Vuoden papiksi valittua Elina Jokipaltiota puhuttelee ja ilahduttaa Jumalan luomistyön ja ihmisyyden monimuotoisuus. Hän on tehnyt aina työtä erilaisten vähemmistöjen parissa. Jokainen ihminen on Elinalle salaisuus ja ihme juuri sellaisena kuin hän on. Elämän moninaisuus tuli tutuksi Elinalle jo nuorena, kun isä sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
Annan Elinalle 10 pistettä. Hän on ihana, rakastettava, rauhoittava ja luotettava ihminen, jolle on helppo jutella mistä vaan.
Näin Sirpa kuvailee Uudenmaan kehitysvammaistyön pastoria Elina Jokipaltiota. He tapaavat kerran kuukaudessa Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen vammaispalveluiden toimintakeskuksessa Porvoossa. Olemme sopineet, että keskuksen asiakkaat esiintyvät jutussa etunimillään.
– Elina on sellainen enkeli, joka osaa tukea ja puhua kaikkien kanssa, Sirpa jatkaa.
Sirpa käy toimintakeskuksessa kolme kertaa viikossa ja on muun muassa virkannut useita suuria, värikkäitä hartiahuiveja. Käsityötaidot hän on perinyt isoäidiltään. Tänään hän haluaa jutella Elinan kanssa huolista. Naiset toteavat, että huolia tulee, mutta onneksi ne myös aina menevät.
– Jännitys on vähän kuin myönteinen huoli, Sirpa sanoo ja Elina myöntelee.
Läsnäolon evankeliumia
Elina Jokipaltiolle on tärkeää, että hän ei tapaa seurakuntaansa vain hartaushetkien merkeissä, koska silloin valta asioiden kulusta olisi hänellä.
– Kun tulen paikalle muuten vain, ihmiset saavat kertoa, mitä haluavat. Viestin, että heidän omat asiansa ovat tärkeitä. Tämä on läsnäolon evankeliumia.
Antoisinta Elinalle hänen nykyisessä työssään on sen valtava monipuolisuus. Hän tapaa kehitysvammaisia ihmisiä ja autismin kirjon ihmisiä sekä heidän läheisiään, ohjaajiaan ja hoitajiaan.
– Mua puhuttelee ja ilahduttaa valtavasti se monimuotoisuus, mikä Jumalan luomistyössä ja ihmisyydessä voi olla.
– Näissä paikoissa ja ihmisissä on ihan valtavasti luovaa voimaa.
Hartaushetkissä visuaalisuus ja toiminnallisuus ovat tärkeitä. Esineisiin saa koskea ja virret esitetään usein myös kuvina. Elina käyttää työssään selkokieltä ja viittomia. Keskeyttää saa aina, ja suunnitelmat muuttuvat tarpeen mukaan lennossa.
– Palkitsevimpia ovat hetket, joissa kehitysvammainen ihminen saa osallistua ja tulla nähdyksi seurakunnan keskellä aktiivisena toimijana. Niiden eteen kannattaa nähdä vaivaa.
Elina hyödyntää hartaushetkissä myös kehittämiään Pyhän tanssin istumaversioita. Tanssi mahdollistaa osallistumisen sellaisellekin, joka ei puhu tai ei halua puhua.
– Rukoilemme yhdessä sanojen sijaan liikkeen kielellä.
Vammaiset ihmiset ovat kertoneet Elinalle tilanteista, joissa on rukoiltu heidän vammaisuutensa parantumista.
– En tiedä, onko toisen ihmisyyteen kajoava rukous edes rukousta. Toisen erilaisuus herättää epämukavia tunteita ja sitten rukoillaan hänen muuttumistaan. Mielestäni sellainen on pikemminkin hengellistä väkivaltaa. Parempi olisi rukoilla itselleen sisäistä rauhaa kohdata elämän monimuotoisuus levollisesti.
