Amanda Nylund on aina halunnut kirjailijaksi. Kolme vuotta sitten hän odotti painosta ensimmäistä runoteostaan. Samaan aikaan synkkään elämään astui Kristus. Runot päätyivät roviolle ja Nylund pelkäsi, että usko riistää häneltä taiteen. Toisin kuitenkin kävi.

Uskovaiset eivät ole taiteilijoita. Näin Amanda Nylund vielä kolme vuotta sitten ajatteli. He saattavat kirjoittaa lohdullisia värssyjä ja piirtää pikkusievän enkelin, mutta tulivuoren uumenista kumpuavaa aitoa ja rohkeaa ilmaisua on turha odottaa. Nylundia hirvitti ajatus, että hänestäkin tulisi pikkusievien kliseiden riimittelijä tai postikorttien piirtelijä.

Elämä ilman Kristusta oli kuitenkin niin mahdotonta, että vaihtoehtona ei ollut luopua uskosta. Jos ei olisi elämää, ei olisi taidettakaan.

Amanda Nylund muistelee mielellään elämänsä suurta käännettä. Hän on lomalla matkalla Kristiinankaupungista Hankoon poikaystävänsä Sven Söderholmin vanhempien luokse, ja pariskunta on pysähtynyt matkan varrella haastatteluun.

– Huomenna uskoontulosta tulee tasan kolme vuotta, hän sanoo Pohjanmaan rannikon leveällä suomenruotsilla sohvalla vieressään istuvalle avopuolisolleen.

Kyllä, häät ovat tulossa, mutta askel kerrallaan, pariskunta toppuuttelee uteliaita. Ensin juhlitaan Nylundin valmistumista kuvataiteilijaksi ammattikorkeakoulu Noviasta ja tuoretta runokirjaa, jonka kanssa hän vierailee lokakuussa Helsingin kirjamessuilla.

Kun häneltä kysytään, onko tuo runokirja Jag vill berätta för dig att framtiden finns esikoisteos, vastaus ei ole ihan yksinkertainen.

Kaikista huolehtija

Kuusivuotiaana Amanda Nylund kirjoitti tarinan prinsessasta, joka juoksi pakoon peikkoa. Kaikkia elämänsä peikkoja hän ei välitä muistella, mutta yksi niistä oli yläkoululaisena pahaksi äitynyt anoreksia.

”Herkälle ihmiselle maailma on vaarallinen paikka. Me haavoitumme helposti.”

Uusikaarlepyyssä eläneen perheen lapsista yksi syntyi sairaana ja tarvitsi vanhemmilta erityistä huomiota. Amanda oli lapsista vanhin ja yritti huolehtia kaikista. Paitsi itsestään.

– Seurasin tarkasti, että kaikki muut varmasti söivät.

Myöhemmin hän on pohtinut, oliko anoreksia paradoksaalinen yritys tulla näkyväksi ja saada huomiota.

– En halunnut kuolla, mutta en myöskään tiennyt, miten elää.

Nylund kertoo, ettei hänellä ole lapsuudestaan juuri lainkaan muistikuvia. Hän uskoo olleensa aina psyykeltään hauras ja kadottaneensa sisäisen valonsa jo varhain.

– Herkälle ihmiselle maailma on vaarallinen paikka. Me haavoitumme helposti. Minussa tyhjä oli niin suurta, että kaikki muuttui pimeäksi.

Viiltoarvet käsivarsissa muistuttavat välinpitämättömyydestä itseä kohtaan ja arvottomuuden tunteista.

– Elin vaarallisissa suhteissa enkä välittänyt itsestäni ollenkaan.

Ehjien ihmisten Jumala

Yläkoulun jälkeen alkoi kymmenen vuoden luisu, joka sai Amanda Nylundin perheen viettämään paljon aikaa rukouksessa. Isoisä toimi baptistiseurakunnassa saarnaajana ja suvussa tiedettiin, kenen puoleen hädässä oli viisasta kääntyä.

