Hämäläisen perunapellon laidalla Lopella syntyi 1950-luvun lopulla tarmokas ja iloinen tyttö. Tuula Paasivirtaa kiehtoivat jo nuorena kertomukset köyhistä ja osattomista, joista voi suotuisissa olosuhteissa tulla melkein mitä vain.

Hän itse kasvoi pienviljelijäperheessä äidin, pohjalaisen sotainvalidi-isän ja siskonsa kanssa. Veli kuoli vauvana.

Lapsuuden perhe ei ollut erityisen hengellinen, mutta koulun keittäjä Alli piti kylän lapsille pyhäkoulua. Pyhäkoulusta tuttu lammastaulu on Paasivirralle tärkeä edelleen.

– Viittaan saarnoissani usein Jeesukseen Hyvänä Paimenena. Jumala etsii jokaista, myös sitä mustaa lammasta.

Paasivirta on ollut syntymästään saakka CP-vammainen. Hänelle tuli tärkeäksi Pyhäkoululehden jatkokertomus, jossa kerrottiin vammaisesta, syrjitystä nuoresta.

– En lämpene lainkaan sellaiselle teologialle, että minun pitäisi lähteä parantumiskokouksiin. Voin rukoilla flunssan tai ystävän syövän parantumisen puolesta, mutta en kuluta energiaani sen toivomiseen, että CP-vammani katoaisi. Se olisi jopa väärin, koska silloin kertoisin Jumalalle, etten hyväksy hänen luomistyötään.

Paasivirta painottaa, että myös vammainen ihminen rosoineen on Jumalan kuva. Kuva Jumalasta on täydellinen vasta, kun ketään ei suljeta pois.

Paasivirta ajattelee, että vammaisen lapsen syntymä on kriisi, joka pitää käsitellä. Jos kyse on vammasta, jota ei voida parantaa, vanhempia pitää tukea hyväksymään tilanne.

Liikuntavamman lisäksi Paasivirta on myös näkövammainen.

– Kun sain pappisvihkimyksen riemuvuonna 2000, se oli evankeliumia monille. Se viestitti, että kirkossa saa olla omanlaisensa. Ei tarvitse olla täydellinen voidakseen tehdä kirkon työtä.

Paasivirran mukaan myös vammaisten lahjat pitää ottaa kirkossa täysimääräisesti käyttöön niin vapaaehtoistoiminnassa, luottamustehtävissä kuin varsinaisissa töissäkin.

– Vain kaikille avoin kirkko on uskottava Kristuksen kirkko.

”En itse olisi valinnut kaikkia päiviäni, mutta toisaalta elämäni on ollut valtavan rikasta ja olen saanut elää todeksi unelmiani.”

PAASIVIRTA KERTOO työskennelleensä nuorena erässä pääkaupunkiseudun kirjastossa, jossa Raamattu puhuu -seurakuntaan kuulunut työntekijä kieltäytyi pitämästä satutunteja vammaisille lapsille. Hänen mukaansa Jumala ei ollut luonut heitä.

– Minulle on itsestään selvää, että oma vammaisuuteni ei johdu esimerkiksi vanhempieni tai esi-isieni syntisyydestä. Jostain syystä Jumala salli minun syntyä vammaiseksi.

Paasivirta toteaa, että aina on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai hyväksy vammaisuutta eivätkä esimerkiksi halua vammaista pappia toimituksiin.

– Ihmisillä on syynsä ennakkoluuloihin. Onneksi ne ovat kuitenkin melko harvinaisia. Enemmän olen saanut palautetta siitä, että olen ihana pappi ja oikeassa ammatissa.

Vammaisten ihmisten oikeus elämänkatsomukseenkaan ei Paasivirran mukaan ole kaikille itsestäänselvyys. Perhe saattaa estää vammaista perheenjäsentä menemästä hengellisiin tilaisuuksiin. Se on Paasivirran mukaan yhtälailla väärin kuin sekin, jos vammaiset ihmiset torjutaan hengellisessä yhteisössä.

Paasivirta toteaa, ettei vammaisuus varsinaisesti kivaa ole. On vaikea suostua olemaan särkynyt saviruukku, josta Jumala luo uutta.

– En itse olisi valinnut kaikkia päiviäni, mutta toisaalta elämäni on ollut valtavan rikasta ja olen saanut elää todeksi unelmiani. Vaikka elämä on välillä kolhinut, minulla on vahva usko siihen, että se kantaa.

Kokemus on osoittanut Paasivirralle, että jokainen voi tehdä asioita omalla tavallaan.

– Olen uskonut mahdollisuuksiini ja koittanut aina etsiä omaa ihmisen kutsumustani.

Paasivirran nuoruuden kotiseurakunnan pastorin, sittemmin piispaksikin valitun Juha Pihkalan muistelmat on otsikoitu: Tien vaikean minulle valmistit.

– Jokin siinä lauseessa puhuttelee minua. Jumala kutsuu seuraajansa elämänmakuiselle tielle ja kysyy, tahdotko olla sillä tiellä uskollinen.

KRIISITYÖSSÄKIN AKTIIVINEN Tuula Paasivirta on pohtinut paljon kärsimyksen ongelmaa.

– Kärsimys vetää hiljaiseksi ja vahvistaa ajatusta, että meidän pitää elää elämää tässä ja nyt, yhdessä. On myös hyväksyttävä, että en ymmärrä kaikkea.