Ilon lähettiläs
Yksin elävälläkin voi olla valtavan laaja sosiaalinen verkosto ja täyteläinen, hyvä elämä. Tämän Elina Jokipaltio oppi isoäitinsä serkulta Maija Eerolalta, jota hän pitää kristityn esikuvanaan.
”Maijan kanssa oli äärettömän helppo olla. Hän jaksoi elää toivossa, oli elämässä mitä tahansa.”
Elinan isoäiti kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, mutta Maijan käynnit olivat lapsuudessa suuri ilo ja tuki niin Elinalle kuin hänen äidilleenkin.
– Maijan kanssa oli äärettömän helppo olla. Hän jaksoi elää toivossa, oli elämässä mitä tahansa. Myöhemmin tajusin, että kaikki se läsnäolo, ilo ja eteenpäin katsominen nousivat hänen kristillisyydestään, vaikkei hän sitä mitenkään alleviivannut.
Elina sai siunata Maijan haudan lepoon kaksi vuotta sitten. Siunauskappeli oli aivan täynnä, kun pankkivirkailijana työuransa tehneelle jätettiin viimeisiä tervehdyksiä.
– Hänellä oli valtavasti verkostoja. Hän oli aktiivinen seurakunnassa, tuki mielenterveyskuntoutujia ja myös seurakunnan työntekijöitä.
Isän sairaus vaikutti arkeen
Elina Jokipaltio kasvoi lähiössä Etelä-Espoossa. Luonto oli lähellä. Kavereiden kanssa juoksenneltiin metsissä ja kallioilla. Kuvataidekoulu oli tärkeä harrastus.
Lapsuuden perheeseen kuuluivat Elinan lisäksi isä, äiti ja isoveli. Yhdessä käytiin usein viikonloppuisin pitkillä kävelyillä.
Mielenterveyden haasteet olivat läsnä arjessa, sillä Elinan isä sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Elina tottui jo nuorena siihen, että perheissä on kaikenlaista.
Isän maniakausina perheen koti muistutti välillä huutokauppakamarin varastoa. Masennuskaudet olivat rankkoja myös läheisille. Äiti kannatteli arkea ja turvalliset rutiinit pysyivät yllä hankalampinakin kausina.
– Sain ensimmäiseen omaan kotiini antiikkihuonekaluja, joita ystävät ihastelivat. Naurahdin heille, että ne ovat huutokauppalöytöjä ajalta, jolloin isällä ei ollut lääkitys kohdillaan.
Elinan isä ei pystynyt nuorena käymään kouluja, koska joutui jo varhain elättämään omaa lapsuudenperhettään. Hän oli ylpeä omista lapsistaan, joista tuli ylioppilaita ja yliopisto-opiskelijoita. Opiskelun lisäksi työnteko ja tavallinen elämä olivat Elinan perheessä arvossaan.
Kutsumus löytyi vähemmistöjen parista
Elina Jokipaltion lapsuudessa nainen ei voinut olla pappi. Riparivuonna 1988 se kuitenkin oli jo mahdollista.
Elina muistaa, kuinka hänen ripariopettajansa seurakuntalehtori Tuulikki Ikonen jännitti, ehtiikö hän saada pappisvihkimyksen ennen konfirmaatiota.
– Hän ehti! Oli mageeta, että rippipappini oli nainen!
Rippikoulun jälkeen Elina lauloi Espoonlahden seurakunnan nuorten lauluryhmässä. Hän kävi kuvataidepainotteisen yläasteen ja pääsi kuvataidelukioon.
Elinan äiti löysi Tuomasmessun ja pyysi lukioikäistä Elinaa mukaan.
– Siellä oli paljon ihmisiä, joiden keskellä sai olla rauhassa, tarkkailla, katsoa ja kuulostella. Tykkäsin musiikista ja messussa oli muutenkin helppo olla. Välillä sai liikkuakin. Selkeät juonnot rentouttivat. Ei tarvinnut jännittää, osaanko toimia messussa oikein.
