Tarinankerronta, uuteen maailmaan kuljettaminen on Kari Mäkisen mukaan kirjallisuuden tehtävä. Eläkkeellä arkkipiispa emeritus myöntää olleensa laiskempi lukija, mutta taitavat lauseet tempaavat yhä mukaansa.

Kaikki alkoi Aku Ankasta. Sen sivuja tavaten Kari Mäkinen oppi lapsena lukemaan, tuhansien muiden suomalaislasten tavoin. Lukijan taival on jatkunut kauan. Moni muistaa Mäkisen arkkipiispana, joka viittasi puheenvuoroissaan ja saarnoissaan kirjoihin ja kirjailijoihin. Mikä on Mäkisen suhde lukemiseen nyt, ja ketkä ovat niitä kirjailijoita, joihin hän palaa kerta toisensa jälkeen?

Ehdottaessani Mäkiselle haastattelua, hän vaikuttaa empivältä. Kun lupaan, että keskitymme vain kirjallisuuteen, Mäkinen suostuu. Kohtaamispaikaksi valikoituu tamperelaiselle lukutoukalle ilmeinen kohde, Hämeenpuiston laidalta löytyvä pääkirjasto Metso.

Metsoon saapuessaan Mäkinen katsoo ensin uutuudet. Kirjaston käyttäjäksi hän kertoo ryhtyneensä verrattain myöhään.

– Kun kirjaston käyttöä opetettiin kansakoulussa, olin juuri silloin pois. Se piti sitten opetella myöhemmin ihan itse.

Se ei silti tarkoittanut, etteikö Mäkinen olisi ahminut kirjoja.

– Sain aina lapsena syntymäpäivälahjaksi jonkin kirjan. Luin kaikki käsiin saamani Nuorten toivekirjaston siniselkäiset kirjat. Ja ne vähät kirjat, mitä omistin, luin moneen kertaan.

Mäkinen vaikuttaa huvittuneelta. Hän suostuu nyt paljastamaan Kotimaalle ensimmäisen suosikkikirjansa.

– Se oli Sankari-Porsas ja Intian meren aarre, Mäkinen sanoo nauraen.

Toinen nuoren Mäkisen suosikki oli norjalainen nuortenkirja Eilen poistuivat kotoaan. Sen kuvaus kahden lapsen yksinäisestä vaelluksesta jätti jälkensä.

Jouduttuaan varhaisteininä pariksi viikoksi sairaalaan, Mäkinen luki Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Sitä kokemusta hän ei unohda. Mäkinen muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa kirjoista tarinan lumon.

– Olen yhä edelleen sitä mieltä, että kirjallisuuden ensisijainen funktio on tarinankerronta. Parhaimmillaan kirjat kuljettavat lukijan uuteen maailmaan.

Mäkinen pohtii kokemuksen vievän kirjallisuuden arkaaisille juurille.

– Tuon kokemuksen juuret eivät ole painetussa tai kirjoitetussa sanassa. Tarinoiden maailman juuret löytyvät laulusta ja suullisista tarinoista.

VÄHÄLLÄ OLI, ettei kirjallisuuden ja tarinain lumo vienyt Mäkistä mennessään. Nuori Mäkinen pyrki Tampereelle lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Pisteet riittivät kuitenkin vain varasijaan. Onneksi toinenkaan vaihtoehto ei ollut huono. Mäkinen pääsi pelkillä papereilla Helsingin yliopistoon, missä teologian opinnot odottivat.

Muutettuaan Helsinkiin Mäkinen sai yllättäviä uutisia.

– Olin sittenkin päässyt lukemaan kotimaista kirjallisuutta Tampereelle. Enkä tietenkään raaskinut jättää opintoja tekemättä.

Edessä olivat opiskeluntäyteiset vuodet: teologiaa Helsingissä ja kirjallisuutta Tampereella. Lopulta kirjallisuustiede sai jäädä. Mäkinen muistaa, että vaikka ei varsinaisia opinnäytetöitä Tampereelle suorittanutkaan, hän teki muun muassa yhden seminaariesitelmän Jörn Donnerin romaanin metafiktiivistä elementeistä.

– Se oli silloin tuoretta kirjallisuutta.

Kiinnostus kirjallisuuteen vaikutti myös teologian opintoihin. Lopulta Mäkinen päätyi tekemään pro gradu -tutkielmansa Tulenkantajat -kirjailijaryhmittymän kirkkokritiikistä.

– Se oli minun tapani yhdistää nämä kaksi elämänpiiriä. Jatkoin samasta teemasta väitöskirjassani.

Moni kirjailija on kulkenut Mäkisen mukana halki vuosikymmenten. Yksi heistä on kolumbialainen Gabriel García Márquez. Kun kysyn Mäkiseltä, mikä García Márquezin romaaneista on hänelle läheisin, kasvoille palaa tuttu tuumaileva ilme.

– Voisin pysyä klassikkolinjalla ja sanoa, että Sadan vuoden yksinäisyys, mutta erään toisen ääreen olen palannut huomattavasti useammin. Kyseessä on pieni helmi nimeltään Kukapa everstille kirjoittaisi.

Mäkinen innostuu maltilliseen tyyliinsä. Teos on kuulemma toisenlainen kuin monet muut García Márquezin maagista realismia edustavat teokset. Kukapa everstille kirjoittaisi on Mäkisen mukaan herkkävireinen pienoisromaani vanhasta everstistä ja hänen vaimostaan. Pariskunta on menettänyt poikansa, ja heille on jäänyt poikansa tappelukukko, josta he eivät luovu, vaikka rahat ja ruoka loppuvat.

