Kolme tohtoriksi väitellyttä Raamatun ja jumalakuvien tutkijaa kertoo Kotimaalle, miten heidän henkilökohtainen kuvansa Jumalasta on muuttunut elämän matkalla.

Jumala karkaa käsistä kuin märkä saippua

Kari Latvus, dosentti, TT, viiniä viljelevä eläkeläinen

AIEMMIN AJATTELIN Jumalan olennoksi, joka tekee väliintuloja. Nykyään ajatus on minusta kestämätön. Jumala ei ole maailmasta erillinen, ylhäällä oleva toimija, vaan elämän jatkuva muutos ja kehitys, elämässä läsnäoleva evoluution pyhä.

Ajasta, paikasta ja kulttuurista riippumaton Jumalan ydin liittyy lähimmäisenrakkauteen, globaaliin oikeudenmukaisuuteen ja armoon eli yksilön kannattelevaan hyväksyntään sellaisena kuin hän on.

Lapsuuteni elin Pirkanmaalla pienessä Aitoon kylässä. Pikkupoikana en pohtinut Jumalaa. Jalkapallo, jääkiekko ja perhosten keräily täyttivät päiväni.

Vanhempani olivat kansakoulunopettajia ja äitini oli mukana, kun koululla järjestettiin lähetystyöhön liittyviä tilaisuuksia. Muistan ihmetelleeni jonkun vierailijan tuomaa afrikkalaista rumpua.

Isoäitini oli kosketuksissa uukuniemeläiseen horrossaarnaajaan Helena Konttiseen, mutta itselleni se maailma jäi vieraaksi. Elin huoletonta pikkupojan elämää.

VANHEMMAT SISARUKSENI kävivät rippikoulun Lohjalla Kansan Raamattuseuran leirikeskuksessa Vivamossa ja seurasin heidän jalanjälkiään 1974. Ripari oli todella positiivinen kokemus ja herätti pohtimaan hengellisiä kysymyksiä ja Jumalan olemassaoloa.

Vivamossa puhuttiin enemmän Jeesuksesta kuin Jumalasta. Jeesus oli konkreettinen hahmo ja kertomukset hänestä oli helpompi suhteuttaa omaan elämään. Leirillä kannustettiin ottamaan Kristus henkilökohtaiseksi Vapahtajaksi, mutta en kokenut painostusta. Näkökulma oli armollinen ja se armo on kantanut läpi elämän.

Minusta tuli riparin jälkeen aktiivinen kotiseurakunnassani Lahden Launeella. Henki oli avaran kansankirkollinen. Nuorisopappi Matti Ahonen järjesti meille viikonlopun raamattuseminaarinkin. Siellä puhuttiin Raamatun syntyaikojen historiasta ja tehtiin eroa tekstien menneisyyden ja nykymerkitysten välillä.

Kun uskalsin todeta moneen asiaan, että en tiedä, putosin armolliseen turvaverkkoon.

Innostuin lukemaan Raamattua läpi. Vanhan testamentin jumalakuva tuntui välillä erikoiselta. Lukioiässä pohdin, voinko olla varma ja todistaa sen, että Jumala on olemassa. Piirsin aika selkeän kuvan kirkosta, Jumalasta ja uskosta.

Teologiaa opiskellessa jouduin miettimään, onko tämä kaikki sittenkään niin selvää ja loogista. Seurasi jonkinlainen uskonkriisi. Kun uskalsin todeta moneen asiaan, että en tiedä, putosin armolliseen turvaverkkoon.

Teologisessa tutkin Raamattua ja etsin sieltä Jumalan kädenjälkiä. Aloin pohtia, mitä pitäisi ajatella siitä, että Jumala näyttää Raamatussa muuttuvan ajan myötä niin paljon.

Ollessani Lähetysseuran töissä Hong Kongissa etsin Jeesuksen ja Jumalan kiinalaisia kasvoja. Ymmärsin entistä kirkkaammin, että jumalakuva on jatkuvasti muuttuva ja kontekstuaalinen. Suomalaisten kuva Jumalasta on kulkenut heprealaisen, seemiläisen, kreikkalaisen ja latinalaisen maailman, reformaation ja saksalaisen kulttuurin läpi meille.