Elina meni ystävänsä kanssa Tuomasmessun rukoussoluun, joka kokoontui vuosikaudet. Siellä sai puhua myös omista iloistaan ja murheistaan. Lukion jälkeen Elina päätti lähteä opiskelemaan teologiaa.
Pappeus tuntui aluksi ajatuksena vieraalta, mutta päädyttyään viittomakielen kursseille ja perehtyessään kirkon kuurojen työhön Elinan kutsumus alkoi kasvaa. Papin työ vähemmistöjen parissa rupesi kiinnostamaan.
Elina pääsi jo opiskelijana 1990-luvulla mukaan kääntämään viittomakielelle Isä meidän -rukousta ja uskontunnustusta. Aiemmin eri puolella Suomea viitottiin ne hiukan eri tavoin.
Elinaa kiinnosti myös sairaalapapin työ, mutta häntä vaivasi syvä epävarmuus, pystyisikö hän toimimaan sielunhoitotyössä.
– Koin, etten pystynyt isäänikään auttamaan. Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei omaisen tarvitsekaan osata. Nykyään sielunhoito on tosi tärkeä osa työtäni.
Elina Jokipaltio valmistui teologian maisteriksi riemuvuonna 2000. Lucian päivänä hän sai vihkimyksen Itä-Suomen kuurojenpapin virkaan Mikkelissä. Siellä vierähti kuusi vuotta. Työ kuurojen parissa jatkui sen jälkeen Helsingissä vielä seitsemän vuotta.
Kuurotietoisuuden nousu ja viittomakielen ymmärtäminen täydelliseksi, omaksi kielekseen ovat saaneet aikaan kirkossa yhtenäisiä viittomakielen käännöksiä tärkeille teksteille.
Myös puhevammaisten tulkkaus on kehittynyt, mutta sen suhteen kirkko kulkee jälkijunassa, Elina huomauttaa. Yhtenäisiä, sovittuja kuvakäännöksiä ei ole, joten jokainen tulkki joutuu kääntämään jumalanpalveluksen ja kirkollisten toimitusten osat kuviksi puhevammaisille asiakkailleen oman harkintansa mukaan.
– Tähän työhön tarvittaisiin työryhmä, ammattikääntäjiä ja palautekierroksia kentältä, jotta jumalanpalveluksen kuvatulkkaus näyttäisi samalta Helsingissä ja Rovaniemellä.
Myötätunto ei poista ihmisen omaa vastuuta
Tehtyään pitkään töitä viittomakielisten kanssa Elina Jokipaltio alkoi miettiä seuraavaa askelta. Hän päätyi Helsingin Diakonissalaitoksen yhteisöpapiksi ja oppi kohtaamaan asunnottomia, alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiä – ihmisiä, jotka ovat häpeän kuormittamia ja joiden elämä ei yhteiskunnan silmissä ole hyvää.
”Luottamuksen rakentaminen kesti usein kauan, koska haavoilla oleva ei luota.”
Elina hengaili päihdepalveluyksikössä ja hörppi asiakkaiden kanssa aamukahvia.
– Halusin kohdata heidät niin, että välittäisin armollisuutta eikä heidän tarvitsisi jännittää tai pelätä reaktioitani. Luottamuksen rakentaminen kesti usein kauan, koska haavoilla oleva ei luota.
Monille oli tapahtunut lapsuudessa kauheita asioita. Päihteitä he olivat alkaneet käyttää tuskan vaimentamiseen.
Toisaalta osa oli vain lähtenyt nuorena kokeilunhalusta viihteelle ja päihteet olivat vähitellen vieneet mennessään. Unelmat olivat murentuneet ja eteen oli tullut vankilatuomioita, lasten huostaanottoja ja korvaushoitoa.
