Seitsemänkymppiset eläkerovastit Hannu Kiuru ja Risto Kormilainen toivovat myös miesten löytävän runouden salat. Kormilainen viettää parhaillaan runoilijana 50-vuotistaitelijajuhlaa. Kiuru aloitti lyriikanopinnot puoli vuotta sitten, jotta voisi tehdä elämässään jonkinlaisen välitilinpäätöksen.

Runous on arjen leipää ja minulle oikeastaan koko elämä, Suomussalmella asuva Risto Kormilainen toteaa. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa julkaistiin 50 vuotta sitten.

Runojen aiheet ovat iän myötä muuttuneet. Nuorena hän tähysi innokkaasti tulevaan. Viimeisimmät runokokoelmat ovat käsitelleet vanhenemista, ukin roolia ja kuolemaa.

– Runojen kautta olen löytänyt minuuteni. Olen ymmärtänyt, että saan olla sellainen kuin olen, virheineni ja vikoineni. Voin olla jossain asiassa hyvä, mutta joku on aina minua parempi. Silti olen riittävä. Tätä keskeneräisenä riittämisen ajatusta haluan lukijoillekin välittää, Kormilainen sanoo.

”Runous vie ihmisen valonsäteitten ristituleen, keskelle taistelutannerta. Joka puolella sykkii. Ankarinkin runo sisältää aina toivon säkeen.”

Hannu Kiuru ei ole suuremmin harrastanut runoutta, vaikka lorut viehättivät jo lapsena ja Raamatun psalmit ja virsirunous sekä monet pop-lyriikat ovat toki elämän varrella puhutelleet.

Näkövamman ja eläkkeelle jäämisen myötä kaipaus hahmottaa omaa elämää uudella tavalla nosti kuitenkin päätään.

– Tuntui, että menetin paljon. Tuli yksinäinen ja turhautunutkin olo. Ilmoittauduin runoilija Juha Raution lyriikkapiiriin, koska haluan tutkia kulkemaani matkaa ja elämäni merkityksiä uudella tavalla, Kiuru sanoo.

– Työelämässä hoetaan, että jaksaa jaksaa, älä katso peruutuspeiliin. Mutta kaikki tulevahan rakentuu menneen varaan.

Kiurun salainen haave on, että hän saisi kristallisoitua elämänsä välitilinpäätöksen nasevan aforistisiksi runoiksi, huumoria unohtamatta.

Jo nyt hän on oivaltanut, että yksittäisten menneiden asioiden murehtiminen ei vie eteenpäin. On viisaampaa pohtia, miten eri asiat ovat liittyneet toisiinsa, mihin on voinut itse vaikuttaa ja mihin ei, ja onko tehnyt risteyskohdissa oikeita ratkaisuja.

Valonsäteiden ristitulessa

Vanhan viisauden mukaan kannattaa istuttaa omenapuu, vaikka maailmanloppu tulisi huomenna. Risto Kormilainen kirjoittaisi pikaisen maailmanlopun uhatessakin runon.

– Runous vie ihmisen valonsäteitten ristituleen, keskelle taistelutannerta. Joka puolella sykkii. Ankarinkin runo sisältää aina toivon säkeen.

Kiuru ja Kormilainen painottavat, että runo ei ole alisteinen tietylle asialle, aihepiirille tai tyylilajille. Runon voi kirjoittaa vaikka huonoista tekohampaista, kuten Ilmari Kianto aikoinaan.

Juuri vapaus on Hannu Kiurulle tärkeää, sekä eläkerovastina että aloittelevana runoilijana. Teologisia kysymyksiä voi pohtia villimmin, kun on vapautunut virkavaljaista. Runoissa ei tarvitse käyttää pisteitä tai pilkkuja tai isoja alkukirjaimia, jollei tahdo.

Runoilla voi myös vedättää, huijata ja hämmästyttää lukijoita monin eri tavoin. Pappina sellainen ei käynyt päinsä.

– Pääni sisällä käy melske. Kun ulkoiset silmät lakkaavat toimimasta, pään sisäinen elämä ja mielikuvat muuttuvat sitäkin värikkäämmiksi.

Usko kuin auton pakkasneste

Alleviivatusti hengelliset runot eivät ole olleet Risto Kormilaisen juttu. Hänen runoissan hengellisyys on viitteellistä.