NYKYÄÄN AJATTELEN, että ihminen ei pysty määrittelemään Jumalaa. Jumala on mysteeri, jota kohti voimme hapuilla, mutta hän karkaa käsistämme kuin märkä saippua. Ihmisen ei pidä kuvitellakaan saavansa hänestä otetta.

Papillakin pitää olla vapaus ajatella rehellisesti Jumalasta ja sanoa ajatuksensa ääneen. Kestävä yhteisö voi perustua vain avoimelle ja kriittiselle keskustelulle. Jos etsinnälle ja uusille sanoituksille ei anneta tilaa, yhä useammat vieraantuvat kirkosta.

Yhdyn Dorothee Söllen ajatukseen, jonka mukaan keskitysleirit muuttivat käsityksemme Jumalasta. Kärsivien kanssa kärsivä Jumala ei ole kaikkivaltias. Myöskään hepreankielinen Vanha testamentti ei itse asiassa tunne kaikkivaltiasta Jumalaa, vaan kyseessä on käännösvirhe.

Jumala on elämän perimmäisin energia ja voima, joka johdattaa meitä kohti syvempää ymmärrystä. Jumala tekee tulevaisuuden mahdolliseksi ja kutsuu meitä rakentamaan maailmaa, jossa rakkaus ja totuus kohtaavat. Jumala ei ole minulle hän, joku tuolla, vaan sinä.

Jumala on sanoittamaton ja ääretön

Anni Pesonen, TT, hengellisen ohjauksen pastori

JUMALA EI ole minulle minkäänlainen henkilö tai hahmo, vaan perimmäinen mysteeri ja turva.

Syvin ja todellisin rukous on minulle nykyään sanatonta. Se on kaiken olemassa olevan hyväksymistä ja sille antautumista. Aloitan Isä meidän -rukouksen sanoilla Olemassaolon Äiti. Myös virsiä sanoitan yksin veisatessani uusiksi.

Kasvoin akateemisessa, humanistisessa suvussa ja perheessä, jonka ilmapiiri oli varovaisen kirkkomyönteinen.

Uskon Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään perin mummiltani, joka oli spiritisti. Hän oli akateemiseksi ihmiseksi poikkeuksellisen harras, piti yhteyttä henkimaailmaan ja rukoili paljon. Häneltä opin iltarukouksen. Spiritismi piti mummin sodan aikana kasassa, hän sai siitä toivoa ja luottamusta.

Olen uskonut Jumalaan niin kauan kuin muistan. Olin harras lapsi ja kävin pyhäkoulussa ja seurakunnan kerhossa. Liitin Jumalaan sellaisia asioita kuin hyvyys, turvallisuus, kauneus, kynttilän hämy ja rakastava Jeesus.

Koulussa opin virsiä. Minussa oli kaipaus syvempään uskoon ja pyysin äidiltä Uuden testamentin. Kotona meillä oli Dorén suuri kuva-Raamattu ja sieltä löytyi myös ahdistavia ja pelottavia asioita, kuten 1. Mooseksen kirjan tarina Dinan raiskauksesta. Päällimmäisenä mielessäni olivat kuitenkin hyvät ja turvalliset mielikuvat.

KÄVIN RIPPIKOULUN Espoon Olarin seurakunnassa 1980-luvulla. Olin äärimmäisen kiinnostunut oppitunneista ja kirkkoherra Hannu Kamppuri osasi vastata älyllisiin kysymyksiin. Olin myös aivan liekeissä lauluista ja hartauksista. Sosiaalisesti olin kuitenkin täysin ulkokehällä, joten kokemus oli ristiriitainen.

Rippikoulussa aloin hahmottaa kristinuskon yhtenäisenä, loogisena katsomuksena. Olin eläytynyt Jeesuksen kärsimyksiin aiemminkin, mutta nyt ymmärsin sen teologisen merkityksen. Jeesuksesta tuli tärkeä sisäinen ystäväni. Puhe taivaan isästä oli vaikeaa, koska oma isäni ei ollut turvallinen tyyppi. Puhuin Jumalasta siis Jumalana ja ajattelin hänet kaiken täyttäväksi, rakastavaksi hengeksi.