Vaikeimpinakaan vuosina Amanda ei lakannut uskomasta Jumalaan. Hän ei vain pystynyt kuvittelemaan, että Jumala olisi hänenkaltaisiaan varten. Hän näki mielessään tuhkaa, jota hänestä tulisi, jos hän lähestyisi tulta.

– Minusta tuntui, että Jumala oli ehjiä ihmisiä varten. Ei hän ymmärtäisi sellaisia kuin minä.

Jumala oli kuitenkin alati läsnä kirjoitusten ja myös vihan kohteena. Lapsena opittujen raamatunkohtien joukosta yksi palasi mieleen toivonlehti mukanaan. Siinä Jeesus sanoi, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.

Useimmiten Raamatun lukeminen teki hänet vihaiseksi. ”Pelkkää paskaa!” hän uhosi.

Viha ja paha olo tuli ulos runoina. Lapsuuden haave elämästä kirjailijana ei ollut hautautunut kuonan alle. Hän kirjoitti runoja, joissa runon minä kahlasi päihteitten ja kaaoksen keskellä kohti itsemurhaa ja lakkasi olemasta.

Tekstit olivat taidokkaita, ja suomenruotsalainen pienkustantamo Boklund otti kokoelman ohjelmaansa.

Unelma oraalla

Vuotta aiemmin alkoi kuitenkin tapahtua sellaista, mikä tuntui tuhoavan orastavan unelman. Amanda Nylund keräsi Pietarsaaren Prismassa Punaiselle Ristille rahaa, kun tuntematon ukrainalaistyttö tuli juttelemaan hänelle ja kutsui mukaansa helluntaiseurakuntaan.

Outo vieras istui seurakunnan tilaisuudessa vihaisen näköisenä takarivissä ja kävi välillä ulkona tupakalla.

Jokin kuitenkin veti Amandan paikalle aina uudelleen, vaikka ulospäin hänestä huokui kaikkea muuta kuin kiinnostusta. Taidekoulussa hän maalasi tulenlieskoja ja tunsi, kuinka hänen sielustaan kamppailtiin.

Juuri ennen kuin runokirjat olivat lähdössä jakeluun, Amanda Nylund osallistui suomenruotsalaiseen helluntaikonferenssiin. Rukouspalvelussa käynnin jälkeen hän oli kypsä laskemaan aseensa.

– Annoin Jeesukselle kaiken, myös unelmani siitä, että minusta tulisi taiteilija.

Ennen uskoontuloaan Amandasta oli tuntunut, että Jumala antaa anteeksi väärille ihmisille, ja rikkinäiset rikkoutuvat entisestään.

– Nyt ymmärrän, että Jeesus on kaikkia varten. Hän antaa anteeksi kaikille, joille armo kelpaa.

Vaikein päätös

Sitten mieleen nousi markkinoille pääsyä odottava runokirja, ja Amanda Nylund joutui jälleen taisteluun. Runojen itsetuhoisuutta ihannoiva musta maailma ei ollut enää se todellisuus, jota hän halusi välittää.

Nylund soitti kustantamoon ja pyysi, ettei teosta julkaistaisi. Hän kertoo sen olleen vaikein päätös, jonka hän on koskaan tehnyt. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei muuta mahdollisuutta ollut.

Hän lunasti koko painoksen, 400 kappaletta, tyhjensi laatikot yksi toisensa jälkeen keoksi makkaranpaistopaikalle ja sytytti tulen.

Kirjaroviot eivät yleensä liity toivottuihin ilmiöihin, mutta tällä kertaa kyse oli sisäisestä vapautumisesta. Tuhkasta tuli osa hänen kuvataidetutkintonsa lopputyötä, joka sai suomennettuna nimekseen Polta kaikki epäjumalat – hengellinen ja taiteellinen vapautuminen.

”Runoihini syttyi valo, eivätkä kaikki halua valoa. Minäkin pelkäsin sitä ennen.”

