Piispoja, pappeja ja diakoneja vihittäessä kukin vihittävä lupaa sitoutua evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukseen ja pysyä siinä. Tunnustuksesta lipsuva pappi voidaan jopa erottaa pappisvirasta.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus koostuu Raamatusta, kolmesta uskontunnustuksesta sekä luterilaisista tunnustuskirjoista. Tunnustuskirjat kiteyttävät kristillisen opin ja niihin kuuluvat Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Lutherin Vähä- ja Iso Katekismus, Schmalkaldenin opinkohdat sekä Yksimielisyyden ohje.
Mutta mihin kaikkeen sitoudutaan kirkon tunnustuksesta puhuttaessa? Mitä tunnustuskirjat kirkolle nykyään merkitsevät? Kotimaa kysyi asiantuntijoilta.
Kirkkohistorian professori Sini Mikkolan mukaan tunnustuskirjat ovat alkujaan syntyneet tarpeesta määritellä sitä, mitä me olemme.
– Erityisesti niillä pyrittiin perustelemaan sitä, ettei kyseessä ole uusi tulkinta kristillisestä uskosta vaan uskollisuus ja paluu ”alkuperäiseen” kirkkoon.
Mikkola kuitenkin painottaa, ettei Augsburgin tunnustuksen tarkoitus ollut alun perin muodostaa uutta kirkkokuntaa vaan määritellä oikea oppi katolisen kirkon sisällä. Sittemmin tunnustuskirjojen kokonaisuus vakiintui luterilaisuuden oppipohjaksi.
Vaikka tunnustuskirjoihin siis sitoudutaan, ei niiden osaamista vihittäviltä papeilta oikeastaan mitata mitenkään. Teologian maisteriksi on mahdollista valmistua lukematta ainuttakaan tunnustuskirjaa eikä seurakuntaharjoitteluun tai ordinaatiojaksoon sisälly tunnustuskirjojen opiskelemista. Mikkola muistuttaa silti, että tunnustuskirjojen tuntemus on olennaista jokaiselle papille.
– Papinvirkaa voi olla hankala hoitaa, jos ei aivan tiedä mikä on kirkon opillinen perusta.
On se porukka, jotka etsivät tunnustuskirjoista liiankin innokkaasti vastauksia meidän aikamme kysymyksiin ja sitten se porukka, joka ei juuri tunne niitä.
KIRKON TUTKIMUS- ja koulutus -yksikön johtava asiantuntija ja dogmatiikan dosentti Jyri Komulainen on huomannut, että tunnustuskirjojen käyttö tällä vuosituhannella on ollut aika vähäistä.
– Esimerkiksi kirkollisen hallinnon näkökulmasta en muista, että niihin olisi viitattu juurikaan paitsi joskus harvoin piispainkokouksen kannanotoissa tai kirkolliskokouksen valiokuntatyöskentelyssä.
Komulaisen mukaan tunnustuskirjoihin tulisi suhtautua historiallisina dokumentteina reformaation traditiosta, jonka ydinoivallus on yhä arvokas.
– On turha etsiä silti tunnustuskirjoista vastausta sellaisiin kysymyksiin, mitkä eivät olleet relevantteja Lutherille ja kumppaneille. Monet väittämät esimerkiksi muista uskonnoista ovat auttamattomasti vanhentuneet eivätkä yksinkertaisesti pidä enää paikkaansa uskontotieteellisen tietämyksen mukaan.
Komulaisen mukaan tunnustuskirjat tulisi hahmottaa oman aikansa lapsina. Ehkä juuri siksi Komulaisen mukaan tunnustuskirjat ovat jääneet marginaaliin.
– Jos mietin meidän järjestämiämme koulutuksia, niin tunnustuskirjoihin tiukasti sitoutuva luterilaisuus tuntuu jääneen yksittäisten miespuolisten pappien harteille.
Komulainen näkee tilanteessa tiettyä nurinkurisuutta.
– On se porukka, joka etsii tunnustuskirjoista liiankin innokkaasti vastauksia meidän aikamme kysymyksiin, ja sitten se porukka, joka ei juuri tunne niitä.
Koska papit kuitenkin tekevät työtään tunnustuskirjojen jatkumossa, Komulainen näkee, että ne olisi syytä tuntea.
– Monet kohdat ovat nykyteologian valossa hyvinkin kapeita heijastellen 1500-luvun kiistakysymyksiä.
Esimerkiksi Komulainen nostaa Schmalkaldenin opinkohtien rippiä koskevan luvun numero 8, jossa Luther linjaa, miten ”Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä”.
– Vastaako tämä esimerkiksi kovinkaan hyvin nykyisiä käsityksiä Jumalasta? Esimerkiksi ekumeenisessa liikkeessä korostetaan Jumalan pelastavan toiminnan ulottuvan myös kirkon ulkopuolelle.
TEOLOGIAN TOHTORI ja Sleyn raamattuopettaja Erkki Koskenniemen suhde tunnustuskirjoihin on hyvin läheinen. Jo hänen isoisänsä oli aikanaan niitä kääntämässä ja nyt viime vuosina Koskenniemi on tarjonnut lukuohjelmaa tunnustuskirjoihin. Siitä huolimatta hänen näkemyksensä niiden tunnettuudesta ei ole järin optimistinen.
– Teologisessa tiedekunnassa niitä ei juuri lueta, ja äärettömän harva niitä nykyään hyvin tuntee.
Koskenniemi kertoo tähän vaikuttaneen monta asiaa. Yksi sellainen on, että tunnustuskirjat olivat 1970- ja 1980-luvulla pitkään loppuunmyytyjä. Se johti siihen, että yksi pappissukupolvi tutustui niihin aiempia huonommin.
– Silti pappisvihkimyksessä sitoudutaan tunnustuskirjojen määrittelemään oppiin. Mutta mitä tarkoittaa sitoutuminen oppiin, jota ei tunneta?
Koskenniemen mukaan tunnustuskirjat ovat luterilaisen kristillisyyden kivijalka, joiden tunteminen olisi suotavaa valistuneelle maallikollekin.
– Meidän leireillä isoset ovat lukeneet esimerkiksi Isoa Katekismusta. Esimerkiksi käskyjen opetushan on lennokasta ja huikeaa!
Tunnustuskirjojen arvonlasku ei ole jättänyt Koskenniemen mukaan jälkeensä tyhjiötä.
– Mitä on lähtenyt, mitä on tullut tilalle? Sitä sopii analysoida.
Koskenniemen mukaan tunnustuskirjojen ydin on muuttumatonta eikä se ole vanhentunut.
– Jos niitä ei tunneta tulee ongelmia. Ellei vesilläliikkujalla ole tätä kölipainoa, paatista tulee kiikkerä.
Lue myös:
Vanha kirkkoraamattu on vanhin suomenkielinen kirja, jota edelleen luetaan ja käytetään
Ilmoita asiavirheestä