Astuin Jyväskylän asemalla junavaunuun, nostin laukkuni hyllylle ja istuuduin penkille. Odotettuani hetken junan lähtöä, jälkeeni astui vanhahko mies samaan vaunuun. Hän kantoi raskasta matkalaukkua. Hetken mielijohteesta nousin ylös ja pyysin lupaa saada auttaa häntä. Hän oli silmin nähden kiitollinen avusta, ja nostin laukun ylähyllylle. Hän pyysi saada istua vierelleni. ”Mikäs siinä”, sanoin ja jatkoin, ”matka meneekin rattoisammin jutellessa.” Hetken keskusteltuamme hänelle kävi ilmi, että olen uskovainen mies. Silloin hän kysyi minulta, että ”Miten selität tämän? Olimme sodassa ja pelasin korttia poikien kanssa korsussa, väliin otettiin vettä väkevämpää, naurettiin, laulettiin ja kiroiltiin. Viereisessä korsussa oli uskovia miehiä, he rukoilivat ja lukivat Raamattua. Yllättäen venäläiset alkoivat tulittaa ja kranaatti osui uskovien korsuun ja kaikki kuolivat. Meihin ei osunut ja jäimme eloon.” Sanoin hänelle: ”Ole kiitollinen Jumalalle. Jos se kranaatti olisi osunut teidän korsuunne, niin olisitte menneet kaikki jumalattomina suoraan helvettiin. Mutta teidät säästettiin, että saisitte vielä armon kääntyä Jeesuksen puoleen ja pelastuisitte. Elätte nyt oikeastaan vara-ajalla, joka on tarkoitettu Jumalan etsimiseen. Toisesta korsusta lähdettiin paratiisiin, paikkaan, jonka Jumala on valmistanut ihmistä varten. Siellä ei enää ole sodan kauhuja: kuolemaa, kyyneleitä, tuskaa eikä kipua.” Syntyi syvä hiljaisuus. Tuo mies ymmärsi, ettei uskovien kuolema ollutkaan rangaistus heille, vaan kotiinkutsu. Ja hänen eloonjäämisellään oli syvempi tarkoitus kuin hän oli koskaan aavistanut. Jumala sanoo: ”Ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema.”
Harri Lampinen, Mikä oikeesti on totta?, s. 83-84, KKJMK OY, 2020.
Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan. 1. Moos. 28:15
”Sinun kanssasi” – yhteyttä, ”varjelen sinua” – huolenpitoa, ”saatan sinut” – johdatusta.
Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Seurakunnissamme on opetettava, uskottava ja tunnustettava, että Pyhä Raamattu on alkuisin Pyhästä Hengestä.
Tunnustuskirjat, Upsalan kokouksen päätös, s. 579, SLEY, 1948.
Hänen ylistyksensä on alati minun suussani. Ps. 34:2
Ylistyksen ei pidä olla ohimenevää – hetki musiikkia, ja sitten soitin taas pannaan syrjään, kunnes seuraava ihmeellisen johdatuksen päivä antaa taas aiheen ottaa sen käyttöön. Jumala ei tule pyhiensä kotiin vierailulle, vaan asumaan. Daavid teki tästä elämäntyönsä: ”Kaiken ikäni minä ylistän Herraa.”
Gurnall, Hiljaisiin hetkiin, tämän päivän teksti, Päivä, 1996.
Psalmit:
104:33 Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän.
146:2 Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän.
Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille. Matt. 10:42
Meillä on vaara etsiä liian kaukaa tilaisuuksia hyväntekemiseen ja välittämiseen. Kun tavoittelemme ruusuja, tallaamme jalkoihimme päivänkakkarat.
Tuntematon, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Uudessa Testamentissa apostoli Paavali antaa kaikkia seurakuntia sitovan Herran Kristuksen käskyn, kun hän kieltää naista astumasta opettajan ja paimenen virkaan (1.Kor. 14:33b-37, sama asia esiintyy: 1.Tim. 2:12, 1.Tim. 3:2, 2.Tim. 2:2). Yksikään raamatunpaikka ei puolla naispappeutta, mutta monet asettuvat nimenomaan sitä vastaan.
Sakari Korpinen, Oikeat alttarit ja saarnatuolit, Sakari Korpisen 80-vuotisjuhlakirja, s. 276, Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, 2026.
Minä olen kurja ja köyhä, mutta Herra pitää minusta huolen. Ps. 40:18.
Suuri ilo on jossakin mielessä kuulua Jumalalle. Mutta olla erityisessä mielessä tuon suuren Isän omaisuutta, olla hänen erityisesti huolehtimiensa joukossa, kuulua tuohon tarvitsevien suureen joukkoon, joiden tähden hänen rakkaudesta rikas sydämensä sulaa mitä hellimmästä laupeudesta, joihin hänen silmänsä katsovat täynnä syvintä myötätuntoa, joiden ympärille hän erityisesti kietoo suojelevan käsivartensa ja joiden ylitse hän levittää verhoavat siipensä – tämä on todella ehtymätön lohdun ja ilon lähde. Juokaamme syvälti siitä.
Hester Douglas, Armoa armosta, s. 254-255, SLEY, 1966.