomina. Jokainen kertoo omista kokemuksistaan ja siitä, kuinka ne vakuuttavat hänet jumalansa olemassaolosta.
Ongelma on, että nämä väitteet ovat usein keskenään ristiriidassa. Kaikkien uskontojen jumalat eivät voi samanaikaisesti olla olemassa siinä muodossa kuin niiden kannattajat väittävät. Sen sijaan on mahdollista, että kokemukset ovat todellisia, mutta niiden tulkinta jumalan olemassaolon todisteena on virheellinen.
>>Uskottelu, niin kuin sen analysoit, on eri asia kuin Jumalan Pojan Usko.
Ymmärrän, että sinulle asia on näin. En epäile lainkaan, ettetkö itse olisi vakuuttunut uskosi totuudesta. Samalla tavalla ovat vakuuttuneita myös muiden uskontojen seuraajat.
Etkö itse kuitenkin suhtaudu epäillen esimerkiksi Zeukseen, Odiniin, Vishnuun, Shivaan, Ra, Horukseen, Anubikseen, Athenaan, Aresiin, Apolloniin, Isikseen, Mithraan, Ahura Mazdaan, Mardukiin, Baaliin, Tlalociin, Quetzalcoatliin, Huitzilopochtliin, Intiin, Amaterasuun, Susanoohon, Izanagiin, Izanamiin, Peruniin, Velesiin, Tengriin, Cernunnokseen, Lughiin, Morriganiin, Freyjaan, Thorin ja Lokiin?
Minun näkökulmastani tilanne on hyvin samanlainen. Sinä et usko näihin jumaliin. Minä vain otan vielä yhden askeleen pidemmälle ja lisään myös sinun jumalasi samaan joukkoon.
Tunnustuskirjat tekevät meille kaikille kohti käyviä kysymyksiä: ”Kukapa rakastaa riittävästi tai pelkää riittävästi Jumalaa? Kuka tarpeeksi kärsivällisesti kestää ne ahdingot, joita Jumala panee kannettavaksi? Kuka ei usein epäilisi, Jumalan neuvoko vai sattuma johtavat asioita tässä maailmassa? Ken ei usein epäilisi, kuuleeko Jumala hänen rukouksiaan? Ken ei usein napisisi sen johdosta, että jumalattomat onnistuvat paremmin kuin hurskaat, ja että jumalattomat sortavat hurskaita? Kuka täyttää kutsumustehtävänsä täydellisesti? Ken rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään? Ketä hänen himonsa ei kiihota?”
Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat s. 88, vuoden 1948 painos.
Tämän vuoksi me uskovaisetkin tarvitsemme jatkuvasti elämämme loppuun asti Jeesuksen veren ja sovitustyön armoa ja syntien anteeksiantamusta.
Yleisellä tasolla uskomista johonkin voi ajatella omien tunteiden , kokemusten , halujen , pelkojen , oppimisten jne johdosta vaikuttamiksi , josta syntyy meille tietynlainen uskonkäsitys . Kristinusko ei kuitenkaan sovi tähän määritelmään avaimeksi , koska on kysymys uudestisyntymisestä tai kuolleesta tullut elävä . Tätä ei voi taas tutkia Raamatun mukaan että hengellinen tutkii kaikkea mutta hengellistä ei voi tutkia , vapaasti lainattuna Paavalin opetusta . Se on tieteen ja järjen ulkopuolella ja siksi sitä ei pyritä ensisijaisesti edes todistaan tunteiden tai tieteen avulla , vaan evankeliumin sanan kautta . Kristillisyys ei kuitenkaan erottele ihmisiä eikä arvota sen mukaan kuka uskoo tai ei usko vaan tahtoo rakastaa kaikkia löytämään armon ja anteeksiantamuksen Kristuksessa joka vapauttaa ihmisen ja lopulta pelastaa . Tämä pahuudessa käännettynä tuo lopulta vainot kristittyjä kohtaan ja juuri se syytös että uskovaiset pitäisivät parempina itseään on siis juuri valheellinen ja väärä väittämättä , koska juuri elämä Kristuksessa on valoa nähdä oma todellinen tilamme .