– Vaikka osin kyse on omista valinnoista, lopulta kyse on sairaudesta, johon kuollaan. Yhteiskunnan pitää tarjota riittävästi päihdehoitoa niille, jotka haluavat kasvaa vastuuseen omasta elämästään ja pois siitä maailmasta.
Olennaista oli puhua rehellisesti siitä, mitä ihminen on elämässään tehnyt ja muille aiheuttanut, ja antaa samalla hänelle täysi ihmisarvo.
– Siihen kuuluu, ettei oteta toiselta vastuuta pois, vaikka ollaan aidosti myötätuntoisia.
Tärkeä osa Elinan työtä oli kohdata päihdesairaiden ystäviä ja omaisia muistohetkissä ja hautajaisissa.
– Muistutin aina, että jokaisen elämä on arvokas ja merkityksellinen. Omainen on saattanut menettää läheisensä monta kertaa. Kun pahin lopulta tapahtuu, se voi olla helpotuskin.
Reipaskin voi tarvita lisää rohkeutta
Elina alkaa viittoa kehitysvammaisten toimintakeskuksen asiakkaille ohjaajan lukemaa satua pingviininpoikasesta, joka ei meinannut uskaltautua uimaan. Janne istuu sohvalle kuuntelemaan ja ottaa mielihyvin syliinsä ison pehmoleijonan, joka Elinalla on mukanaan. Se kaipaa halauksia ja paijausta.
Toisessa sadussa seikkailee dinosauruksen poikanen. Paikalla oleva seurakunta on lähes yksimielisesti sitä mieltä, että pingviinikirja oli parempi.
– Paras kohta oli se, kun äiti otti poikasen syliin, Katja sanoo.
Hän kertoo uivansa kissaa ja koiraa ja osaavansa monia viittomia. Hän innostuu laulamaan Jänis istui maassa, ja muut taputtavat.
Laura ei tykkää uimisesta, mutta lilluu mielellään porealtaassa. Sarita on odottanut koko satuhetken ajan kuumeisesti sen loppumista, koska seuraavaksi vuorossa on elokuva.
– Janne on reipas, Sarita toteaa.
– Reipaskin voi tarvita joskus lisää rohkeutta, kuten pingviininpoikanen kirjassa, Elina huomauttaa.
– Joo, Janne myöntelee.
Kaius tiedustelee Elinalta, katsoiko tämä eilen Suomen ja USA:n välisen lätkämatsin. Masa näyttää kirjaintaulusta kirjaimia ja kertoo lotonneensa. Kenneth piirtää upeita avaruusaiheisia piirustuksia ja selostaa Elinalle tuoreinta teostaan, jossa on avaruusalus asteroidien keskellä. Hänellä on ollut oma näyttelykin Porvoon pääkirjaston aulassa.
Pehmolelu lohduttaa kuoleman kohdatessa
Nykyisessä työssään Uudenmaan kehitysvammaistyön pastorina Elina aloitti syyskuussa 2020 keskellä koronapandemiaa. Hänen veljenpoikansa on autisti ja kehitysvammainen, joten maailma oli tuttu.
Kehitysvammaisten ihmisten parissakin kuolema on vahvasti läsnä. Moni kuolee keskimääräistä nuorempana ja kuolemat koskettavat asumisyksiköissä, hoitokodeissa ja toimintakeskuksissa muitakin kuin omaisia.
Kehitysvammaisten ihmisten kanssa työstetään paljon myös omien vanhempien kuolemaan liittyvää surua ja muita tunteita.
Lea on juuri saapunut Porvoon toimintakeskukseen ja istahtaa Elinan viereen oranssille sohvalle. Ryhmä teki aiemmin päivällä retken kotieläintilalle, jossa Lea sai silittää lammasta. Lean äiti kuoli jonkin aika sitten vatsasyöpään.
– Viime viikolla oli uurnanlasku. Sain heittää hiekkaa, Lea kertoo.
Hänellä on äidin tekemät hienot villasukat ja paljon valokuvia. Mikä muu lohduttaa?
