Toisinaan pimeä aiheuttaa minussa kauhua, toisinaan se masentaa. Mutta voi se olla myös suloinen mahdollisuus lepoon ja vastavoima loputtomalle tehokkuudelle. Hiljaisuuden retriitissä ihmettelin valon ja pimeän rajalla vanhojen virsien viisautta ja pelkojeni syvyyttä – ja sitä, miltä mahtoi näyttää vanhan saaristopitäjän keskiaikainen kirkko ensimmäisenä adventtina satoja vuosia sitten.
Hiljaisuus herkistää aistit, sanotaan. Totta se on. Lokakuisena perjantai-iltana olen ollut vasta pari tuntia hiljaisuudessa kauniissa Rymättylän Tammilehdossa. Retriittipaikka on Kirkkojärven rannassa. Korvani kuulevat rantaan liplattavan veden puheen, tammenterhojen kuiskuttelun ja punakeltaisessa loistossa hehkuvan pensaan supatuksen.
Istuessamme yhteisessä tilassa odottamassa iltahartauden alkua, säikähdän joka kerta kun joku avaa ulko-oven. Ääni tuntuu niin kovalta. Hiljainen seinäkellon tikityskin tykittää sekunteja niin, ettei ääntä voi sivuuttaa. Kun retriitin ohjaaja lopulta aloittaa puheenvuoronsa, hyppään melkein ilmaan. Aivan kuin hän huutaisi, vaikka hän puhuu aivan normaalilla äänellä.
”Huomaan kaipaavani sanoja, jotka pelkistäisivät äärimmilleen sen, mitä on, ja samalla avaisivat uuden näköalan.”
Yhteisen tilan suuret ikkunat avautuvat järvelle. Ilta on hämärtynyt. Lattialla keraamisessa vadissa on hiekkaa ja siinä pystyssä kolme tuohusta, jotka palavat. Niiden liekit vangitsevat katseen. Kapealla pöydällä ikkunan edessä on vieraanvaraisuuden ikoni.
Veisaamme iltahartauden päätteeksi Maan korvessa kulkevi. Aivan liian nopealla tempolla. Sieluni kaipaa näköjään paitsi hiljaisuutta myös hitautta.
Iltapalalla noutopöydän kylmälaitteen hurina vie huomioni, vaikka taustalla soi kaunis musiikki.
Olen ollut pienestä asti herkkä äänille. Yliherkkä, sanottiin ennen vanhaan. Erityisesti äkkinäisiä kovia ääniä pelästyn edelleen kohtuuttomasti. Korvan juuressa poksahtava ilmapallo on painajainen. Miten ikinä selviäisin sota-alueella, jossa räjähtelee?
Herran armoa on, että vielä elämme
Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää, sanoi Jeesus opetuslapsilleen taannoin, kun nämä palvelivat ihmisiä niin, etteivät ehtineet edes syödä.
Minäkin olen levon tarpeessa. Alun perin minun oli tarkoitus suunnata yksin jollekin syrjäiselle erämökille kirjoittamaan pimeästä ja hiljaisuudesta. Pian tajusin, ettei se onnistu. Pelkäisin liikaa. En varsinaisesti yksinäisyyttä, jota turvallisissa oloissa rakastan. Mutta pimeää ja ihmisiä. Yksin keskellä ei mitään pelkäisin, että joku ilmestyy pimeästä ja tekee jotain pahaa, eikä kukaan kuule kun huudan apua.
”Olen huono luottamaan Hänen loppumattomaan laupeuteensa. Mutta elämästä kiitän.”
Hiljaisuuden retriitti on turvallinen tapa olla hiljaa ja yksin. Huomaan kaipaavani sanoja, jotka pelkistäisivät äärimmilleen sen, mitä on, ja samalla avaisivat jonkun kokonaan uuden näköalan. Veisivät kohti ydintä ja antaisivat samalla aavistuksen siitä, mikä tuo elämän ydin on.
Syksy on tuonut tullessaan monia synkkiä uutisia maailmalta ja henkilökohtaisesti. Toisaalta, valitusvirsien laulaja jo tiesi, että Herran armoa on se, että vielä elämme. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta. Olen huono luottamaan Hänen loppumattomaan laupeuteensa. Mutta elämästä kiitän.
