Kun nyt ajattelen elämääni taaksepäin, huomaan, että sieltä löytyy erityisiä kokemuksia. Ne ovat hetkiä, jotka säilyvät muistissani läpi elämän, sillä silloin tapahtui jotain ratkaisevaa. Koin oivalluksen, herätyksen, vahvistuksen, armon, erityisyyden tai ravistuksen. Kokemus muutti jotain.
Olen siinä uskossa, että jokaisella ihmisellä on vahvempana tai lievempänä tällaisia kokemuksia. Niitä on yksi tai useampia. Niitä voidaan kutsua eksistentiaalisiksi kokemuksiksi, mystisiksi kokemuksiksi, uskonnollisiksi kokemuksissa tai jopa universumin puhutteluksi riippuen kokijan lähtökohdista ja koetun sisällöstä sekä ennen kaikkea sille annetusta tulkinnasta.
Onko sinulla tällainen kokemus?
*
Oma ensimmäinen havahtumisen kokemukseni tapahtui, kun olin noin 12 vuoden ikäinen. Tapahtumapaikka oli perunapelto.
Olin isovanhempieni luona nostamassa luvan kanssa naapurin pellosta pottuja, kun pidin lepotauon ja heittäydyin pellon laidalle heinikkoon lepäämään. Katselin pilviä ja tajusin olevani erillinen yksilö. Tajusin, että minussa on voimaa ja tulen selviämään vaikeuksista elämässäni. Pilvet purjehtivat taivaalla ja koin syvää vakuuttuneisuutta.
Jälkikäteen olen yrittänyt tulkita ”perunapeltokokemusta” myös uskonnollisesti. Mutta tuo edellä kuvattu on varmaan todenmukaisin kuvaus. En kokenut Jumalan suuruuttaa, vaan oman pienuuteni, joka samalla sai vahvistusta: kelpaat ja pärjäät tuollaisena.
Toki edellä olevaan kuvaukseen ja tulkintaan vaikuttaa se sisäinen prosessi, joka laittaa minut kaivelemaan menneitä ja kirjoittamaan tätä blogia. Ehkä lopputuloksena on jotain sellaista, jota voi kutsua hahmotelmaksi hengellistä elämäkertaa varten.
Mikä itu siinä on, että lauseitten valitsija ja voittajan nimeäjä on yksi ja sama henkilö?
Hannu Kiuru: koska Vihtorin kirjamessut eivät ole tosikoile,siellä on elävää ja hauskaa huumoria mukana.
Oli muuten siellä tänään loistava, hauska ja sisältörikas kertakaikkiaan älykkään, viehättävän ja monilahakkaan nyt kirjankin julkaisseen Maija Vilkkumaan haastattelu,joka kesti 1,5 tuntia eikä aika tullut sekunniksikan pitkäksi, siitä piti Maijan lisäksi huolta myös humoristinen ja intelligentti haastatelija Markku Kulmala.
Kiitos, Seppo, tiedosta. Oli hauska kuulla totuus tästäkin asiasta. Itse ajattelin, että kyse on mahdollisesti niin pienistä kirjamessuista, että raatiin mahtuu vain yksi ihminen kerrallaan…
Tänään valittiin Tulenkantaja-palkinnon saaja kuuden hyvän ehdokkaan joukosta ja raati oli kovatasoinen asiantuntijaraati. Voitaja oli isän ja tyttären Aino ja Ja Ville Tietäväisen hieno yhteistyö Vain Pahaa Unta:
http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510398944
Aino tytär hurmasi yleisön hyvillä komenteillaan, Ainon ikä unia nähdessään 3-6 vuotta. Nyt ehkä 7?
Pidän tuosta lauseesta: ’eikä aika tullut sekunniksikaan pitkäksi’. Myönnän sille täten Lause-Agricolan.
Niin monet kerrat olen ollut kirkossa kuuntelemassa sarnaa jonka kaikki sekunnit ovat tulleet pitkiksi…
Eksistentiaalisia tai muuten merkittäviä oivalluksia ja kokemuksia mahtunee elämään useampiakin. Ensin muistan oivaltaneeni, miten onnekas olen kun olen syntynyt ainoaan oikeaan totuuteen, amerikkalaiseen uususkontoon. Sitten vartuin ja huomasin tulleeni huijatuksi – uskonto johon kasvoin oli pelkkää fuulaa. Tästä vähän aikaa ja ymmärsin, että koko jumalakäsitys oli fuulaa. Evoluutiopsykologian kannalta ymmärrettävää, mutta silti fuulaa. Jätin uskon heille, jotka kokevat tulevansa sen avulla autuaiksi.
