Nykyajalle on tyypillistä lähestyä kristinuskoa kertomalla, mihin uskoo ja mihin ei. Usein epäilyn kohteena ovat neitseestäsyntyminen, taivaaseenastuminen, ruumiin ylösnouseminen tai viimeinen tuomio. Tätä lähestymiskulmaa vahvistavat kyselytutkimukset, jotka pilkkovat uskon yksittäisiin väittämiin. Niiden mukaan esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo noin 32 prosenttia suomalaisista.
Kasvoin evankelisen kristillisyyden piirissä, jossa usko Raamattuun oli kaiken keskus. Maailman ja oman sydämen myrskyissä seisoimme Jumalan sanan kalliolla. Tiesimme olevamme matkalla taivaaseen, Raamattu oli Jumalan luotettava sana ja Jeesuksen ristinkuolema uskon keskus. Uskon perustunteita olivat varmuus ja tietäminen.
Viime vuosina uskoni on mennyt rikki, hajonnut. En enää voi sanoa jonkin olevan totta vain siksi, että Raamattu niin sanoo. Enemmän kuin kuvaus todellisuudesta, on Raamattu sanojen ja kertomusten maailma. Etsin toisenlaista tapaa ymmärtää Raamattu, kristinusko ja Jumala.
Jobin kirjan sanat kuvaavat kokemustani: ”Nyt ei valoa näy, pilvet sen peittävät. Sitten tulee tuuli ja lakaisee puhtaaksi taivaan.”
ETSINTÄNI KESKELLÄ olen lukenut myötämielisesti Wille Riekkisen Valo ja pimeys -kirjaa sekä Kari Latvuksen Jumala kuvien muutoksessa. Riekkinen pohtii, onko Raamatun maailman- ja jumalakuvien formulointi ajatonta ja ikuista vai tulisiko asiat ilmaista nykytietämyksen valossa kadottamatta uskoa Jumalaan.
Huomaan kysyväni, voidaanko raamatun tapahtumista puhua ja kertoa ilman tuon ajan maailmankuvaa? Vai käykö niin, että tekstin sanoma ohenee kuvaukseksi ihmisen sisäisestä kokemuksesta ilman vastaavuutta mahdollisiin ulkoisiin tapahtumiin?
Kari Latvus puolestaan osoittaa perustellusti, ettei Raamatun jumalakuva ole ollut muuttumaton, vaan kehittynyt historian kuluessa. Kirjan lopussa on joukko tärkeitä ja mielestäni oikeita kysymyksiä.
Toisen näkökulman tarjoaa Juha Pihkala kirjoituksessaan Nikean uskontunnustuksesta (Kotimaa.fi 22.6.). Hänen mukaansa kristinusko rakentuu muuttumattomien oppien varaan, ja Nikean uskontunnustuksen muuttaminen merkitsisi siirtymistä kristillisen uskon ulkopuolelle. Hän ei vain kuvaa tunnustuksen historiaa vaan kertoo, mitä sen täytyy edelleen olla, jotta kirkko säilyisi apostolisena kirkkona.
Yhä vahvemmin minusta tuntuu, että minun ja monen muun on jätettävä tietäminen ja varmuus. Tilalle astuvat kysely ja keskeneräisyys.
Uskon lähtökohta ei ole tietäminen vaan suhde. Raamattu voi johdattaa siihen, eikä sitä synny ohi Raamatun, mutta usko ei ole suhde kirjaan vaan elävän Jumalan ja elävän ihmisen välinen suhde.
Ajatuksiin nousee ihmisen tilannetta kuvaava mielikuva kristinuskon alkuvuosisadoilta. Seison pimeässä, nostan katseeni taivaalla kimmeltäviin miljardeihin tähtiin, aistin, että vieressäni on valtava meri, jonka aallot hitaasti vyöryvät rantaan.
Pimeys, yö, ei tässä ole yksinäisyyden tai toivottomuuden kokemus, vaan äärettömän läsnäolon kokemus. Se on syvempää läsnäoloa, jota ei voi nähdä, mutta jonka voi aistia.
Ihmisen, minun osa on suostua johonkin, jota en ymmärrä, mutta jota koko sydämestäni kaipaan.
Eksyksissä oleminen ei ole hengellinen epäonnistuminen vaan paikka, jossa jokin syvempi alkaa kasvaa. Usko ei lisää hallintaa vaan luottamusta. Hiljaisuus ei ole hengellisen elämän sivujuonne vaan sen alku.
Me olemme maaperä, johon siemen kylvetään. Me kasvamme ja muutumme. Joku muu kuin me itse saa sen aikaan.
MYSTIKKO CYNTHIA BOURGEAULT on auttanut minua näkemään, ettei hengellinen elämä rakennu oivalluksista vaan pitkästä uskollisesta harjoituksesta. Hänen sanansa ovat jääneet mieleeni: ”Emme muutu yrittämällä enemmän. Muutumme suostumalla muuttumiseen.”
Kirjoitettuani tämän heräsin seuraavana aamuna ajatukseen: olen pettänyt uskoni, olen luopio. Samalla tunsin outoa vapautta. Olin kirjoittanut näkyväksi sen, mikä minussa on totta.
Samana päivänä tein Tässä olen -aineiston hengellisen harjoituksen Sakkeuksesta. Se kulki näin:
Olen tullut elämäni matkalla tähän pisteeseen. Pysähdyn tähän.
Jeesus pysähtyy luokseni. Mitä asiaa hänellä on?
Hän kertoo vierailustaan Sakkeuksen kodissa. Siitä kuinka Sakkeus ei lyhyytensä vuoksi näe väkijoukon yli, kipeää metsäviikunapuuhun. Jeesus pysähtyy puun kohdalle, kutsuu Sakkeusta nimeltä ja kertoo haluavansa tulla tämän kotiin. Ihmiset paheksuvat sitä, että Jeesus menee syntisen miehen vieraaksi. Sakkeus lupaa antaa puolet omaisuudestaan köyhille sekä korvata vääryydet nelinkertaisesti. Jeesus sanoo, että pelastus on tullut tähän kotiin, sillä hän oli tullut etsimään ja pelastamaan eksyneet.
Tuon kertomuksen sanat tuntuivat tulevan suoraan minulle: ”Kalevi, tule kiireesti alas. Minun pitää majoittua tänään sinun taloosi.”
Taustalla kuuluvat syyttävät äänet. Mutta niiden yli kantavat Jeesuksen sanat: ”Ihmisen Poika tuli etsimään ja pelastamaan sen, joka on kateissa.”
Juuri tänään nuo sanat ovat minulle. Minä olen se, joka on kateissa – ja juuri siksi etsitty.
Lue myös:
Kristinuskon on muututtava tai kuoltava, ajatteli Wille Riekkinen ja laati uuden uskontunnustuksen
”Jumala karkaa käsistä kuin märkä saippua” – Raamatuntutkijat kertovat, miten he käsittävät Jumalan
Näkökulma: Tekikö reformaatio virheen jättäessään toisen käskyn sulkumerkkeihin?
Essee: Kun lausumme uskontunnustusta, sanat ovat samat, mutta niiden merkitys on muuttunut
Ilmoita asiavirheestä