Pimeys peitti syvyydet, kunnes tuli valo
Pelkään pimeää. Erityisesti sellaista totaalista, jossa ei näe mitään. Olen lukemattomia kertoja elämäni aikana saanut jonkinlaisen kauhukohtauksen, kun pimeänä myöhäissyksyn tai talven yönä olen havahtunut hereille ja avannut silmäni, enkä ensin näe mitään.
Tuntuu kuin minut olisi laitettu ahtaaseen, suljettuun koppiin, josta ei ole ulospääsyä. Kuin happi loppuisi ja henki salpautusi. Kauhu ja ahdistus kuristavat kurkkua. Huudan, huidon ja etsin ulospääsyä, edes pienen pientä valon pilkahdusta, jota kohti suunnistaa ja jonka avulla alan hahmottaa suuntia ja tilaa ympärilläni. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa.
Pimeällä pelkään usein myös ulkona. Kaupungin kadut tuntuvat vähintään yhtä uhkaavilta kuin pimeät metsäpolutkin.
Pimeänpelossa lienee jotain alkukantaista. Joskus muinoin yksinäinen ihminen on ollut potentiaalinen uhri nälkäiselle pedolle. Raamatussakin valo kuvaa hyvää ja rakastavaa Jumalaa ja pimeys yleensä hänen vastavoimaansa, pahuutta, perkelettä ja pimeyden valtoja. Valon lapset ovat Jumalan puolella ja pimeys on eroa Jumalasta.
Alussa pimeys peitti syvyydet, mutta ilmestyskirjan aikojen lopun visioissa yötä ei ole enää ollenkaan, sillä itse Jumala loistaa valona iäisesti. Esimakuna tästä jouluna syntyi Jumalan poika valoksi maailmaan. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki valon.
Ikuisessa kirkkaudessa iskee migreeni
Mutta ei maailma tietenkään näin mustavalkoinen ole. Kun katuvaloja vailla oleva kotitie on tullut riittävän tutuksi, pystyn lopulta kävelemään sitä luottavaisin mielin pimeälläkin.
Itse asiassa taskulampun valokeila, joka estää näkemästä pientareiden hämärää, on pelottavampi kuin lähes pimeä tie, jota kävellessä kuitenkin erottaa tien vierustan tutut puut ja kivet, hahmottaa tutut mutkat ja pystyy tähtien tuikkiessa ihailemaan jopa pellolla tönöttäviä latoja.
Riittävän tutuksi tullut kotitalokaan ei yleensä juuri aiheuta kauhua edes sysipimeään herätessä. Lopulta pimeän pelossa on siis kyse ehkä sittenkin jostain muusta kuin pimeästä. Tuttuus tuo turvallisuutta ja parhaimmillaan karkottaa pelon. Kyse on kai ennen kaikkea perusturvallisuudesta.
Hämärä ja jopa pimeä voivat merkitä myös suloista mahdollisuutta lepoon, vastavoimaa jatkuvalle suorittamiselle. Luvalla sanoen ajatus taivaasta, jossa on jatkuvasti vain kirkasta ja valoisaa, kuulostaa ahdistavalta. Kuin helmikuinen, häikäisevä hanki kirkkaan pistävässä auringonpaisteessa. Hiihtely säteilevällä hangella voi olla hienoa hetken, mutta sitten iskee migreeni.
Toivoa vaillakin siunattu
Herättäjä-Yhdistyksen tuoreessa virsihartauskirjassa Paavo Ranta kirjoittaa: ”Nukahtaminen on heittäytymistä tuntemattomaan. Se on luottamusta siihen, että kun päästän irti, aamulla elämä jatkuu. Onkohan niin, että kun arki painaa, stressi vie luottamuksen siihen, että huomenna on uusi aamu? Onko stressi sitä, että mieli yrittää ratkaista eilisen ja huomisen murheet nyt?”
Hyviä kysymyksiä! Olipa syy mikä hyvänsä, ahdistavia ovat ne yöt, kun uni ei vaan tule – tai sitten herää hetken nukuttuaan suden hetkeen eikä saa enää unenpäästä kiinni.
Vaikka rantamökkini huoneessa on aivan hiljaista ja tuntuu turvalliselta, uni ei tule. Paikka on liian vieras.