– Kirja on lannistumattoman ja rationaalisen toiselle puolelle menevän toivon kuvaus. Todellisuus ei pääty tomaatin hintoihin.

Toinen Mäkisen kestosuosikki on esseististä proosaa kirjoittanut W.G. Sebald. Aluksi Mäkinen kertoo kavahtaneensa Sebaldin pitkiä virkkeitä ja kappaleita.

– Palaan Sebaldin äärelle silti usein. Hänen kirjoistaan huokuu syvä eurooppalaisen sivistyksen perinne tietyllä alakulolla väritettynä.

Kotimaisista kirjailijoista läheisimpiin kuuluu Paavo Rintala.

– Esimerkiksi Minä, Grünewald on teologisestikin huima teos. Pitkäperjantailukemistoksi sopiva romaani.

Kirjoittavista teologeista muiden yläpuolelle nousee yksi, Juhani Rekola.

– Rekola liikkuu sujuvasti kaikilla kulttuurin kentillä. Hänen vahvoissa lauseissaan on teologiassa harvinainen murheen ja traagisuuden taju.

HUOMAUTAN MÄKISELLE siitä, että on mielenkiintoista, kuinka arvostavasti hän kirjoista ja kirjailijoista puhuu. Oli sitten kyseessä Nobel-palkittu García Márquez, suomalaiset Tulenkantajat tai vaikkapa Sankari-Porsas ja Intian meren aarre. Mäkinen alleviivaa, että lukemisella on monenlaisia tarkoituksia.

– Ymmärrän hyvin erästä sukulaismiestäni, jonka pieni kirjasto periytyi minulle aikanaan. Muistan hänen hahmonsa. Hän makasi kamarissa Bostonin käryssä kirjapinon vieressä.

Mäkisen edesmennyt sukulainen luki nuorena laatukirjallisuutta muistiinpanoja tehden. Se oli Mäkisen tulkinnan mukaan maailmankuvan ja -katsomuksen hahmottamista.

– Yksi lukemisen funktio on maailmankuvallinen keskustelu, missä omaa maailmankuvaansa peilaa muihin.

Eläkepäivinään sukulaismies kuitenkin sukelsi Alistair MacLeanin ja Robert Ludlumin jännityskirjojen pariin. Mäkinen ei ylenkatso niitäkään. Oikeastaan päinvastoin.

– Näissä tapauksissa lukemisen funktio on tarinoista nauttiminen ja ajankulu.

Mäkinen rientää muistuttamaan, että usein matalammaksi mielletty kirjallisuus onnistuu käsittelemään syvällisesti korkeita teemoja. Esimerkiksi hän nostaa kovaksikeitetyn dekkarin mestarin Raymond Chandlerin.

– Chandlerin aloittaessa kioskikirjoittajana joku kysyi häneltä, miksi hän tuhlaa lahjojaan tuollaiseen roskaan. Chandler oli vastannut, että ”kunnianhimosta”. Kyselijän ihmetellessä, kuinka niin, Chandler vastasi, että hänen kunnianhimonsa on kuljettaa latteaan muotoon syvä sisältö.

Yksi Mäkisen dekkarisuosikeista on ruotsalainen Sven Westerberg.

– Hänenkin kirjoihinsa palaan usein. Westerberg pohtii dekkareissaan hiljaisuutta ja sitä, käykö joku täällä vielä vuoropuhelua Jumalan kanssa.

NIIN LUKEMINEN kuin kirjoittaminenkin on yksinäistä puuhaa. Sen toteaminen vie Mäkisen ajatukset kirjallisuustieteilijä Robert Detweileriin.

– Detweiler on oivaltanut, kuinka kirjallisuuden luonteeseen kuuluu yksinäisyys. Joku kirjoittaa yksinäisessä huoneessa yksinäiselle lukijalle. Välissä sitten teksti käy läpi tavattoman monimutkaisen teknis-taloudellisen prosessin.

Mäkinen huokaa.

– Se on kuitenkin ihmisen puhetta ihmiselle. Mikä voisi rikkoa kirjallisuuden ihmiset erilleen heittävän luonteen?

Mäkisen mukaan yksi hetki, mikä todella tekee kirjallisuudesta jaettua ja yhdistävää on, kun ottaa lapsen syliin ja lukee ääneen.

– Niin tarinat muuttuvat yhteisiksi tarinoiksi.

Toinen tapa rikkoa erillisyyttä on Mäkisen mukaan se, että pyrkii tunnistamaan kirjallisuudesta hiljaisen kärsimyksen ääniä, jotka julkisuuden kakofoniassa jäävät kuulematta.

– Sellainen lukeminen voi olla yksinäisyyden murtamista. Marginaaliin joutuneet tulevat osaksi yhteistä historiaa, elämää ja kulttuuria.

Vaikka Metsossa iltapäivällä onkin kuhinaa, monet kirja-alaan kohdistuvat kriisit surettavat Mäkistä. Pienenevät myyntiluvut, vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen poistuminen ja verotuksen tiukentuminen.

– Se on lyhytnäköistä. Toki kirjallisuus voi hakeutua uusiin muotoihin, mutta kirjoja ei niin korvata.

Sen huomaa Metson iltapäiväruuhkan keskellä.

– Katso vaikka tätä taloa. Tämä perintö on aikamoinen. Voit astella sisään ja päästä käsiksi ihmiskunnan yhteiseen perintöön. Se on huikeaa.

Nykyisin Mäkinen tunnustaa olevansa laiskempi lukija kuin aiemmin.

– Mutta hyvät tarinat ja taitavat, maailmaa avartavat lauseet tempaavat yhä mukaansa.

Ilmoita asiavirheestä