Ensirakkauden päättyminen on monille kova kriisi, ja niin se oli aikanaan myös Tommi Hekanaholle. Tuskasta syntyi kuitenkin jotain hyvää: Hekanaho löysi runot. Sydänsuruissaan hän alkoi purkaa tuntojaan paperille ja huomasi, että se helpotti oloa.
– Jossain vaiheessa aloin miettiä, voisiko tekstiä jäsentää, löytää siihen punaisen langan, Hekanaho kertoo nyt, yli 30 vuotta myöhemmin.
Siitä asti hän on kirjoittanut. Hiljattain ilmestyi Hekanahon seitsemäs runokokoelma Rempataan ja ravataan.
– Uskon siihen, että tärkeät asiat on tehty jaettaviksi. Mutta miten jakaa se niin, että muutkin saavat siitä jotain ja voivat asettaa runoon itsensä ja oman elämänsä? Sillä matkalla tässä ollaan.
Vaikka vain itsestään
kokee ihminen
itsessään Jumalan
ei ihminen löydä
itsestään Jumalaa.
TOMMI HEKANAHON runoissa näkyy myös hänen oma hengellinen tiensä, joka on ollut mutkikas. Neljännen polven stadilaiseksi 1970 syntyneen Hekanahon kotona kirkkoon suhtauduttiin neutraalisti. Se tarkoitti, ettei uskosta puhuttu. Ei pahaa, mutta ei hyvääkään. Luokkakaverinsa Markun innoittamana 8-vuotias Tommi meni kuitenkin poikakuoron Cantores Minoresin pääsykokeisiin. Siitä muodostui hänelle tärkeä yhteisö, myös hengellisesti.
Ensinnäkin Cantores Minoresin riveissä Hekanaho sai vuonna 1981 ensimmäinen voimakkaan kokemuksensa Jumalasta. Hekanaho oli tuolloin 11-vuotias ja päässyt ensimmäistä kertaa esiintymään A-kuoron mukana Keski-Porin kirkkoon. Esitettävänä oli Bachin H-molli-messu ja mukana myös orkesteri, mutta kun messu alkoi, ei Hekanaho pystynytkään laulamaan. Ympärillä kaikui voimakas Kyrie Eleison, mutta Hekanaho itki.
– Mietin, että onko olemassa jotain näin ihanaa. Muistan jo silloin ajatelleeni, että Bach on säveltänyt tämän, mutta ei se ole Bach, joka minua koskettaa. Se oli Pyhä henki.
Hekanahon mieleen on jäänyt myös kuoronjohtaja Heinz Hoffmanin tapa johdattaa kuorolaiset aina ennen esiintymisiä yhteiseen rukoukseen. Hekanaholle tapa oli outo, mutta lopulta hän vakuuttui siitä, että Hoffman todella uskoo jonkun kuulevan rukouksen.
Tavallaan Hekanaho uskoi itsekin Jumalan olemassaoloon, mutta ei ymmärtänyt kuka Jumala on tai miten häneen voisi saada yhteyden.
– Se oli minulle täysi mysteeri.
KUN LAPSUUS vaihtui aikuisuuteen, vaihtui myös seurakunnan kuoroharrastus meditaatioon. Siitä Hekanaho kiinnostui alun perin armeijassa buddhalaisen tupakaverinsa innoittamana. Tämä suoritti aseetonta palvelusta, joka 1990-luvun taitteessa oli järjestetty niin, että metsäleireillä aseeton kantoi mukanaan rynnäkkökiväärin sijaan keppiä.
– Eihän siinä ollut mitään järkeä, mutta sen täytyi vaatia rohkeutta, Hekanaho sanoo.
Rohkeus ja buddhalainen väkivallattomuuden periaate tekivät häneen vaikutuksen. Niinpä armeijan jälkeen hän alkoi itsekin lukea buddhalaista kirjallisuutta.
Samoihin aikoihin Hekanahon ensirakkaus oli päättynyt. Hän oli ollut suhteen aikana myös uskoton, ja se vaivasi mieltä. Buddhalaisuuden keskeinen opetus, että elämässä on kärsimystä, kuulosti uskottavalta.
– Loogisesti funtsailin sitä ja ajattelin, että tämä on totta.
Keinoksi vapautua kärsimyksestä kirjoissa tarjottiin elämänjanon sammuttamista, johon yksi tie kulkisi mielen tyhjentämistä tavoittelevan meditaation kautta
Meditaatiota Hekanaho harjoitti pari vuotta, kunnes joutui retriittiviikonlopun aikana hallusinaation valtaan. Sen aikana Hekanaho koki leijuvansa vuoren päällä kuin jumalana, jolla oli valta ohjailla alhaalla näkyviä ihmisiä.
Havahduttuaan hän oli niin peloissaan, että ajatteli kuolevansa pelkoon. Samassa hänestä kuitenkin tuntui, että läsnä oli myös hyvä voima. Sillä oli selvä viesti: luovu meditaatiosta. Hekanaho päätti totella.
Hekanaho harjoitti myös joogaa, mutta erään joogin elämäkerran lukeminen aiheutti hänelle samanlaisia pelkotiloja kuin meditaatio aiemmin.
