Ateismin pimeä historia

Ateismi nykyisessä muodossaan on nuori liike. Tarkoitan sellaista ateismia, jonka Jori Mäntysalo on täällä esittänyt uskomusperäisen väittämän muodossa ”Ei ole mitään jumalia”. Väite ei perustu mihinkään tieteelliseen maailmankatsomukseen, mitä termiä jotkut harhauttamismielessä käyttävät. Tieteellistä maailmankatsomusta ei nimittäin ole. Tiede ei ole katsomusasia.

Toki ateismia on ollut ennen nykyaikaakin. Antiikissa ateismi ei ollut muodoltaan jumaluuksien kieltämistä vaan pikemminkin kilpailua niiden kanssa. Jumalat olivat ikään kuin inhimillisiä olentoja. Niitäkään ei kuitenkaan sopinut pilkata, siitä seurasi rangaistus. Historian ironiaa on, että ensimmäisiä kristittyjä väitettiin ateisteiksi.

Antiikin ateismi jossakin mielessä muistutti sitä, mitä myöhemmin on kutsuttu maallistumiseksi. Sillä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti jumalia syrjäyttävää voimaa vaan antiikin jumalat syrjäytyivät vasta yhden Jumalan, kristinuskon myötä.

Ateismi nykyisessä tunnustuksellisessa mielessä syntyi protestanttisen uskonpuhdistuksen jälkeen. ”Ei ole mitään jumalia” on nimittäin muodoltaan ja luonteeltaan samanlainen tunnustuslausuma kuin ”Jeesus on Herra” tai ”Ash-hadu alla ilaaha illAllah.  Wa ash-hadu anna Muhammad-ar-rasuul Ullaah”. Kyseessä siis ei ole tieto vastaan uskomus vaan uskomus vastaan uskomus.

Antiikin ateismi ja myöhempi maallistuminen ovat olleet yhteiskunnallisesti harmittomia ilmiöitä. Uskonnoille niistä toki on ollut harmia tai modernisti sanoen haastetta, mutta se on vähän eri juttu.

Toista on pari vuosisataa sitten syntyneen ideologisen ateismin kanssa. Mielenkiintoista uskonto vs. ateismi keskustelussa on ollutkin ateistien vaikeneminen aatteensa historian pimeästä puolesta. Ateistit mielellään esittävät väitteitä kirkkojen ja uskontojen väkivaltaisuudesta ja sotaisuudesta. Historiallisia vääryyksiä kukaan rehellinen ihminen tuskin kieltääkään.

Entä miten on ateismin levittäjien laita? Jäljet pelottavat, vestigia terrent, sanoisivat antiikin Kettu ja leijonan luola -sadun tuntevat.

Aatteellisen ateismin kulta-aika alkoi Ranskan vallankumouksesta v. 1789. Taustalla oli kansan vuosisatainen kauna kuningasta ja kirkkoa kohtaan. Kirkon katsottiin väärinkäytöksillään ja hallitsijaan sitoutumisellaan edustavan sortovaltaa. Siksi vallankumous ei suuntautunut vain tyranniaa vastaan vaan saman tien haluttiin antaa kyytiä taikauskolle ja poistaa Jumala kuvioista.

Kansa kaikkivaltias oli vaatimuksissaan paljolti oikeassa. Jostakin syystä mopo kuitenkin karkasi. 1790-luvulla alkoi kirkon vastustajien hirmuvalta. Vallankumouksessa vangittuja surmattiin joukolla. Vastavallankumoukselliset liikkeet murskattiin säälimättä. Monilla alueilla kristinuskoa hävitettiin tappamalla ja uskonnon vastustamisen nimissä vallitsi yleinen anarkia.

Ranskan vallankumous on surullinen esimerkki siitä, miten vääryyden vastustamisessa ajauduttiin ojasta allikkoon. Ne, jotka syyttivät uskontoa kauheuksista, syyllistyivät itse vielä suurempaan brutaaliuteen. Järjen voitoksi ei voi kutsua systemaattista väkivaltaa ja ihmisten tappamista. Eipä ihme, että Napoleon palautti uskonnonharjoituksen aseman jo 1700-luvun päättyessä. Järki voitti järjettömyyden.

Ateismin hiljaisemman ja älyllisemmän kauden jälkeen tultiin 1900-luvun institutionaaliseen ateismiin. Syntyivät historialliset kokeilut, joista nykyateistit irtisanoutuvat tai kieltäytyvät niitä muistelemasta. Aate, josta piti tulla vapauttaja, muuttui sortajaksi natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa satelliittivaltioineen, Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Albaniassa, Kuubassa ja monissa muissa maissa. Laskelmien mukaan jonkin aikaa maapallon väestön enemmistö eli ateistiseksi tunnustautuneissa valtioissa. Lännessä ja Suomessa säännöllisesti suljettiin silmät näiltä kauheuksilta. Jotkut sulkevat ehkä edelleen. 1900 –luvun karmeimmat ja historian laajimmat massamurhat tehtiin niiden toimesta, jotka suhtautuivat vihamielisesti uskontoihin ja halusivat niistä eroon.