Näissä hetkissä lohduttaa vanha virsi: Kun matkalla Jaakobin lailla yön ankaran painia saan ja sielu on uupunut taistelemaan, niin silti se, toivoa vailla, on siunattu voittamanaan.
Muistan miten tajunnanräjäyttävä tämä säkeistö oli, kun sen ensi kertaa kuulin. Usein kristillisissä piireissä puhutaan toivosta – kuten oikein onkin – mutta kääntöpuolena toivottomuuteen vaipunut saattaa kokea olevansa tyystin kelpaamaton kristittyjen yhteyteen tai jopa Jumalalle.
Mutta että toivoa vaillakin uupunut sielu on siunattu! Siunattu siksi, että Jumala on lopulta kaikkea epäuskoa, epätoivoa ja pimeyttä suurempi. Sitä on armo.
Jos tuosta armosta tulisi totta myös yhteiskunnan arjessa, ei yöllä valvominen ehkä tuntuisi niin ahdistavalta ja näköalattomalta. Voisimme ehkä sängyssä kattoa tuijottaessamme ajatella, että jotain on nyt jäänyt käsittelemättä ja kesken, joku asia vaatii huomiotamme ja valvomiselle on siis syynsä. Voisimme suostua siihen, että nyt on tällainen yö ja seuraava jo kenties toisenlainen.
Mutta supertehokkuutta edellyttävä työelämä ja opiskelumaailma eivät juuri salli yöllisiä valvomisia. Aamulla on herättävä kukonlaulun aikaan ja suoritettava päivän hommat täydellä teholla, vaikka yön lepo olisi jäänyt välistä. Siinä on jotain kovin armotonta – ja aivan varmasti yksi syy jatkuvasti lisääntyville mielenterveysperustaisille sairauseläkkeille.
Pimeys on kutsu luottamukseen
Samaisessa Herättäjän virsihartauskirjassa Ruusa Gawaza kertoo yksin vietetystä pelottavasta yöstä majassa keskellä madagaskarilaista sademetsää. Sähköt on poikki ja ympärillä villi viidakko eläimineen ja äänineen.
Ruusa rukoilee yhä uudelleen: ”Jumala, suojele minua pimeyden keskellä. Johdata minut uuteen aamuun turvassa ja levossa.” Lopulta hän nukahtaa. Ruusa oivaltaa, että pimeys ei ole Jumalan poissaolon merkki, vaan kutsu luottamukseen. Se on mahdollisuus uskoa johdatukseen silloinkin, kun ei näe tietä eteenpäin.
Kunpa tämä turvan ja lohdutuksen oljenkorsi olisi kaikkien ulottuvilla ja toisi avun aivan jokaiselle pimeää yötä pelkäävälle!
Itse päätän odottaa unta lukemalla Tuomas Kyrön uusinta mielensäpahoittajaa. Kyllä ei ole lainkaan huono keino myöskään se. Lopulta uni tulee.
Hyvässä pahaa ja pahassa hyvää
Aamulla herään tokkuraisena kesken unien kellonsoittoon. Riisun korvatulpat ja kuulen, kuinka myrskytuuli humisee nurkissa riemullisesti. Avaan verhot. Aurinko on nousemassa. Rantalepikko taipuu ikkunan takana lähes kaksinkerroin.
Juuri aurinko tekee myrskystä iloisen ja riehakkaan. Pimeänä päivänä tunnelma olisi varmasti toisenlainen. Pesen hampaat, pukeudun ja suuntaan jälleen yhteiseen tilaan aamurukoukseen. Veisaamme armosta, joka on jokaisena aamuna uusi.
Lausumme yhdessä ”Anna valosi loistaa kaikille, jotka elävät pimeydessä ja kuoleman varjossa. Kristus armahda meitä. Anna Pyhän Hengen kantaa meissä tänään hedelmää: iloa, rakkautta ja kärsivällisyyttä.”
Jään miettimään, että noita Pyhän Hengen hedelmiä tarvitsemme kyllä kiihkeämmin arjessa, kun kommunikoimme, puhumme, käytämme sanoja, olemme yhteydessä muihin. Hiljaa villasukissa hissutellessa niille ei ole niin paljon käyttöä. Toki ilo olisi iloinen yllätys! Sitä ei ole ollut elämässä viime kuukausina liiaksi.
