Niinhän siinä aina tuntuu käyvän, että joulun lähestyessä mielen valtaa outo nostalgia. Herkästi päädyn tavoittelemaan lapsuuden tuoksuja, makuja, muistoja. Muistan hyvin sen, että perheemme matkusti usein välipäivinä mummolaan, vanhaan puutaloon, jossa oli aivan oma haju- ja valomaailmansa. Kaappikello kumahteli ja lunta tuntui aina olevan enemmän kuin kotona.
Jos olimme kotona, muistan kuinka äidinisä liittyi joulupäivänä seuraamme. Hänen huumorinsa ja pelailuun altis olemuksensa toi mukanaan oman vahvan säväyksensä.
Puhuessani puolisoni kanssa joulumuistoista, hän ryhtyi tarinoimaan jouluistaan syrjäisessä mummolassa, sen talon perinteistä ja mummolan pihamaan lumivalleista, joiden yllä tähdet kirkkaasti loistivat.
Lapsuuden mummolaani ei enää ole. Eikä ole enää äidinisääkään, joka joulupäivänä hurauttaisi pihaan. Eikä enää ota tässä todellisuudessa vieraita vastaan puolisonikaan mummo.
Kynttilän valossa, joulurauhaan laskeutuessa aika katoaa. Raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä on ohuempi.
Vaikka jouluna onkin keskiössä Jumalan pojan syntymä, niin silti se on myös nostalgian sesonki, muistojen tihentymäkausi. Jouluissa ovat aina läsnä erityisellä tavalla myös edeltä menneet rakkaat. Heistä muistuttavien perinteiden, tarinoiden ja laulujen kautta myös muistelija siirtyy lähes ajattomalle vyöhykkeelle.
Tiedän, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Siitä todistavat ympäri Suomen sadat hautausmaat, joille kynttilämeri joulunpyhinä levittäytyy. Näin syntymän ihme ja kuoleman todellisuus tulevat liki.
Ehkä kokemuksen yleisyyden tähden monelle onkin noussut rakkaaksi uudehko joululaulu Jouluna he kaikki ovat täällä. Laulu muistuttaa liikuttavasti, kuinka kynttilän valossa, joulurauhaan laskeutuessa aika katoaa. Raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä on ohuempi.
Kaarlo Sarkia kirjoitti samasta tuntemuksesta jo vuosikymmeniä sitten runossaan Lapsuuden joulu. Runon minäkertoja matkaa muistoissaan kauas lapsuuteen ja ohikiitävän hetken ajan jouluna kaikki kaivatut ovat läsnä. ”Tule, äiti, lietesi luo, tule penkilles, taatto”, runoilija toivoo.
Kuolleiden muistaminen syntymän juhlan hetkellä osuu oudosti ytimeen, sillä kristittyinä me saamme luottaa siihen, ettei kuolema ole loppu. Seimen lapsi voitti kuoleman.
Lue myös:
Hartaus: Syyllinen omasta
suuresta syystäni