Nuoren seurakunnan parissa alkoi vaikuttaa koivuniemeläisyys, jossa opetettiin, että jokainen saa kielilläpuhumisen armolahjan, jos vain vilpittömästi sitä rukoilee. En kokenut kelpaavani porukkaan ja koin olevani muita huonompi uskomaan. Se jätti haavan ja häpeän. Minussa oli silti valtava Jumala-ikävä.

Isoäitini ja molemmat isoisäni kuolivat ollessani 15–17-vuotias. Se pisti miettimään. Kristinusko ja virret lohduttivat valtavasti. Päätin mennä teologiseen tiedekuntaan ottamaan selvää Jumalasta ja pääsin sisään heti 18-vuotiaana.

Aloitan Isä meidän -rukouksen sanoilla Olemassaolon Äiti.

TEOLOGISESSA TÖRMÄSIN körttiopiskelijoihin ja tajusin, että uskoon liittyvien tuskailujen ja Jumala-ikävän kanssa saa olla. Kyse ei ollutkaan tilasta, joka pitää ratkaista. Oli hoitavaa päästä ensi kertaa osaksi oman ikäisten kristillistä yhteisöä, jossa oli fiksua ja ajattelevaa jengiä.

Jatkoin Raamatun lukemista, veisasin Siionin virsiä ja kävin seuroissa. Jumalan odottaminen pimeässä ja ajatus Jumalan äärettömästä rakkaudesta puhutteli. Opiskelin eksegetiikkaa kunnianhimoisesti ja Raamattu inhimillistyi silmissä. Körttiläisyyden ansiosta elämässäni säilyi kuitenkin mystiikka ja hartaus.

Jumala ei ole näkymätön paperinukke sisäisessä nukketeatterissa eikä kenenkään naiivi mielikuvitusystävä. Jumala on minulle enemmänkin tila, näkymätön voima, ja jotenkin myös kaikkeus. Toki minäkin puhun joskus Jumalalle kuin henkilölle, mutta yhä enemmän ajattelen hänen olevan sanoittamaton ja ääretön.

Jumala pysyy kätkeytyneenä

Ville Mäkipelto, TT, psykologi, tubettaja ja tietokirjailija

OLEN NYKYÄÄN luterilainen agnostikko. Jumalasta ei ole saatavilla rationaalista, havaintoihin perustuvaa, tieteellistä tietoa. Minua puhuttelee lause, jonka joskus kuulin: Jos sinun on vaikea uskoa Jumalaan, usko rakkauteen, se riittää.

Opiskellessani teologiaa lakkasin uskomasta helvettiin ja luovuin ajatuksesta, että Jumala olisi tuomari. Hänen on oltava täysin rakastava ja hyvä, tai sitten häntä ei ole olemassa. Minulle ajatus Jumalasta, joka jakaa ihmisiä kuoleman jälkeen eri kasteihin, on mahdoton. Voin uskoa vain Jumalaan, joka pelastaa kaikki.

Synnyin kolmannen polven helluntailaiseksi Pietarsaareen. Isoveljeni oli ja on aktiivinen uskovainen, vanhempani ovat maallistuneempia. Isoveljen vanavedessä innostuin jo nuorena helluntailaisesta uskontulkinnasta täysillä. Luin ahkerasti Raamattua, katsoin raamattusarjoja ja viihdyin lastenleireillä. Olin kreationisti ja etsin vastauksia kysymyksiini amerikkalaisilta evankelikaalisilta nettisivustoilta.

Pienestä saakka juttelin päivittäin Jumalalle ja Jeesukselle kuin kaverille. Vanhempien kanssa luettiin aina iltarukous. Jumala oli turva. Jos minua itketti, Jumalan ajatteleminen lohdutti ja rauhoitti.

Toisaalta Jumala vahti, että elän moraalisesti oikein ja pyrin jatkuvasti kehittymään kristittynä. En kuitenkaan koskaan pelännyt Jumalaa, vaan demoneita ja saatanaa.

