Eräs kristilliseen julistukseemme ja elämäämme tiiviisti kuulunut asia on valvominen. Sen taustalla on raamatullisen aineiston lisäksi kirkossamme elänyt hurskaus, jossa on muistutettu ajan täyttymisestä, Herran paluusta ja viimeisestä tuomiosta. Myös siitä, että ihmisen oma aika tässä maailmassa on lyhyt.

Tämä on ollut kautta aikain hengellisesti hyvin terveeksi tekevää: Elämme täällä vain silmänräpäyksen. Yksin armosta.

Kenelle tahansa voi tulla kutsu pois tästä elämästä milloin tahansa. Emme voi tietää etukäteen päivää emmekä hetkeä.

Hyvin kauan on kristillisessä perinteessä ajateltu, että tässä kuoleman varjon laaksossa ihmisen on hyvä valmistautua kuolemaan. Asiaa onkin hyvä ajatella. Se, joka on elämän antanut, myös kutsuu elämästä sen ihmisen, jonka on aika lähteä. Ihminen ei tässä itse päätä eikä säädä, eikä aina ymmärrä. Hän voi vain rukoilla, että hänen elämänsä olisi sitä, mitä Jumala tahtoo sen olevan.

Paastonajan esirukouksen litanian sanamuodossa pyydettiin aikaisemmin varjelusta ”pahasta äkillisestä kuolemasta”. Sanamuoto ei ollut paras mahdollinen, koska äkillinen lähtö tästä elämästä on kautta aikojen ollut ja tulee olemaan monen ihmisen osa. Silloin ihmisen turvana on Jumalan lohdullinen sana Psalmissa 139: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Armon varassa me kuljemme, kaikki elämämme päivät. Mutta silti on valvottava.

Aivan suloisella ja uskoa luovalla tavalla kiteyttää valvomisen ajatusta virsikirjamme virsi 150 Oi herätkää, te hitaat sielut, juuri. Erityisesti sen viimeinen säkeistö on aina puhutellut minua ja uskoakseni monia muitakin. Se rohkaisee valvomaan, etteivät elämän myrskytuulet tai muu vastoinkäyminen tai turtumus peittäisi toivoamme.

”Oi valvokaa nyt vielä uskossanne, niin ettei sammu tuli lampustanne, ja odottakaa ylkää saapuvaa. Siis kuulkaa, mitä Jeesus meiltä anoo, kun minulle ja kaikille hän sanoo: Nyt valvokaa!”