Onko vuonna 325 sitten määritelty ja vuonna 381 liturgiseksi täydennetty Nikean tunnustus vain rispaantunut, väreiltään haalistunut viiri, joka heijastaisi aikoja sitten vanhentunutta kieltä ja maailmankuvaa? Tämän suuntaisestihan on Kari Latvus asiain tilaa kuvannut (Kotimaa 6/26). Olisiko siis sen paikka muistoesineiden vitriinissä kuihtuneen ruususeppeleen keskellä?
Sisällöltään viiri on – totta kyllä – rajallinen. Ei se kuvaa Jumalan ominaisuuksia. Ei se käsittele ihmisen syntiä, ei erittele hänessä elävää pelastuksen kaipuuta. Ei se avaa sitä, mitä pelastus arjen käytännössä merkitsee eikä kuvaile yksityiskohtia siitä, mihin se elämässä elettynä tähtää. Ei se myöskään kuvaile jumalallista rakkautta ja armoa sekä vaikenee kokonaan kristillisen etiikan periaatteista ja sisällöstä.
Yhden jos toisenkin olen kuullut valittavan, että tunnustuksesta puuttuu nyt heille itselleen tärkeä sisäinen ulottuvuus, siis jokapäiväisessä arjessa eletty usko. Sitä sen pitäisi avata, sitä sen tulisi sanoittaa, jotta siihen voisi sydämestään yhtyä. Liturgisen tunnustuksen pitäisi olla sillä tavoin henkilökohtaista.
NYT ON syytä pysähtyä hetkeksi! Jokaisen kristityn henkilökohtainen jumalakuva nimittäin muuttuu monin tavoin elämän ja kasvun mittaan, lapsen maailmasta aikuisen ja sitten vanhuksen maailmaan. Kasvaessani kasvaa tuo kuvakin ja saa uusia piirteitä. Pienen lapsen hyvä ”taivaan isä” ja äärettömän suurten kosmoksen käsittämättömän suuri luoja ja Kristus kaikkivaltias ovat keskenään aivan eri rekisterissä, mutta eivät sulje toisiaan pois. Sitä paitsi nuo molemmat esiintyvät jo Uudessa testamentissa. Ihmisen subjektiivisessa uskossa sen eksistentiaalisesti merkitsevät painopisteet muuttuvat ja vaihtavat paikkaa elämän ja olosuhteiden mittaan – niiden täytyykin vaihtua ja muuttua ollakseen elävää todellisuutta.
Näiden eksistentiaalisten kysymysten käsittelyyn tarjoaa Raamattu ja kirkon vuosituhantinen kokemus runsaasti ainesta – myös jokainen jumalanpalvelus avaa siihen ehtymättömiä mahdollisuuksia. Jokaisessa messussa on kuitenkin jo varhaisista ajoista lähtien lausuttu yhdessä, millaiseen viitekehykseen kristityn – ja kirkon – uskonelämä kaiken kaikkiaan sijoittuu. Sitä voidaan kyllä nimittää, jos niin halutaan, viiriksi tai lipuksi, jonka ympärille kokoonnutaan, mutta sitä ei voida korvata jollain uudella, joka poikkeaisi varhain tehdyistä linjauksista.
Vanha viiri sisältää nimittäin ne perustavaa laatua olevat paradoksit, joista kristillisen uskon identiteetti on saanut hahmonsa, ja joiden voimasta se on kantanut tähän asti. Uskontunnustus paaluttaa ratkaisevat väylänmerkit: tässä pelastushistoriallisessa jatkumossa, kokonaishahmossa kristillinen usko ja jokainen kristitty elää. Näiden puitteiden ulkopuolelle mentäessä, väylänmerkkejä vaihdettaessa tai muutettaessa astutaan kristillisen uskon ulkopuolelle.
NÄITÄ VÄYLÄNMERKKEJÄ on toisella vuosisadalla niin sanottuun apostoliseen perintöön nojanneet kutsuneet uskon säännöksi, jota tulee noudattaa, jotta pysyttäisiin apostoleilta peräisin olevalla reitillä. Tertullianus kirjoittaa siitä vuoden 200 tienoilla näin:
”Uskon sääntö on näet se, minkä perusteella uskotaan, ja – sanoakseni sen jo tässä – mitä me puolustamme. On ehdottomasti vain yksi Jumala, jonka rinnalla ei ole ketään toista, maailman tekijä, joka on luonut universumin tyhjästä kaiken alussa lähettämällä sanallaan. Tämä sana, jota kutsutaan hänen Pojakseen ja joka on esiintynyt monin tavoin Jumalan nimissä patriarkoille ja joka on tullut kuulluksi profeetoissa ja joka on lopuksi luovutettu Isän Jumalan hengestä ja voimasta neitsyt Marialle ja tullut lihaksi hänen kohdussaan ja syntynyt hänestä, on Jeesus Kristus. Sen jälkeen hän on julistanut uuden lain ja uuden lupauksen taivasten valtakunnasta, tehnyt voimatekoja, naulittu ristiin, noussut kolmantena päivänä kuolleista, temmattu taivaaseen ja istuutunut Isän oikealle puolelle ja lähettänyt Pyhän Hengen sijaisekseen johdattamaan uskovia. Hän on tuleva kirkkaudessa noutamaan pyhät ikuiseen elämään, jossa he saavat nauttia taivaallisten lupausten hedelmää, ja tuomitsemaan jumalattomat ikuiseen tuleen – ylösnousemuksen jälkeen, jossa molemmat osapuolet ovat saaneet takaisin ruumiillisen elämänsä.”