Vahva lopunaikojen odotus leimasi nuoruuttani. Se tuntui seikkailulta, oli etuoikeus olla osa maailmanhistorian suurta käännettä. Toki kannoin huolta läheisistä ja tunsin syyllisyyttä siitä, että en evankelioi riittävästi.

Jumalan on oltava täysin rakastava ja hyvä, tai sitten häntä ei ole olemassa.

LUKIOSSA MAAILMANKUVANI avartui. Tajusin, että oma tulkintaperinteeni on vain yksi monista. Nautin uusista näkökulmista.

Armeijassa kävin rippikoulun ja jumalakuvani muuttui armollisemmaksi. Ajatus siitä, että kaikki kastetut ovat Jumalan lapsia ja kelpaavat sellaisina kuin ovat, oli tärkeä. En enää rukoillut yhtä paljon kuin ennen, koska siihen ei velvoitettu.

Teologisessa kävin syvällisiä keskusteluja Jumalasta erityisesti helluntailaistaustaisten opiskelijoiden kanssa. Psykologian opiskelu vaikutti jumalakuvaani vielä enemmän kuin teologian opiskelu. Ihmisaivot eivät ole kovin hyvät muodostamaan tietoa edes näkyvästä maailmasta, saati näkymättömästä. Tajusin, että me ihmiset heijastamme omia käsityksiämme ja elämänhistoriaamme Jumalaan.

Jumala voi olla olemassa ihmiselle subjektiivisesti, ja intersubjektiivisesti eli ihmisten välisessä todellisuudessa hän ilman muuta on. Objektiivisesti en tiedä, onko häntä. Vaikka olen kuinka vilpittömästi huutanut Jumalan puoleen, hän säilyy kätkeytyneenä.

Jumala ei ole minulle enää persoonallinen toimija, saati ihmismäinen. Jos hän on, hän on elämä ja universumin olemassaolo.

Usko ja varmuus ovat minulle yhteensovittamattomia. Epävarmuus ja nöyryys kannattelevat paremmin toivoa. Olen avoin jumalasuhteeni muutoksille edelleen.

Uskonnonharjoitus on minulle taidetta. Tykkään käydä messussa ja joskus ehtoollisella, se puhuttelee tunnetasolla. En ole luopunut hengellisyydestä. Jumalasuhteeni on nykyään lähinnä sosiaalista puhetta johon osallistun, suhdetta ihmisiin, kulttuuriin ja omaan perintöön.

Kommentti: Rohkeita näkökulmia tarvitaan

Keskustelu jumalakuvista ja niiden muutoksesta on käynyt viime aikoina vilkkaana. Sitä ovat kiihdyttäneet kiinnostavat, historiallisen Raamatun tutkimuksen eli eksegetiikan tutkimustuloksia popularisoivat kirjat kuten Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan kirjoittama Jumalan synty, Kari Latvuksen Jumala kuvien muutoksessa ja piispa emeritus Wille Riekkisen Valo ja pimeys.

On sääli, että 1900-luvun merkittävien kansainvälisten teologien niin kutsuttu uuden aallon paradigma, jossa tuonpuoleisesta tämänpuoleiseen väliintuloja tekevä Jumala on muuttunut enemmänkin läsnäolevaksi pyhäksi mysteeriksi, on jäänyt suomalaisille maallikoille niin vieraaksi.

Toivottavasti avoimen keskustelun aika on nyt alkanut. Monille fundamentalistisen opetuksen ahdistamille nämä nyt jo vuosikymmeniä vanhat ”uudet näkökulmat” olisivat voineet tarjota raikasta ilmaa ja mahdollisuuden uudistaa suhdetta kristinuskoon kirkosta eroamisen sijaan.

Kirjojen lisäksi seurakuntien raamattuopetukseen ja saarnoihin tarvittaisiin rohkeita uusia näkökulmia. Harhaoppisuuden pelko on saanut aikaan paljon pahaa. Rehellistä pohdintaa ei tarvitse pelätä eikä Jumalaa pidä yrittää vangita ihmismääritelmin. Totuus ei pala tulessa.

Ilmoita asiavirheestä