– Kun olin Vantaan Myyrmannin räjähdyksen jälkeen töissä Kilterin koululle perustetussa kriisikeskuksessa, en voinut muuta kuin kuunnella ihmisiä ja olla läsnä.

Paasivirralla on kriisityössä ajoittain mielessä kysymys, miksi Jumala sallii. Vaikka se jää vaille vastausta, hän ei epäile Jumalan olemassaoloa.

– Jumala joka tapauksessa on, vaikka tämä hetki pelottaisi ja maailmassa tapahtuisi mitä.

Paasivirta ajattelee, että ihminen itse aiheuttaa kärsimystä, eikä kärsimys jalosta. Toisaalta hän painottaa, että kukaan ei ole täydellinen. Siksi meidän ei pitäisi tuomita toisiamme herkästi.

– Lopulta kärsimys on mysteeri, joka ei selviä tässä ajassa. Vasta taivaassa on täydellistä.

”Usko on hengittämistä, sitä ei tarvitse suorittaa.”

RIPPIKOULU OLI Tuula Paasivirralle merkityksellinen. Hän kävi Lopella rovasti Olavi Halmeen päivärippikoulua kirkolla koulun jälkeen. Sittemmin Halmeen perheestä tuli hänen ystäviään monessa polvessa.

– Moni on päivitellyt, miten joku voi tulla päivärippikoulussa uskoon, Paasivirta naurahtaa.

Paasivirta tajusi, että synti erottaa ihmisen Jumalasta ja Jeesus on pääsylippu taivaaseen.

– Ymmärsin, että ihmisen täytyy vastata Jumalan kutsuun. Ajattelen edelleen, että muista asioista voimme olla kirkossa ihan rauhassa eri mieltä, kunhan Jeesus on pelastajamme.

Paasivirta on ollut aina oman tiensä kulkija. Kun hän voitti kansalaiskoulun 9. luokalla kunnan nuorisotyön ideakilpailun, hän osti palkintorahoilla valokuva-albumin ja yhden teologian professori Osmo Tiililän kirjan. Hän arvelee valintansa herättäneen huomiota maalaiskirjakaupassa.

1970-luvun alkupuolella Paasivirta kävi Sanan suvipäivillä Hyvinkäällä ja Järvenpäässä ja pyöri Kansan Raamattuseuran porukoissa. Valmistuttuaan kirjastoalan merkonomiksi hän työskenteli viitisen vuotta Suomen Lähetysseuran toimistossa.

– Nuorena olin aika tiukkapipoinen ja ehdoton. Minulla oli koko rippikoulukesän Uusi testamentti farkkujen taskussa.

Opiskelu Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa avarsi Paasivirran hengellistä ajattelua, mutta ei vienyt hänen uskoaan, kuten jotkut ystävät olivat etukäteen puolitosissaan pelänneet.

Paasivirta kertoo olleensa aina utelias ja lukeneensa paljon. Teologian opinnot vahvistivat hänen kutsumustaan. Vanhan testamentin luennoilta mieleen jäi erityisesti ajatus siitä, että kaikilla asioilla ja ihmisillä on oma paikkansa.

Paasivirta työskenteli opiskelujen lomassa kriisikeskuksessa ja kävi kaikki sielunhoitokurssit, mitä tarjolla oli. Viisi opiskelijaa silloiselta vuosikurssilta pääsi suorittamaan myös psykiatrian kursseja lääkiksen puolelle ja Paasivirta oli yksi heistä.

Myöhemmin Paasivirta on tykännyt käydä Tuomasmessussa ja omaksunut viitekehyksekseen herännäisyyden.

– Puhun uskosta, mutta tärkeintä on armo. Usko on hengittämistä, sitä ei tarvitse suorittaa. Jumala on mukana arjessa.

Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan laulu Kahden maan kansalainen on Paasivirralle tärkeä.

– Elämä on vaivaista, mutta me olemme matkalla Kristuksen luo. Välillä mietin, olenko tarpeeksi hyvä uskovainen, mutta pääsiäisusko kannattelee minua, naiset tyhjällä haudalla ja taivastoivo. Jeesus on minun Vapahtajani ja sen täytyy riittää.

Paasivirtaa puhuttelee erityisesti Matteuksen evankeliumin ajatus taivaasta, joka on juuri avautumaisillaan, muttei ole ihan vielä täällä.

ROVASTI TUULA Paasivirta työskentelee paitsi seurakuntapappina, Saavu Kirkkoposti ääni- ja pistelehden päätoimittajana ja kriisityöntekijänä myös kirjallisuusterapiaohjaajana.

Lisäksi hän pitää luentoja ja tapahtumapäiviä muun muassa anteeksiantamuksesta, hengellisestä väkivallasta ja tyytyväisyystaidoista.

Paasivirta on myös ollut perustamassa Kuka kuuntelee köyhää? -verkostoa sekä toiminut yhtenä kirkon edustajana Vammaisjärjestöjen naisverkostossa.

– Osaan tarttua hetkeen, luoda uutta ja ratkoa asioita.

Paasivirta painottaa, että pelastukseen ihmiseltä ei vaadita mitään tekoja, mutta meidän pitää käyttää saamiamme lahjoja toistemme hyväksi tässä elämässä.

– Luotan johdatukseen. Jumala tuntee ja tietää kaiken elämästämme ja se on lohdullista. Erityisen tärkeää minulle on välittämisen teologia, se että pysähdymme toistemme rinnalle. Ihmisinä saatamme olla toisillemme viides evankeliumi.

Ilmoita asiavirheestä