Nylund ajatteli, että kirjojen mukana katosi savuna ilmaan myös hänen unelmansa elämästä runoilijana. Uusi sivu oli kuitenkin kääntymässä. Viime vuonna hän tapasi Vaasan kirjamessuilla sattumoisin kustantajansa edustajan.

– Minua jännitti, mutta kustantaja oli iloinen siitä, että olin jatkanut kirjoittamista. Hän kehotti minua lähettämään uusia runoja.

Nylund lähetti uuden kokoelman ja sai kuulla, että kustantaja päätti julkaista sen. Lukijoiden vastaanotto on ollut kahtalainen, ja toisin ei hänen mielestään voikaan olla.

– Runoihini syttyi valo, eivätkä kaikki halua valoa. Minäkin pelkäsin sitä ennen.

Toivoa Ilmestyskirjasta

Uskoontulonsa jälkeen Amanda Nylund kaipasi rauhaa. Hän muutti muutamaksi kuukaudeksi isovanhempiensa luokse ja jatkoi opintojaan etänä.

– Olin erityisen herkkä, ja pimeys luikki kannoilla. Luimme isovanhempieni kanssa yhdessä Ilmestyskirjaa, joka oli aiemmin pelottanut minua. Yhdessä heidän kanssaan oli vapauttavaa kohdata Jumalan lupaama tulevaisuus.

Lähipiiristä kuului supatusta, että onkohan tämä nyt jokin psykoottinen vaihe.

– Mutta ei se ollut, Nylund toteaa.

Hän muistuttaa, että uskoontulo on herkälle mielelle melkoinen myllerrys. Silloin tarvitaan ihmisiä, joilla on vakaa ja koeteltu usko ja jalat maassa. Isovanhempiensa luona pojantytär sai totutella uuteen itseensä vähitellen.

Taiteentekeminen on muuttunut, mutta ei sellaisella tavalla, jota hän pelkäsi.

– Nyt suurin tavoitteeni on luoda toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Teen tämän haavoittuvasta ja henkilökohtaisesta paikasta käsin. Inspiraatiota saan esimerkiksi kärsimystä ja toivoa kuvaavasta sakraalitaiteesta.

Maalaustelineellä on viime aikoina syntynyt kuvia ruumiinosista. Maksa hukkuu viiniin, sydän hajoaa, mutta ristinmuotoinen laminiinimolekyyli pitää kaiken koossa.

– Maalaan rikkimenemisestä ja eheytymisestä, ja eheytymiseen tarvitsemme toisiamme.

”En osannut edes kuvitella, että voisin tuntea oloni näin turvalliseksi.”

Taidetta suurempaa

Avopuoliso Svenin sekä Selman, Lillien, Klaran ja Majan mielestä Amanda Nylund voisi maalata ja kirjoittaa hiukan vähemmän. Neljä neitiä ovat pariskunnan kissoja. Ja totta se on, että rakkaus on vielä taidettakin suurempaa.

– Rikkinäinen minäkuva ja huonot ihmissuhteet ovat tehneet vaikeaksi uskoa, että tämä ihana mies voisi rakastaa minua. En osannut edes kuvitella, että voisin tuntea oloni näin turvalliseksi. Tämä on Jumalan hyvä tahto minua kohtaan, Amanda Nylund sanoo ja katsoo vieressään istuvaa miestä.

Syvin kaikista on silti yhteys Jeesukseen.

– Rukouksessa saan puhua pelastajani kanssa.

Amanda Nylund matkustaa lokakuussa kirjamessuille Helsinkiin, jossa hän kertoo esikoisteoksensa tarinaa. Hän puhuu mielellään uskosta ja kirjoittamisesta.

– Toivottavasti saan puhua messuilla vakaumuksestani. Kaikille pitäisi löytyä tilaa.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.

Lue myös:

Runous ravitsee, haastaa ja vapauttaa, tietävät eläkerovastit

Kirjailija Kaisa Viitala: Kristus rakastaa minua, olipa fiilikseni mikä tahansa

Runoileva perheenisä Tommi Hekanaho löysi Jumalan musiikin avulla

Ilmoita asiavirheestä