Unelma ja intohimo kohti epätodennäköistä ammattia on edennyt johdatuksen ja sattuman kautta, monen kokeilun summana, Reijo Reka Kontio tiivistää. Jälkeenpäin kaikki näyttää selkeän johdonmukaiselta: askel on johtanut seuraavaan, ja kokemus edellisistä on tarvittu taas seuraavaan. Ammattikoulun sähköopinnoista teologiseen, kirkon ja teatterin kautta suomalaisen stunt-toiminnan edelläkävijäksi.

– Stunt-henkilön tärkein ominaisuus on kyky keskittyä täydellisesti, ei vain hetkeksi vaan pitkäjänteisesti. Sekä fyysisten että henkisten ominaisuuksien harjoittaminen on elämän pituinen prosessi.

Sama vaatimus on monissa ammateissa.

– Tuntuu siltä, että kaikki työt, joita olen saanut tehdä, ovat linjassa kohti sitä, mitä nyt olen. En voi sanoa olevani ”varsinaiselta” ammatiltani jotain. Olen kaiken tekemäni summa.

Pohja temppuiluun syntyi jo nuorena poikana telinevoimistelun parissa. Hankittu pohjakunto kesti jopa seitsemän lihavaa vuotta Keski-Lahden seurakunnan nuoriso- ja rippikoulupappina mansikkakakkujen ja ässäpiparien ristitulessa. 1980-luvun fyysinen teatteri kuori nopeasti pois sen, mitä oli ehtinyt vuosien mittaan kertyä lanteille ja korvien väliin.

Lahdessa uusi teatteritalo ja kirkko rakentuivat samalle kadulle. Kun teatterinjohtajalta kävi kutsu muutamaan näytelmään ohjaajien assistentiksi, jalka oli hetken kahden oven, teatterin ja kirkon, välissä.

Merkittäväksi rajanvetäjäksi muodostui kohtaaminen sisar Benedicta Idefeltin kanssa, joka oli kuljettanut koko elämänsä mukanaan sekä teatteria että kirkkoa: perustanut aina teatteriryhmän saavuttuaan uuteen asemapaikkaansa. Tosin teatteriharrastus oli jäänyt hänen mukaansa nunnan työn jalkoihin.

– Hän ehdotti, että annettuani seitsemän vuotta kirkolle, voisin antaa nyt seuraavat seitsemän teatterille ja katsoa, millainen synteesi syntyy. Tätä seurasi muutaman vuoden etsiskely.

KONTIO LOPETTI papin työt. Ohjasi lastenteattereita. Näytteli. Opiskeli teatteritiedettä keskittyen teatterin ja uskontojen rituaalien näkökulmaan.

– Näin papin työn ja jumalanpalvelukset hyvällä tavalla teatterina. Löytyikin monta samanlaista kaavaa teatteriesitykseen ja kirkolliseen juhlaan, siihen mitä ihmiset tarvitsevat saadakseen sisältöä elämäänsä. Mutta en löytänyt haluamaani ja tarvitsemaani käytännöllisyyttä, jolla olisi voinut lähteä edistämään muutosta, uudistamaan jumalanpalvelusta.

Alkoivat ensimmäiset omat stuntit kesäteattereissa. Akrobatian opetus. Ja lopulta Suomen ensimmäinen stunt-koulutus Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa vanhan maailman neljällä elementillä: stuntteja maassa, vedessä, tulessa ja ilmassa.

– Sain hankittua itseni lisäksi opettajiksi muutaman ansioituneen stunt-koordinaatorin Venäjältä, Virosta ja Ruotsista. Osallistuin itsekin opintoihin: putoilimme, paloimme, ratsastimme, tappelimme, sukelsimme ja opiskelimme elokuvaa.

Varsinaiseksi stunt-yliopistoksi Kontiolle muodostui Yllytyshullut-sarja, jossa seitsemän vuoden aikana kuvattiin yli 10 kautta. Noin sadassa jaksossa oli useimmiten kaksi testattavaa ja koordinoitavaa tavallisen ihmisen stunttia.

STUNT-KOORDINAATTORIN työ on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joiden riskit Kontio pyrkii minimoimaan. Monenlaista kaahausta, hukkumista ja palamista hän on elokuvissa itsekin tehnyt. Omimmiksi stunteiksi hän tuntee putoamiset. Sellainen oli muun muassa Veikko Aaltosen Merisairas-elokuvassa, jossa hänet pudotettiin helikopterista laivan kannalle.

– Putoamisessa toteutuu koko vaarallisten kohtausten idea. Putoamaan lähtö on eksistentiaalinen kokemus – täydellistä keskittymistä. Kaadut eteenpäin, kunnes tiedät, että et voi enää kääntyä takaisin. Sitten olet hetken vapaa.

Putoamisalustoina on patjoja, ilmapatjoja ja tyhjiä pahvilaatikoita. Niihin voi luottaa. Mikään alusta ei kuitenkaan ole kyllin hyvä, ellei siihen osu. Siksi harjoittelu on tärkeää. Sitä on myös pelko, Kontio painottaa.

– Pelko on hyvä ystävä. Jos lakkaa pelkäämästä, vahinko on lähellä. Olen aina korostanut, että rohkeinta on jättää stuntti tekemättä, jos tuntee, ettei ole siihen vielä valmis.

Aina pelkokaan ei suojaa, jos toimii väärin. Kuten Helsingin Senaatintorilla Kirkkopäivien tapahtumassa, jossa Kontio sytytettiin tuleen. Hän oli hetken liian kauan sammuttamassa pressulle roiskahtanutta palogeeliä, ja tuli poltti ihon palopukujen läpi. Parin viikon aikana sairaalassa palaneisiin kainaloihin siirrettiin ihoa reidestä.