Pekka
Kiitos sinulle hyvästä blogistasi
Kirjoitat hyvin uskon kilvoituksesta
Mika, Reijo ja Timo
Kiitos teillekin rakentavista puheenvuoristanne
Joona
Olen pitänyt luentosarjoja joissa olen käsitellyt kristinuskon suhdetta toisiin uskontoihin. Olen huomannut että kysymys ei ole vain eri jumalien nimistä, vaan myös niiden sisällöstä. Pitkä luettelo eri nimistä ei alkuunkaan anna kuvaa niistä syvistä eroista, mitkä eri uskomusjärjestelmiin sisältyvät. Noiden erojen suuruus on sitä luokkaa, että jopa ateismit eri kulttuurien ja uskontojen keskuudessa ovat keskenään täysin ristiriitaisia, useimmiten kunkin kulttuurin keskellä tuossa kulttuurissa vallitsevaa kantavaa uskonnollista perusrakennetta vastaan suunnattua ei -asennetta, tyyliin:
Kulttuurissa A ateismi on – A
Kulttuurissa B ateismi on – B
Kulttuurissa C ateismi on – C
jne.
Myöskään pelkkä jumalien määrä ei ratkaise jonkun uskonnon perimmäistä olemusta. Niinpä esimerkiksi buddhalaisuudessa on suuntauksia, joissa jumalten lukumäärä on nolla ( 0 ) ja sellaisia joiden jumalien lukumäärän kirjoittamiseksi on pitänyt kehittää meidän kymmenjärjestelmäinen matematiikkamme. , joka sitten arabien välityksellä on tullut meille länsimaiseen kulttuuriimmekin.
Pelkkä psykologinen palvontamenetelmä ei myöskään ole ratkaisevaa, vaan uskonnossa liikutaan syvemmällä tasolla.
Esimerkiksi kun idän kristityt kohtasivat buddhalaisia, niin huomasivat, että kristillisen mietiskelyn ja buddhalaisen mietiskelyn psykologiset menetelmät olivat hyvin samantapaisia, mutta niiden sisältö oli täysin erilainen. Niinpä nämä kristityt sanoivat, että kristillisen mietiskelyn ja buddhalaisen mietiskelyn ikonin KEHYKSET ovat samanlaisia, mutta ITSE IKONI on täysin eri ikoni.
Joona,
On harhaanjohtavaa niputtaa kaikki ns. uskonnot samaan kategoriaan ja sitten luokitella ateismi niistä ”puhtaasti” erottuvana” näkemyksenä omaksensa. Näinhän ei ole, ja on olemassa myös ateistista uskonnollisuutta.
On ssyytä huomata, että eri(laisesti uskovilla) ateisteilla voi olla keskenään ristiriitaisia käsityjksiä maailmasta sen todellisuuksineen, sen arvoista ja merkityksistä, tarkoituksesta yms.
Eri uskontojen käsitysten välillä on (tietenkin) merkittäviä eroja, koska ne eivät edusta keskenään samanlaista käsitystä maailmasta ja todellisuudesta. Jumalilla ja Jumalalla on todellakin eroa: kristinuskon kolmiyhteinen Jumala on aivan eri kategoria kuin Thor tai vaikkapa islamin Allah. Miksi kristinuskon kuvaama Jumala ei voisi olla ainut todellinen Jumala? Lukuisat jumalat tai jumalakässitykjset eivät ole tämän ajatukjsen kanssa ristiriidassa. Toki lienee niin, että ajatus yhdestä Totuudesta voi nykyihmisestä(kin) tuntua jopa loukkaavalta.
Myöskin ajatus, että ihmiset asennoituisivat elämän(sä) kysymyksiin pääasiassa järkensä rajoittaman logiikkansa perusteella ei vastaa havaittavaa ja havaittua reaalitodellisuutta. Pikemminkin se heijastaa valitua tai omaksuttua ihmiskäsitystä tai ihmiskuvaa.
On myös hyvin tunnettu ja todennettukin toisasia, että ihmisen päättelyyn vaikuttaa oleellisesti se, mitä ihminen sisimmissään – usein itse sitä huomaamatta – toivoo tai pelkää.