Näin on ainakin saanut kokea tajunnan räjäyttäviä eksistentiaalisia hetkiä useamman. Edelleen olen avoin uusille yllätyksille, sillä mistä sitä tietää mitä nurkan takana odottaa.
Onnea eläkkeelle pääsystä! 🙂
Eläkeikäisen elämän suuri kehitystehtävä on päästä sopuun menneisyytensä kanssa. Tämän tehtävän hyvin suoritettuaan voi valoisin mielin lähteä kohti uusia seikkailuja. Siksi meille vanhoille on tyypillistä muistella vanhoja aikoja. Sitä, mikä olisi voinut mennä toisin, tai sitä mikä meni juuri oikeinpäin ja oikeaan aikaan. Minulle se kaikki kertoo siitä miten hyvällä tavalla Jumala on elämääni aina johtanut ja kuljettanut. Joskus hyvin vaikeidenkin aikojen läpi. Juuri ne pahimmat ajat koen nyt suurena sisäisenä rikkautena.
Milloinkahan saanen oman kehitystehtäväni valmiiksi ?
Antero Syrjänen, kiinnostava tuo kokemus ainoasta oikeasta uskosta. Miksei sekin voi olla eksistentiaalinen, koko olemassaolon perustaa koskeva. Ja tietysti tuosta varmuudesta luopuminen kokemusten kautta on myös oman olemassaolon tärkeitä hetkiä: kaikki on ajateltava uusiksi ja hyväksyttävä elämän uusi teologinen asento.
Pekka Pesonen, monilla on eläkkeellä aikaa, jolloin oma eletty elämä alkaa saada uusia hahmoja. Esiin voi nousta monenlaista, niin hyvää kuin huonoa, jota ei aiemmin osannut, jaksanut, uskaltanut pysähtyä tarkastelemaan. Kehitystehtävä, ehkä hyvinkin.
Sellaistakin nousee mitä nyt häpeää. Sitten saattaa tajuta etten enää ole tuo sama hölmö nuori. Muuten en osaisi edes asiaa hävetä. Joitakin tosi pahoja tekemisiä on täytynyt viedä rukouksessa Jeesukselle ja se on auttanut.
Eläkeläisen kaksi ensimmäistä vuotta menee helposti vapaassa pudotuksessa. Mistään ei saa oikein otetta.
Asiat jotka ennen kiinnosti kovasti on kadottaneet merkityksensä. Monen on opittava tietämään kuka oikeasti on ja mitä haluaa. Ennen päivä alkoi siitä, että kello soi ja työ vei päivää siitä eteenpäin. Se loi elämään tietyn turvallisen rytmin. Nyt se rytmi on löydettävä uudelleen. Hyvään elämään tarvitaan myös uudet unelmat ja tavoitteet. Joten meillä eläkeläisillä on paljon mielenkiintoisia juttuja edessä.
”Hyvään elämään tarvitaan myös uudet unelmat ja tavoitteet.” – Tuota sopii miettiä, tosin kuvittelen että ne löytyvät vanhoista unelmista ja tavoitteista johdettuina. Vaan mistä sen tietää…
Olli, mukavaa saada tänne ”uusi” kirjoittaja! Olen seurannut juttujasi Kotimaassa vuosikausia. Mielenkiintoista jatkaa seurassasi tällä areenalla.
…tietää kuka itse on…
Joku lainalaisuus taitaa olla siinä, että jos tiedän kuka on ja mitä haluaa ja sen lisäksi vielä kykenee kontrolloimaan elämää, niin mieleen alkaa pulpahdella myös ihan uusia unelmia. Se jolla on unelmia kokee elämänsä myös merkitykselliseksi. Olisikohan jotenkin näin.
Näihin kymmeniin eläneenä on tietysti kertynyt sellaista, joka on merkinnyt paljon ja joka palaa mieleen. Mutta yksi on ylitse muiden.
Kun parikymppisenä se, joka oli ollut piilossa, mutta jota oli aavisteltu, puhuttiin auki, tuli valoon, olin vihdoin vanhempieni edessä kokonaisena ihmisenä. Kokemus oli huojentava, mutta samalla myös rohkeutta ja voimia antava, elämänpolulle jopa käänteentekevä.
Kyllä, uskon, ja tiedänkin läheltä seuranneena, että sellainen itsensä kokonaiseksi oivaltaminen on käänteentekevä kokemus.
Kyllä. Koin minäkin jotain ”elomme puoliväliin ehtineenä.” Uskonnollinen kokemus? En tiedä. Eksistentiaalinen? Aivan varmasti. Pysyin kylläkin satavarmasti edelleen olemuksellisesti syntisenä ja sydän myrkkyä täynnä, mutta jotain muuttui.