KUN TAKANA on 35 vuotta ja 140 elokuvaa, moni ihminen on ennättänyt luottaa fyysisen ja henkisen terveytensä Kontion ammattitaidon käsiin. Luottamuksen pohjana avara sydän ja avoin syli, ammattilaiset korostivat Jussigaalassa: ”kyllä Reka hoitaa.”

– Elämän aikana on muuttunut useaan kertaan se, mihin haluaa voimansa käyttää. Nyt en tähtää mielenosoituksiin tai vallankumoukseen. Eniten uskon yksittäisiin hetkiin, kohtaamisiin kasvoista kasvoihin. Siihen, että tapaan ihmisiä, joihin voin tehdä vaikutuksen ja jotka tekevät vaikutuksen minuun.

Kontio kertoo tunnistavansa luontaisesti sen, onko joku vailla halausta vai riittääkö kättely. Useimmiten hän halaa.

– Tosin nykyaikana olen minäkin oppinut kysymään, saako halata, etten vain loukkaa ketään.

Hän kuitenkin myös muistuttaa, että juuri vaaralliset kohtaukset ovat yleensä elokuvatuotannon turvallisimpia: niihin kohdistuu eniten suunnittelua, keskittymistä ja fyysistä harjoittelua. Kaikki tietävät, että jotain voi sattua ja siksi jokainen terästäytyy erityisellä tavalla. Stunt- ja turvakoordinaattorin tehtävä on huomata vaarallinen kohtaus, kertoa siitä, valmistella työryhmä ja ylläpitää keskittynyttä ilmapiiriä.

Mutta myös rohkaista.

– Yleensä jokainen pystyy parempaan kuin luulee. Koordinaattori kuulostelee, etsii jokaisen taidot ja senhetkiset rajat. Jos minulla on jokin lahja, se on tuo herkkyys kuulla.

Herkkyys kuulla on jotain luontaista, kuten kyky juosta kovaa, hypätä pitkälle tai lauluääni.

– Jotain samaa koin myös papin työssä, kun hyppäsin päivän kolmannesta muistotilaisuudesta kastekotiin: missä täällä mennään, missä menen itse.

BETONI-JUSSIA, huomionosoitusta elämäntyöstä elokuvien stunttina ja stunt-koordinaattorina, Kontio pitää tärkeänä tunnustuksena paitsi omalle työlleen, myös koko stunt-yhteisölle, jolle tämä oli ensimmäinen laatuaan.

– Mielestäni se on tunnustus lisäksi muille työntekijöille, jotka tekevät valtavasti työtä elokuvan eteen, saavat pienen palkan ja nimen minimaalisiin lopputeksteihin. Tekevät näyttävää jälkeä, joka on katsojalle työnä näkymätöntä.

Jussi-gaalaa Kontio kuvailee hienoksi muistotilaisuudeksi.

– Oli liikuttavaa ja hienoa kuulla, mitä ihmiset minusta puhuivat, onneksi vasta nauhoilta seuraavalla viikolla, muuten olisi voinut oma puhe jäädä pitämättä. Mutta sellainen tilaisuus pitäisi järjestää jokaiselle. Jokainen ansaitsisi kuulla itsestään hyvää, kun vielä on hengissä ja läsnä.

Elämäntyöpalkinto kuulostaa helposti siltä, että työ olisi jo päätöksessä. Näin ei ole, vaikka Kontio myöntää auliisti seitsemänkymppisen taitojen, kykyjen ja elämän rajallisuuden.

– Edelleen voin itsekin kaatua, kun ”ammutaan” tai kestää sievän pienen kolarin, mutta keikkailua on varmasti edessä vähemmän kuin takana. Mutta niin kauan kuin saan lähteä keikalle, niin kauan kuin minua kysytään, niin kauan kuin jaksan, niin kauan lähden. Mitä muutakaan tekisin?

Eri tuotannoista tutuksi tulleesta pienestä porukasta on tullut kuin toinen perhe, samalla tavalla kuin seurakunta oli sitä aikoinaan.

Tulevaisuuden suunnittelua määrittää neljä vuotta sitten löydetty eturauhassyöpä. Sillä on etäpesäke, jota ei ole löydetty.

– Ei kannata lähteä ostamaan ja kunnostamaan mökkiä tai venettä, koska ei tiedä, onko elämää jäljellä vuosi vai kymmenen. Mutta että saan tehdä sitä, mitä hyvin osaan, että on kokemusta ja halua oppia vielä jotain uuttakin, että saa kokea itsensä arvostetuksi – se pitää kiinni elämässä.

Joskus väsyttää lähteä liikkeelle, mutta kun aiemmin päämäärä oli määränpäässä, nyt monesti jo itse matka on määränpää, meditatiivinen hetki, jossa mieli saa kulkea edestakaisin.

Kuka?

Reijo Reka Kontio, 70
stunt-koordinaattori, näyttelijä, pappi, tuottaja, sähkömies
Juuri nyt harrastan elokuvien vaarallisten kohtausten koordinointia, teinin kasvatusta ja koiran ulkoilutusta.
Rukoilen iltaisin ja tiukassa paikassa Isä meidän ja Ave Marian sekä siunaan itseni ristinmerkillä.
Luen elokuvakäsikirjoituksia ja kirjoja, joista niitä on tehty tai voitaisiin tehdä.

Lue myös:

Hyvät tarinat tempaavat mukaansa — Emeritusarkkipiispa Kari Mäkisen kirjasuosikit saattavat yllättää

Lehmien lähellä rentoutuu — Susanna Vehkaoja käyttää vapaa-aikansa perheen luomuemolehmätilalla

Ilmoita asiavirheestä