Itse asiasa moni aidosti uskova kristitty näkee ja on nähnyt ateistisessa maailmankuvassa sen ihmiskäsityksineen merkittäviä ristiriitaisuuksia.
Voisi vastaavasti kysyä sinulta:
miksi juuri sinun näkemyksesi kristinsukon opettamasta Jumalasta olisi se (ainut) oikea näkemys?
Uskon varassa me joka tapauksessa elämäämme pohjimmiltaan elämme. Koviin moineen asiaan me joudumme vain uskomaan. Me emme elä omassa yksityisessä loogis-rationaalisessa maailmassamme vaan joudumme perustamaan paljon oman aikamme kollektiiviseen ja kulttuuriseenkin uskomusperinteeseen. Omaa aikaamme hallitsee paljonti ateististyyppinen modernistis-postmodernistinen eetos ja sen monin tavoin varsin ristiriitainenkin totuuskäsitys.
Ateismi ei ole itsessään vastaus vaan monien oletusten lähtökohta. Totuus on Totuus; eikä se riipu miedän uskoistamme, toiveistamme tai peloistamme. Oma suhteemme Totuuteen voi kuitenkin riippua em. asioista.
Jeesus sanoo:
Johanneksen evankeliumi:
7:17 Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.
Mika,
Oikea Oppi on Jumalalta. Jumala ilmoittaa sen seuraajilleen, opetuslapsilleen kr. Christianos. Maisterin tutkintojakin voi olla ja voi olla lapsena kastettukin. Kumpikaan elementti ei ole este tulla uskoon.
Uskosta on hyvä puhua myös lujana luottamuksena.
Onkin hyvä kysyä itseltään; koska opin luottamaan Jumalaan ja miten se minussa ilmeni ja ilmenee?
Eikö niin, että Kristittyyn on syntynyt luottamus Jumalaan ja ettei tuo luottamus ole mitään harhaluuloa vaan ihminen on saanut todistuksen Jumalalta ja saanut näin myös kokea Jumalan Rakkauden omalle kohdalleen.
Kristitty on ihminen, joka luottaa kaikesta sydämestään Jumalaan Kristuksen kautta, enemmän kuin itseensä.
Ateisti taas luottaa itseensä ja siihen tietoon, jonka maailman tieto ja viisaus hänelle antaa, Jumalan henkilökohtaisesti antamaa tietoa hän ei ole saanut, jonka Kristitty taas on saanut.
Tässä on selvä ero Kristityn ja ateistin välillä.
Ismo on oikeassa:
usko ei ole vain ”mystistä uskomusta” vaan konkreettista luottamista johonkin, jota emme täysin ja pohjimmiltaan voi todistaa tai varmistaa ”viimeiseen asti”.
Ateistikin joutuu (tai voi) turvautua johonkin uskoon, mitä hän ei voi perustella muulla kuin uskolla ja luottamuksella omaan tai toisten kokemuksiin ja niistä tehtäviin päätelmiin ja niiden päätelmien oletettuun johdonmukaisuuteen tai todellisuusvastaavuuteen. (Tai voi uskoa myös siihen, että kaikilla on vain oma todellisuutensa?)
Me kaikki toki voimme (yrittää) luottaa uskonvaraisesti johonkin omaan intuitioomme tai muuhun perusteeseen siitä, mikä on oikein, totta ja tekemisen tai elämisen arvoista – tai suorastaan meitä velvoittavaa. Ateistikaan ei tästä probleemista eroon pääse, myönsipä sen tai ei. Eläminen itsessään ei ole puhtaasti rationaalista tieteellistä toimintaa (varsinkaan sen useimmiten metodologisessa ateistisessa merkityksessä ja katsannossa). Elämässämme me ihmiset olemme usein kaikkea muuta kuin tieteellisen – saati tieteenfilosofisen – merkityksen mukaisesti rationaalisia.
Ateistit ja ns. uskovat kristityt ovat pohjimmiltaan samanlaisa vajavaisia (ja syntisiä) ihmisiä; toiset toisin armahdukseen suostuneita ja siihen luottavia, toiset itseensä (tai muihin tai johonkin muuhun) uskonvaraisesti luottavia ja turvautuvia.