Tätä Kristuksen asettamaa sääntöä – – ei meidän keskuudessamme aseteta vähimmässäkään määrin kyseenalaiseksi. Kysymyksiä esittävät vain harhaoppiset, ja ne saavat aikaan harhaoppisia.”
Tertullianus kuitenkin jatkaa ja korostaa, että sääntöä noudattavalle jää silti runsaasti tilaa Raamatun tekstin herättämien kysymysten pohdinnalle ja tulkinalle. (Periaatteet harhaoppien arvioimiseksi, 13–14:4)
Tertullianuksen teksti sisältää siis kristillisen uskon perusidentiteetin kuvauksena ne samat tienviitat, jotka ovat sittemmin kirkkomme käyttämissä liturgisissa tunnustuksissa. Niihin sisältyy paradoksaalisia väitteitä tapahtumista, joita järkiperusteinen kritiikki on pyrkinyt alusta alkaen kyseenalaistamaan. Nuo loogisia ratkaisuja väistävät solmut perustuvat kuitenkin ensimmäisten kristittyjen kokemuksiin, joissa on avautunut syvältä myllertäviä näköaloja heidän juutalaisesta uskostaan periytyvään kuvaukseen Jumalan ja maailman sekä Jumalan ja ihmisen suhteesta – siis koko pelastushistoriasta. Avaimena ja ydinkokemuksena tässä on ollut ja yhä tänään on Jeesuksen ylösnousemus.
MAAILMANKUVAN MUUTOS ei ole se seikka, joka olisi viirin nyt vanhentanut: Jumala jossain ylhäällä, ihminen maan pinnalla ja kuolleet sekä tuomitut jossain sen alla olevissa syvyyksissä ovat painovoiman vaikutuksesta avautuvaa yleisinhimillistä symboliikkaa, johon sisältyviä sisäisiä mielteitä nykyinen kosmologia ei tyhjennä. Jos taas kulloisenkin ajan luonnontieteen tai filosofian naturalistiset totuussäännöt olisi hyväksytty tai pitäisi hyväksyä ohjeellisiksi kristilliselle uskolle, paradoksit olisi jo aikoja sitten siivottu pois – ja tuo usko olisi samalla tyhjentynyt sisällöstään.
Kuten jo Tertullianus äskeisessä sitaatissa toteaa, uskon sääntö ei kuitenkaan ole estänyt eikä tänäänkään estä avointen kysymysten teologista pohdintaa eikä eletyn uskon uusia sanoituksia olosuhteiden muuttuessa. Siitä kertoo valtava vuosisatojen mittaan kertynyt hengellinen ja teologinen kirjallisuus. Tienviittojen välissä on ollut ja yhä on tilaa.
MUTTA ON myös sellaista kajontaa kristinuskon perustaviin tunnusmerkkeihin, jossa käydään merkittävällä tavalla muokkaamaan uskon säännön kirjaamaa identiteettiä. Olen huomannut siitä ainakin seuraavanlaisia vaatimuksia: Jumalasta puhuttaessa ei olisi lupa käyttää mitään sukupuolittuneita eikä patriarkaaliseen perhejärjestykseen viittaavia ilmaisuja. Samoin puhe Jeesuksen neitseellisestä syntymästä olisi syrjäytettävä luonnontieteellisesti mahdottomana. Jumalan tulo ihmiseksi muulla kuin vertauskuvallisella tavalla ei myöskään mahdu uuteen viiriin. Jeesus Nasaretilainen ei siihen kirjailtuna ole Jumala, vaan ”Jumalan Poikana” Jumalan hengen voitelema profeetta, eettinen opas, ei ristiin naulittuna ja kuolleena syntien sovittaja. Hautaan jääneen Jeesuksen ”ylösnousemus” olisi tulkittava vertauskuvallisesti (”hänen asiansa jäi elämään”), samoin siitä seuraavat uskovan kristityn eskatologista asemaa kuvaavat ilmaisut (kuolleiden ylösnousemus ja ikuinen elämä). Jumalasta olisi puhuttava vain armon ja rakkauden käsittein, jolloin eläville ja kuolleille julistettava tuomio ei mitenkään sovi uuden viirin väreihin. Myös näin hahmoteltu ”reformaatio” tunnetaan jo alkuajoilta.
Sitä paitsi: Mistä uutta viiriä kohottavat tietävät, millainen Jumala oikeasti on tai millainen hänen siis pitäisi olla, jotta nykyaikainen ihminen voisi häneen helpommin uskoa? Mistä he tietävät, mikä on Jumalalle mahdollista ja mitä hän voi tehdä? Mistä he tuntevat Jumalan ajatukset? Mistä he päättelevät, että hän ylipäänsä on ole¬massa muutoin kuin ihmismielen tuotteena? Jos taas Jumala on tuolla tavoin muokattavissa, hän on epäjumala, eikä sitä ihmismieltä miellyttävämmäksi karsimalla pelasteta kulttuurikristillisyydeksi laimentunutta ideologiaa. Kristinusko elää niin kauan kuin se navigoi noiden varhaisten väylänmerkkien linjaamalla reitillä. Jos se yrittää uusiutua siitä poikkeamalla, se karahtaa kiville ja kuolee.
Lue myös:
Lukijoilta: En tunnistanut päätelmiä, joita piispa Jolkkonen kolumnissa teki ajatuksestani
Ilmoita asiavirheestä