Uskontunnustuksen voi lausua sanatarkasti tai vain hyräillen mutista sen vertauskuvallista sävelkulkua. Se ehkä tuntuu leväperäiseltä, mutta edes sanatarkka uskontunnustuksen toistaminen ei tavoita alkuperäistä merkitystä.
Kun lausumme uskontunnustusta perinteisin sanoin, sen merkitys ei nimittäin ole sama kuin pari vuosituhatta sitten. Vaikka sanat voi toistaa, on niiden merkitys elänyt, muuttunut, vaihtunut.
Tämän ajatuksen nostaa esiin Tuomas Palosen mainio tietokirja Etymologian etymologia (SKS 2025). Kieli elää, muuttuu ja merkitykset sulavat sanoissa. Siksi sanat, merkitykset ja ympäristöt ovat alituisessa muutoksessa.
Mitä tämä merkitsee uskontunnustusten ymmärtämiseen?
Aluksi on todettava, että uskontunnustus on jo mennyt uusiksi. Liki kaksi vuosituhatta kylpemistä ajan virrassa ja sen myötä ratkaisevasti erilainen historian ja todellisuuden käsitys ovat jo muuttaneet tunnettuja uskontunnustuksia. Antiikin ajan ihmisistä valtaosa saattoi ajatella taivaan konkreettisena paikkana jossain pilvien takana ja tuonelan maan uumeniin. Jeesus nousi konkreettisesti taivaisiin ja astui alas tuonelaan. Nuo ilmaukset tulkitaan nyt kielikuvina ja vertauskuvallisesti. Uskontunnustus ei merkitse samoja asioita enää, koska sen merkitys on muuttunut.
Uskontunnustukset ovat halunneet ilmaista keskeisen ja poistaa kiistanalaisen. Erityisesti ne ovat korostaneet Jeesuksen sanoman ja toiminnan ainutlaatuista merkitystä. Jumala haluttiin määritellä mahdollisimman oikein – jos mahdollista, täydellisesti.
Nikean uskontunnustus pyrki lopulta ratkaisemaan opillisen kiistan, mutta sen keskeisenä voimana oli keisari Konstantinuksen tarve lopettaa valtakunnan uskonnoksi nousseen kristillisyyden keskinäiset taistelut.
Kiistan ytimessä oli teologinen kamppailu sanoista, joilla yritettiin tavoittaa sanomatonta. Perusteita haettiin pari sataa vuotta aiemmin kirjoitettujen tekstien tulkinnoista, joita luettiin ajan muotifilosofian kehyksessä. Pyrkimys oli tärkeä: ymmärtää Jeesuksen merkitys ja määritellä asia lopullisesti. Välineet tehtävässä olivat olemattomat, sillä Jumalan todellisuuden kirjaaminen sanoiksi oli mahdotonta.
Keskeiset lähtökohtalauseet Jeesuksen alkuperästä ja syntymästä olivat vertauskuvallisia uskonilmauksia, mutta niiden kanssa askaroitiin kuin matemaattisten lauseiden.
Jostain syystä en kuullut tästä mitään Nikean juhlavuonna 2025. Miksi?
Uskontunnustukset keskittyivät keskusteluun Jeesuksen olemuksesta, mutta unohtivat tyystin köyhät ja sairaat, lähimmäisen rakkauden ja yhteisöjen oikeudenmukaisuuden keskeisinä Jumalan valtakunnan tunnusmerkkeinä. Tästä on muistuttanut saksalainen teologi Jürgen Moltmann.
Eivätkä tunnustukset juurikaan panostaneet armon kuvaamiseen. Koko kristillisyyden ydin loistaa poissaololla.
Sen sijaan, että uskontunnustukset nostaisivat kristinuskon keskiöön jokaisessa messussa Jumalan kaiken ylittävän armon ja yhteisen vastuun yhteisömme heikoimmassa asemassa olevista, on katse Pontius Pilatuksessa. Toki tärkeä ajan merkkipaalu, mutta ei ydintä.
Miten siis uudistaa uskontunnustuksia? Monissa kirkoissa on tapana nostaa esiin ajankohtaisia ja puhuttelevia teemoja kristillisestä uskosta ja nimetä näitä uskontunnuksiksi. Niitä kannattaa maistella tulevatpa esimerkit Aasiasta tai Keski-Euroopasta.
Wille Riekkinen antoi esimerkin tällaisesta kirjassaan Valo ja pimeys. Tuomas-messussa Olli Valtonen esitteli muutama vuosi sitten toivontunnustuksen. Amerikkalainen teologi Elizabeth A. Johnson puolestaan varoittaa jäämästä kiinni vain vanhoihin lauseisiin, sillä ”mitään ilmaisua Jumalasta ei tule ottaa kirjaimellisesti”.
En esitä, että heitämme pois Apostolisen uskontunnustuksen tai Nikean uskontunnustuksen. Ne voivat koota meitä yhteen samalla tavoin kuin vanha ja kulunut lippu, joka on merkkinä perinteestä. Niiden taustalla olevan ytimen tavoittamiseksi on kuitenkin mentävä pintaa syvemmälle ja nostettava esiin Jumalan todellisuus tässä ja nyt.
On aika muistuttaa, että evoluutiossa välkehtii Jumalan todellisuuden peilejä. On aika muistaa huolehtia elämästä, luonnosta, kaikesta elollisesta ja aineesta, josta elämä kasvaa.
Kun muukalaispelko nostaa päätään, on aika kertoa jokaisen ihmisen arvosta ja lähimmäisen rakkaudesta, joka kattaa kaikki maailman kylät.
On aika kysyä, kuka kärsii nyt eniten.
On aika nostaa esiin Jumalan armo, jonka varassa elämä on mahdollista, jonka varassa yksinjäänyt ja kylmettynyt sydän jaksaa uuteen aamuun.
Tarvitsemme uusia sanoja armosta ja rakkaudesta, koska vanhat sanat ovat aina vaarassa muodostua uskon kohteiksi ja muuttua epäjumalankuviksi.
Kirjoittaja on dosentti ja viininviljelijä.
Lue myös:
Lukijoilta: En tunnistanut päätelmiä, joita piispa Jolkkonen kolumnissa teki ajatuksestani
Näkökulma: Tekikö reformaatio virheen jättäessään toisen käskyn sulkumerkkeihin?
Ilmoita asiavirheestä