Mietin yhä valoa ja pimeää. Ilmestyskirjassa sanotaan, että Jumala on luonut kaikki ja hänen tahdostaan kaikki on olemassa. Pimeälläkin täytyy siis olla tarkoituksensa. Kiehtovasti siellä myös puhutaan Jumalasta, joka oli ja joka on ja joka tuleva on.
Oi sinä joka kutsuit valkeuden päiväksi ja pimeyden yöksi, puhalla liekkiin hyvyyden häilyvät voimat! kirjoitti Anna-Maija Raittila kerran runossaan. Hän ymmärsi, että syvyyksien päällä kulkeva Jumala näkee, mikä hyvässä on pahaa ja pahassa hyvää. Elämä ei ole joko tai. Se on sekä että. Aina.
Aikani lapsi, sittenkin
Laitan kännykkähälytyksen muistuttamaan, milloin alkavat päiväveisuut. Kyllä, täällä hiljaisuuden retriitissä veisataan yhdessä virsiä. Kun hälytys pärähtää, se kuulostaa väkivaltaiselta. Sammutan sen nopeasti. Silti olisi vielä stressaavampaa vahdata koko ajan kelloa.
Virsilaulu on suomalaiselle sopivan anonyymi tapa tuoda julki herkkiä uskonnollisia tunteita, joista muuten ujostellaan puhua, sanoo retriitin ohjaaja. Niin se taitaa olla.
Veisaamme ensin pari kriisivirttä. Toinen teksti on kirjoitettu ruton riehuessa 1600-luvulla ja toinen sen jälkeen, kun tsunami tappoi tapaninpäivänä 2004 yli 200 000 ihmistä Kaakkois-Aasian rannikolla.
1600-luvulla ajateltiin, että katastrofit ovat Jumalan rangaistus ihmisten synneistä. 2000-luvulla ihmiset takertuvat toinen toisiinsa ja huutavat: Miksi kätkeydyt Jumala, mistä löytyisi armoa? Miten voit pettää meidät näin? Kerrankin tunnen, että olen aikani lapsi.
Ilosta ja kiitoksestakin veisaamme. Soi luomakunnan kiitos vyörynä laulujen, jokaisen laulun sointi on ainutkertainen. Oudon paljon helpompaa on silti yhtyä kriisitunnelmiin.
”Tuttuudessaan tuo ääni hymyilyttää. Vanhat kirkot ja naakat kuuluvat erottamattomasti yhteen.”
Ankaran ajan armon vilahdus
Vierailemme retriittiporukan kanssa pienessä, kauniissa, keskiaikaisessa Rymättylän kirkossa. Paanukattoinen harmaakivikirkko on omistettu pyhälle Jaakobille. Lähestyessämme hiljaisena letkana kirkkoa alkaa ilmassa kuulua naakkojen ääntely. Tuttuudessaan tuo ääni hymyilyttää. Vanhat kirkot ja naakat kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Sisällä kirkossa kuvittelen, miltä täällä näytti ja tuoksui ensimmäisen adventin jumalanpalveluksessa 1700-luvun alkupuolella, kun saariston isännät, emännät, palkolliset ja kalastajat olivat saapuneet odottamaan toivon täyttymistä.
Kirkko oli seissyt paikoillaan jo runsaat parisataa vuotta, mutta varsinaista lämmitystä siellä ei luultavimmin vielä ollut. Ehkä kansa veisasi kylki kyljessä kynttilöiden valossa hengitys höyryten ja hartaina 1600-luvun virttä Avaja porttis ovesi. Ah tule tykön’ Jesuinen! Sull’ avajan mun sydämmen’.
Ehkä jollakin vierähti kyynel, kun pyhä oli niin koskettavasti läsnä. Toista kenties ahdisti tulevan joulun järjestelyt ja ruuan riittäminen. Joku naukkasi taskumatista lämmikkeeksi tilkan tuimaa.
Löytyikö retriitistä elämän ydin? En tiedä. Mutta sen tiedän, että ihminen tarvitsee sopivassa suhteessa valoa ja pimeää. Ankaria aikoja on ollut aina ja tulee aina olemaan. Niiden keskellä tarvitsemme pysähtymistä, lepoa ja armon vilahduksia.
Kunpa tuleva joulu voisi olla edes hetkittäin sinulle ja minulle myös huoleton keidas kaiken liian vaikean keskellä. Ravita sielun ja ruumiin.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 12/2025.