– Pehmokoira. Olen usein katsonut sitä.
Elina selittää, että hän antaa seurakuntalaisilleen usein pehmolelun lohduksi kuoleman kohdatessa. Se kestää pidempään kuin kukat.
”Opetamme, että taivaassa on turvallista ja hyvä olla. Siellä ei ole kipua eikä mitään pahaa.”
Kuolemasta puhutaan myös erityisrippikouluissa, joiden ohjaamisesta Elina nauttii. Teema on tärkeä, koska kehitysvammaiset lapset ja nuoret kohtaavat esimerkiksi koulukavereiden kuolemaa useammin kuin muut.
– Käymme läpi kuvin ja sanoin sitä, mitä kuolemassa tapahtuu, miten suru näyttäytyy ja mitä surullisena voi tehdä. Puhumme siitä, että kaikki mikä elää, myös kuolee joskus.
Elinalla on havaintovälineinä hiekkaa ja kangasta. Hän näyttää riparilaisille, miten pappi tekee hautajaisissa ristin hiekalla arkun päälle.
– Nuoret miettivät, miten elämä jatkuu. Opetamme, että taivaassa on turvallista ja hyvä olla. Siellä ei ole kipua eikä mitään pahaa. Jeesus on siellä jo, ja hän on valmistanut meille tien. Taivaassa ei olla yksin.
Erityisrippikoulussa tehdään aina retki tyhjälle haudalle, jossa on enkelin siivet.
Jumala hymyilee nyt enemmän
Elinalla on myös karvaisia työtovereita. Perheeseen kuuluneet kaksi australian labradoodlea ovat toimineet sielunhoitokoirina. Elokuussa edesmennyt Raku oli jo eläkkeellä, mutta Sepe on jatkanut sen työtä.
Raku lähti pentuna Elinan mukaan muun muassa korvaushoitoklinikalle.
– Eräs ihminen kertoi, ettei ollut koskaan ennen pitänyt sylissä lasta tai koiranpentua. Oli hienoa nähdä, miten koira nuoli hänen naamaansa, rentoutti, lohdutti ja rauhoitti.
Sepen kanssa Elina vierailee perheissä ja ryhmäkodeissa. Kun ihminen pääsee taluttamaan koiraa lenkillä, hänen itseluottamuksensa ja itsetuntonsa vahvistuu.
Pitkään Elina ajatteli, että Raku-koira on hänen lähiperheensä. Kahdeksan vuotta sitten hän kuitenkin kohtasi yhteisen tuttavan Facebook-seinällä toimittaja Vesa Keinosen. Humoristinen ja ”vähän levoton” keskustelu liittyi Tampereen herättäjäjuhlien tuleviin pikadeitteihin.
– Meillä juttu luisti. Kun Raku hyväksyi Vesan, tuttavuus syveni nopeasti. Pikadeittitapahtumaan ei sitten enää tarvinnutkaan mennä. Olemme nyt olleet naimisissa viisi vuotta. Kaikkea voi tapahtua, kun on avoin elämälle.
Elinan elämään tuo toivoa ja voimaa hetkessä eläminen oman lauman kanssa, yhteiseen hyvään suuntautuminen ja sen tekeminen mikä on mahdollista.
– Kotona palaudun työstä, kun koira käpertyy syliin ja puolison kanssa on arkirakkautta ja arkihauskaa.
Ajan myötä Elina on alkanut luottaa yhä syvemmin, että kaikilla asioilla on aikansa. Jumala johdattaa, eikä ihmisen tarvitse etukäteen tietää tai nähdä, mitä kaikkea edessäpäin on.
– Minulla on semmoinen olo, että Jumala hymyilee nyt enemmän kuin nuoruudessani.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 9/2026.
Lue myös:
Vuoden pappi on kehitysvammaistyön pastori Elina Jokipaltio
Ilmoita asiavirheestä