Kirkossa vammainen ihminen kohtaa hyväksyvän katseen todennäköisemmin kuin sen ulkopuolella. Näin sanoo kirkon vammaisuuden ja saavutettavuuden asiantuntija Katri Suhonen.
– Tämä on minun kokemukseni. Koen, että olen saanut paljon myönteisiä katseita osakseni, hän sanoo.
Kirkkohallituksessa asiantuntijatehtävissä pitkään työskennellyt Suhonen tietää mistä puhuu myös omakohtaisesti. Hänellä on synnynnäinen käsivamma, jonka takia hän käyttää apunaan robottikättä.
Suhonen korostaa, ettei kirkko ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, ja kirkossakin voi kohdata monenlaisia katseita. Kirkossa vallitsee silti ihmiskäsitys, joka saa suhtautumaan vammoihin hyväksyvämmin.
– Vapahtajan ylösnousemusruumis oli vammautettu, eli Jumala on vahvasti sekaantunut vammaisuuteen omalta osaltaan. Se on suunniteltua, sallittua ja sen kuuluukin olla niin.
Valitettavasti hyväksyvä katse ei kuitenkaan välttämättä johda hyviin käytäntöihin. Kirkosta puuttuu Suhosen mukaan rohkeutta tarttua ongelmiin, jotka estävät esimerkiksi joidenkin ihmisen pääsyn kirkon tiloihin ja tilaisuuksiin.
– Helposti ajatellaan, että ongelmalle ei voisi tehdä mitään. Vedotaan vaikka Museovirastoon tai sanotaan, että ratkaisu olisi liian kallista, liian vaikeaa, liian mahdotonta.
Suhosen mielestä kirkko voisi olla edelläkävijä ja keksiä kauniita, kulttuuriperintöä vaalivia ratkaisuja saavutettavuuden ongelmiin.
– Voisimme olla tosi monessa asiassa malli, jos vain haluaisimme.
Liian kallista, liian vaikeaa, liian mahdotonta.
TOIMIVAN MALLIN saavutettavuudesta Katri Suhonen näki Espanjan Fuengirolassa, missä hän kävi perheensä kanssa syyslomamatkalla.
Jo etukäteen Suhonen oli oppinut vammaisten matkailuvaikuttajien julkaisuista, että Espanjassa saavutettavuuskysymykset on tyypillisesti huomioitu paremmin kuin Suomessa. Silti todellisuus pääsi yllättämään.
Fuengirolan rantakadulla kynnyksiä ei Suhosen mukaan ollut, vaan esimerkiksi korotetun jalkakäytävän ja suojatien väli oli rakennettu luiskan muotoon. Näkövammaisten liikkumista helpottavia linjoja oli joka puolella. Eläintarhassa kyltit kertoivat näkyvästi, että pääsylipun saa puoleen hintaan, mikäli pystyy osoittamaan vammaisuutensa. Suhosella vammaiskorttia ei ollut mukana, mutta lipunhinta aleni ”pikkukättä heilauttamalla”. Suomessa vastaava ei hänen mukaansa onnistuisi.
Esteettömyys näkyi myös siinä, keitä julkisilla paikoilla liikkui. Liikkeellä oli paljon valkoisen kepin kanssa liikkuvia näkövammaisia ja sähkömopoa käyttäviä vanhuksia.
– Aluksi ajattelin että onpa upeaa, mutta sitten alkoi pänniä, että miksi se meillä on niin hankalaa. Jos Fuengirola pystyy siihen, niin miksi me emme pystyisi?
NIIN, MIKSI? Mikä selittää sitä, että kirkossa vammaiset hyväksyvä asenne ei näy käytännössä?
Suhosen mukaan osin kyse on tiedon puutteesta ja osin jonkinlaisesta arkuudesta.
– Ihmisillä voi olla kynnyksiä ottaa asioista selvää. Jos ei ole itsellä vammaa, vammaista lasta, vanhempaa tai edes kaveria, niin ilmiö voi olla vieras ja siihen tarttuminen saattaa tuntua vaikealta.
Suhonen kuitenkin muistuttaa, että kirkon työntekijät ja luottamushenkilöt kohtaavat vammaisia ihmisiä jatkuvasti. Heitä on kollegojen joukossa, työnhakijoissa ja seurakuntalaisissa. WHO:n mukaan vammaisia on 16 prosenttia väestöstä. Jos asiaan ei perehdy, saattaa vahingossa syyllistyä syrjintään tai tulla tahtomattaan loukanneeksi vammaista.
Tosiasiassa kirkossa tapahtuu välillistä syrjintää jatkuvasti.
Lisäksi saavutettavuus perustuu lakiin. Sen laiminlyönnistä voi saada sakkoja ja joutua henkilökohtaiseen rikosvastuuseen.
– Tosiasiassa kirkossa tapahtuu välillistä syrjintää jatkuvasti. Sitä on esimerkiksi se, että tilaan ei pääse.
Myös vammaisella on Suhosen mukaan vastuuta: hänen tehtävänsä on kertoa vammasta siitä näkökulmasta, miten osallistumista voidaan helpottaa.
Jos seurakunnan työntekijä on epävarma, apua voi kysyä Kirkkohallituksesta. Suhonen tosin kertoo vastaavansa kysyjille usein samalla tavalla:
– Aina kannattaa kysyä vammaiselta itseltään.
Lue myös:
Viikon väite: ”Jooga taipuu myös rukoukseen”
Ilmoita asiavirheestä