Puhelinsoitto sairaalasta: huonoja uutisia. Kymmenien kilometrien pyörälenkki, joka purkaa pahimman olon vihaiseksi ylämäkien polkemiseksi, alamäessä viima kuivaa kyyneleet. Pysähdyn kokeilemaan kotikirkkoni ovea, mutta se on, kuten tavallista, lukossa.

Ylimääräinen lenkki katoliselle kirkolle, jossa saan viettää hetken suitsukkeen jälkituoksussa takapenkissä tai sivukappelissa nostaen katseen Jeesukseen, jonka sydämestä osuu yksi valonsäde myös minuun. Sytytän kynttilän ja rauha valtaa mielen. Mitään pelättävää ei ole.

KUKA EI olisi nähnyt elokuvissa kohtausta, jossa vaikeuksiin ajautunut päähenkilö menee hämärään kirkkoon rukoilemaan? Yksityinen hartaudenharjoitus pyhässä tilassa on tuttua viihteen kautta ja tuntuu nykyihmisestäkin luonnolliselta.

Onnettomuuksien ja koskettavien kuolemantapausten jälkeen ihmiset, joskus ateistitkin, hakeutuvat kirkkoihin. Jos onnettomuus on riittävän järkyttävä, kirkko avataan varta vasten surevia varten, mutta se on poikkeus.

Kriisit, avainkohdat ja hiljentymisen tarve eivät välttämättä tule sunnuntaisin kello kymmenen ja kahdentoista välillä, vaan moni haluaisi tulla kirkon suojaavien seinien sisään muulloinkin. Jos ja kun kirkko on auki vain silloin, kun siellä on toimintaa, menetetään iso mahdollisuus olla läsnä ihmisten arjessa.

Toisin kuin taidetta, kultaa ja ikoneita pullistelevissa vanhoissa kirkoissa, pelkistetyissä luterilaisissa kirkoissa ei juurikaan ole varastettavaa.

Maailmalla kirkot ovat useammin auki kuin kiinni. Katolisille kirkkojen jatkuva aukiolo ympäri maailmaa on selviö, ja kaupungeissa ortodoksisiin kirkkoihinkin voi pistäytyä melkein mihin aikaan vain. Myös monet anglikaaniset kirkot pidetään auki hiljentymistä varten. Kesällä Suomessakin tiekirkot avaavat oviaan, mutta aukioloajat pitää tietää.

Kirkkoja pidetään kiinni eri syistä. Pelätään varkauksia eikä valvontaan ole resursseja. Ironista on, että toisin kuin taidetta, kultaa ja ikoneita pullistelevissa vanhoissa kirkoissa, pelkistetyissä luterilaisissa kirkoissa ei juurikaan ole varastettavaa.

Selityksiä vastaan sotii myös se, että Suomi on maailman rehellisimpiä maita. Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, että niin sanottu lompakonpalautusindeksi – eli todennäköisyys, jolla kadonnut lompakko palautetaan omistajalleen – on Pohjoismaissa maailman parhaita. Italiassa, jossa kirkot ovat aina auki ja täynnä turistien ihailemia arvoesineitä, indeksi oli alle 50.

En halua vinoilla muistuttamalla, että kirkkomme strategian nimi taitaa olla Ovet auki, vaan päätän tekstin Germanos Konstantinopolilaisen kauniiseen sitaattiin.

”Kirkko on maallinen taivas, jossa taivaallinen Jumala asuu ja vaeltaa.”

Kirjoittaja on Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri.

Lue myös:

Kolumni: Self helpistä God’s helpii

Kolumni: Kun eläinlääkärit eivät enää uskalla puhua, uskaltavaisivatko kristityt?n