Lukijani.

Ojasta allikkoon? Suden suusta karhun kitaan? Harakkana kiinni tervassa vuoroin pyrstöstä, vuoroin nokasta? Ahdas toimituspalkkiosääntö tuottaa monin tavoin tuskaa papille.

Marja-Sisko Aalto kirjoitti pappien palkattomasta työstä vuonna 2014. Juttua kommentoivat fiksusti ainakin Teemu Kakkuri ja Jouni Turtiainen. Teeman keskeisiä lieveilmiöitä on käsitelty K24:ssä tapauskertomuksina: Kookospappi, kasteturismi Viroon, Suokonaution varoitus. Muitakin lienee.

Joko nyt olisi oikea hetki ottaa vauvanaskel eteenpäin?

Maksajan näkökulmasta Kirkkojärjestyksen säännös (KJ 2:26 §) on ehdoton: Pappi, lehtori tai kanttori ei saa ottaa palkkiota kirkollisen toimituksen suorittamisesta. Mutta seurakunta voi suorittaa palkkiota seurakunnan puolesta toimituksen suorittamiseen kutsutulle.

Kohde, siis seurakuntalainen, saa KJ 2:24 § perusteella toivoa haluamaansa oman seurakunnan pappia. Jos seurakuntalainen menee toisen seurakunnan alueelle, sikäläinen pappi on velvollinen suorittamaan toimituksen. Toteuttaja, siis pappi, saa pyynnöstä suorittaa toimituksen myös muualla kuin omassa seurakunnassaan.

Säännökset eivät ole aivan symmetrisiä. Siitä seuraa, että pappi voi jäädä työstään vaille palkkaa.

Ilmiön laajuus on vaikea hahmottaa. AKI-liittojen jäsenkysely vuodelta 2017  kertoo (dia 39), että papit toimittavat vuosittain keskimäärin kaksi toimitusta muualla kuin seurakunnassaan. Niistä yksi kahdeksasta oikeutti toimituspalkkioon. Yhtä usein omaiset ovat hyvittäneet pappia kirkkojärjestystä kiertäen. Joka toinen on saanut laillisen matkakorvauksen joko seurakunnasta tai toimituksen pyytäjiltä. Jos sama pätee myös eläkeläisiin, evlut kirkon 4.000 pappia toimittivat 6 % kirkon 100.000 (v. 2016) toimituksesta palkatta. Kaikkiaan 3.000 toimitusta on jäänyt korvaamatta jopa matkojen osalta.

Vauvanaskel parempaan olisi, että kirkkoherrat tunnistaisivat seurakuntalaisen oikeuden ylisukupolviseen jäsenyyteen. Silloin muualla kirjoilla oleva isä tai äiti rinnastettaisiin oman seurakunnan jäseneen, kun hän tulee kastattamaan lapsensa (tai vihittäväksi) omien vanhempiensa seurakuntaan.

Muuttotappioseurakunnat toki joutuisivat maksajiksi. Mutta jos seurakuntalaisen uhkaus/ajatus erota kirkosta lykkääntyy vastaantulon ansiosta edes vuodeksi, lisäkustannus tulisi kokonaiskirkon katsannossa kuitatuksi.

Suuri askel eteenpäin olisi, jos luotaisiin Kirkon palvelukeskuksen (KIPA) ylläpitämä toimituspappien tilausjärjestelmä. Työttömät papit, eläkepapit ja muut "vapaat peitset" voisivat siinä ilmoittaa, milloin ja missä he ovat käytettävissä toimituksia suorittamaan. Kirkkoherra voisi tilata sitä kautta toimituspapin seurakunnan piikkiin ja seurakuntalainen omaan piikkiinsä perusteenaan vaikkapa ruuhkan kiertäminen.

Suoritetun toimituksen niin seurakunta kuin seurakuntalaiset maksaisivat samalla järjestelmällä KIPA:een. Se tilittäisi nettosumman toimituspapille.

Kun järjestelmästä tehdään keskitetty ja läpinäkyvä, yhä harvempi pappi (tai lehtori tai kanttori) putoaa ikävästi säännösten väliin. Ja kirkko on vastaavasti vahvempi vastaamaan jäsentensä yksilöllisiin pyyntöihin.

Sinun

Harmaa rovasti