Ateististen valtioiden historiassa mielenkiintoista on filosofisen marxilaisuuden vääristyminen vähemmistöjen ja toisin ajattelevien sorroksi, piinaamiseksi ja hävittämiseksi eli kollektiiviseksi kansalaisten tuhoamiseksi. Paradoksaalisesti tänä päivänä elää hankkeita tämän filosofian historian väärinkäsityksen korjaamiseksi. Aika näyttää, minkä kohtelun yritykset saavat.

Kun ateistit, mm. Richard Dawkins väittävät, että kukaan ei ole murhannut ateismin nimissä, niin epärehellisempää ja todellisuuspakoisempaa väitettä ei ole. Marxilaisuutta mukaillen voi kysyä, missä todellisuuspakoisuus siis varsinaisesti elää.

Ehkä tuntemattomin episodi ateismin pimeässä historiassa on amerikkalainen Madalyn Murray O´Hair ja hänen perustamansa American Atheists –lehti ja saman niminen järjestö. Tämä narsistinen kommunisti tuhosi ympäriltään kaiken mahdollisen, syyllistyi massiivisiin taloudellisiin väärinkäytöksiin ja psyykkisiin hyväksikäyttöihin sekä nepotismiin, riitaantui omien ja vieraitten kanssa, pyrki Neuvostoliittoon jonne häntä ei huolittu ja perusti savijaloilla seisseen valtakunnallisen järjestön, joka lopulta paljastui suureksi huijaukseksi ja puhallukseksi. Periamerikkalaiseen tapaan pitkien oikeudenkäyntien tuloksena hän sai amerikkalaisen koulujärjestelmän lakkauttamaan raamattuoppitunnit ja rukoukset koulussa.

Madalynin lausuntoa Life-lehdessä v. 1963 kiilusilmäisimmät ateistit toistavat edelleen papukaijan lailla: ”Meistä Raamattu on ikävystyttävä, historiallisesti paikkansapitämätön ja täynnään sekopäiden vouhotuksia. Meistä Jumala on sadistinen, brutaali ja edustaa vihaa ja kostoa. Meistä Isä Meidän –rukous on jotakin, missä maan madot anelevat laihaa lohtua traumaattisessa, vainoharhaisessa maailmassa.” Jopa Madalynin kannattajat havahtuivat hänen uskonnon vastaisuutensa epäterveyteen ja vetäytyivät tukemasta tämän loputonta käräjöintiä uskontoa ja kirkkoja vastaan.

1960 –luvulla Madalayta kohtasi kuitenkin traaginen takaisku. Hänen poikansa tuli uskoon. Äiti oli levittänyt sanomaa kaikkien ihmisten välisestä rakkaudesta ja huolenpidosta. Pojan julkaisema kirja kertoi äidistään aivan toisen puolen, hirviömäinen kotityranni, toisten hyväksikäyttäjä, muista ihmisistä piittaamaton ahnehtija, joka oli jopa yrittänyt myrkyttää oman isänsä.

Tarina oli isku koko amerikkalaiselle ateistiselle liikkeelle. Kun liikkeen esikuvan väärinkäytökset, epärehellisyys ja kaksinaamaisuus alkoivat paljastumaan, ateismi koki valtavan kolauksen Amerikassa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Suomessa Vapaa-ajattelijoitten liittoa suomentamasta ja julkaisemasta v. 1986 tämän häiriintyneen ihmispolon kirjaa An Atheist Primer, Ateismin aakkoset. Tarkoitus pyhittää keinot, oikea asia ei kysy etiikkaa tai moraalia.

Miten ateismi voi sitten nykyisin? On olemassa sekä rauhallista että aggressiivista ateismia.  Näyttää, että ateismin viehätys maailmanlaajasti on kuitenkin kadonnut. Syyksi voidaan osoittaa ainakin kaksi suuntaa.

Ensinnäkin sen surkea historia. Ateismi historiallisine kokeiluineen on saanut maailmassa valtavasti pahaa aikaan. Ateismin pimeä historia odottaa todella läpivalaisuaan. Yritykset mustamaalata lähinnä kirkkoja näyttäytyvät epätoivoisina omien kasvojen kirkastamishankkeina.

Toiseksi, edelliseen liittyen ateismi näyttäytyy sekundaarisena ilmiönä. Sillä ei ole omaa agendaa vaan sen agenda on jonkun vastustaminen ja kieltäminen. Tässä se muistuttaa populistista poliittista liikettä. Tällainen agenda johtaa julkisuustemppuihin, mutta pienetkin voitot osoittautuvat hetkellisiksi.

Epäilemättä ateismilla on kuitenkin myös tulevaisuus, toivottavasti menneisyyttä avoimempi, rehellisempi ja ihmiskasvoisempi. Suurta menestystä sille ei järjellisesti voi kuitenkaan ennustaa. Uskomusten markkinoilla on paljon viehkompia ja ihmisiin vetoavimpia ilmiöitä. Jo tunnettu ateisti, Sigmund Freud, totesi, ettei ihminen ole ollenkaan niin rationaalinen kuin kuvittelee olevansa.

Tätä Freud ei todennut murehtien vaan lähtökohtana yritykselle ymmärtää ihmistä ja maailmaa.