Toisaalta hän on läpi uransa hyödyntänyt runoja myös saarnoissa ja hengellisissä puheissa. Joskus runo saattaa kiteyttää herättelevän raikkaasti päivän evankeliumitekstin.

”Runoutta tai klassista musiikkia ei tarvitse ymmärtää. Olennaista on, tykkääkö niistä. Jos ne ravitsevat, ymmärtää riittävästi.”

Haastatteluhetkellä Suomussalmella on pakkasta 28 astetta. Kun kysyn Kormilaiselta, mikä runon säe on tehnyt häneen erityisen vaikutuksen, mieleen tulee tärkeän kollegan Niilo Rauhalan määritelmä uskosta: Usko on kuin auton pakkasneste. Se ei juuri jäädy, mutta on hyvin kylmää.

Uskonasioissa ja runoudessa on Kormilaisen mukaa aina mukana mystiikkaa. Emme ymmärrä niitä loppuun asti, vaan jäämme salaisuuden äärelle. Salaisuudessa on kätkettynä ilo ja elämä.

Kormilainen huomauttaa, että runot kääntyvät usein rukouksiksi ja rukoukset runoiksi. Esimerkiksi psalmit ovat yhtä aikaa kaunista heprealaista runoutta ja väkevää rukousta. Samoin virsikirja pitää sisällään uskon ja Raamatun tulkintaa runon kielellä.

– Runoutta tai klassista musiikkia ei tarvitse ymmärtää. Olennaista on, tykkääkö niistä. Jos ne ravitsevat, ymmärtää riittävästi. Yksi ja sama runo puhuu eri ihmisille eri elämäntilanteissa eri tavoin.

Myös Hannu Kiurua kiehtoo runouden ja rukouksen yhteys. Hän ei ole aiemmin kokenut luontevaksi vaikkapa ääneen rukoilemista vapaasti omin sanoin.

– Kun kivut ja sairaudet ovat ahdistaneet nurkkaan, ei minulla ole niitä vastaan oikeastaan muuta asetta kuin laittaa kädet ristiin. Opettelen nyt myös rukouksen paikkaa omassa elämässäni.

Kiuru ihmettelee, miksi ihmiset vierastavat sanaa vanhus. Hänen mielestään 70-vuotiaana on hyvä miettiä myös oman elämänsä loppua.

– Jos lähtö tulee huomenna, onko minulla matkalaukut jo tänään pakattuna?

Kiurua lohduttaa ajatus siitä, että kaikki jää väistämättä kesken, vaikka kuinka paljon olisi ehtinyt ja osannut tehdä.

Rakkaus, jonka voi vain aavistaa

Yksi Hannu Kiurun lempirunoista löytyy Lauri Viidan Betonimylläri-kirjasta: ”Siisti täytyy aina olla” / sanoi kissa hietikolla – / raapi päälle tarpeenteon / pienen, sievän santakeon.

– Runon nimi on Moraali. Se paljastaa, ettei runo kerro kissoista vaan ihmisistä. Aihe on aina vain ajankohtaisempi: paljastumista pelätään ja asioita pitää peitellä.

Aikoinaan Kiuruun teki vaikutuksen myös Pablo Nerudan runo, jossa kitara laitetaan tuleen ja nostetaan palavana – ”siinä sinulle lippu”.

Risto Kormilainen palaa yhä uudestaan T. S. Eliotin runokokoelmaan Autio maa sekä ruotsalaisten nobelistien Tomas Tranströmerin ja Harry Martinsonin runoihin.

Kiuru ja Kormilainen ovat kokeneet puhutteleviksi myös Mika Waltarin hengelliset runot, erityisesti runon Kristus-pää. Se päättyy säkeisiin:

Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulevat tuskalliset yöt.
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulen luoksesi haavaisin jaloin.
Mutta enää en pelkää.
Sinä iltana sain tuntea, että sinä olet rakkaus,
se rakkaus,
jota ei voi ymmärtää,
eikä sanoin lausua,
jonka voi vain aavistaa.
Sinä iltana katsoivat sieluni pohjaan asti
sinun murheelliset kasvosi, oi Kristus.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 3/2026.

Ilmoita asiavirheestä