– Tajusin, että ainakaan itsestäni en Jumalaa löydä, ja päätin jättää sen kaiken. Mutta edelleenkään en tiennyt, kuka on Jumala ja miten saan häneen yhteyden.
Niin Hekanaho teki päätöksen: hän ei enää yrittäisi löytää Jumalaa.
– Ajattelin, että elän sitten ilman. Jos hän ei puhu minulle tai kerro kuka on, niin sitten on mentävä näillä mitä on.
JUMALA KUITENKIN löysi Hekanahon. Vuonna 1995 koko nuoruutensa klassista laulua harrastanut Hekanaho lähti mukaan kamarikuoro Auditeen ja pääsi sen riveissä taas tauon jälkeen laulamaan Bachia.
Laulamisesta tuli niin hyvä olo, että Hekanaho kuvaa Jumalan puhuneen hänelle Bachin musiikin kautta.
Tarvittiin silti uusi kriisi ennen kuin Hekanaho varsinaisesti löysi Jumalan. Vuonna 1999 seurustelusuhteen päätyttyä Hekanaho oli masentunut ja yritti lievittää tuskaansa tupakan, alkoholin ja pornon avulla.
– Tajusin, että siitä tuli entistä huonompi olo, mutta en päässyt irti oravanpyörästä.
Epätoivoisena Hekanaho meni lääkäriin ja aneli tätä antamaan jotain, ihan mitä tahansa, oloa helpottamaan. Lääkäri ei suostunut pyyntöön. Hekanaho palasi kotiin pettyneenä ja ajatteli, että on tehnyt oman osuutensa paranemisekseen.
– Sitten jostain tuli mieleen, että mitä jos menisin kirkkoon. Sitä en ollut vielä kokeillut.
Seuraavana sunnuntaina Hekanaho lähti tuomasmessuun. Hän istui Agricolan kirkon viimeiseen penkkiin, paksun pylvään taakse piiloon muiden katseilta. Messussa jotain tapahtui. Aivan erityisesti Hekanaho muistaa vaikuttuneensa laulusta Golgatan veressä voima on.
– Se laulu mursi sydämeni. Yhtäkkiä ymmärsin, että kaikki ihmiset ovat syntisiä ja Jumala tarjoaa minulle vapautusta.
Kun laulun jälkeen pappi lausui ehtoollisen asetussanat, Hekanaho melkein juoksi alttarille. Jälkikäteen Hekanaho on miettinyt, oliko kyse valinnasta. Tavallaan se oli sitä, mutta toisaalta vastaus oli selvä.
– Olen miettinyt, voiko kristinuskosta osaton ihminen edes sanoa Jumalalle ei. Ymmärsin silloin, että Jumala on vastustamattoman hyvä. Kuinka sitä voisi vastustaa?
NYT TUOSTA hetkestä on jo vuosikymmeniä aikaa. Järvenpään-kodissa Tommin kanssa asuu vaimo Katriina sekä perheen kolme lasta.
Katriina ja Tommi tutustuivat aikanaan tuomasmessun kautta. Romanttiseksi suhde syveni kuitenkin kristillisen deittisivuston avulla. Sen kautta molemmat lähettivät toisilleen viestin samaan aikaan.
Naimisiin pariskunta meni kymmenen kuukautta ensitreffien jälkeen pääsiäisenä 2006.
Istumme Hekanahojen olohuoneessa. Perheen lapsista kolme on nyt koulussa, mutta yksi poissa. Hekanahojen toinen lapsi syntyi kuolleena vuonna 2011. Joel oli kuristunut napanuoraan.
Sinä olit
kuin kukka
joka jo nuppuna
poimittiin pois
mutta talteen.
Joelin kuoleman jälkeen Hekanaho purki jälleen pahaa oloaan kirjoittamalla. Vuonna 2013 hän julkaisi runoista kokoelman Kapriisinnuppu. Nuo tekstit ovat edelleen hänelle kaikkein rakkaimpia.
– Joku kaveri sanoi, että sinähän kirjoitit Joelin elämään. Elämä tuli näkyväksi muillekin ihmisille.
Kirjoittaminen oli Hekanaholle tapa jäsentää menetystä. Hän muistaa, että saattoi tuolloin itkeä koko matkan töihin. Samalla mielessä rakentui tekstejä. Hekanaho kertoo vakuuttuneensa tuolloin siitä, että Jumala vie perheen läpi pimeydestä. Arkiset asiat ympärillä saivat runoissa uusia merkityksiä.
– Kun katulamppu sammui, se tuntui viestiltä. Koin että Pyhä henki antoi metaforia.
Toinen syy kirjoittamiseen liittyi siihen, ettei Hekanaho tuolloin löytänyt miehen kirjoittamaa kirjaa vauvan menettämisestä.
Jälkikäteen Hekanahot ovat surreet sitä, ettei Joelilla ole hautaa, jonka luona he voisivat vierailla. Vanhempiensa ja sisarustensa puheissa veli on kuitenkin luontevasti läsnä. Aina välillä joku lapsista saattaa kysyä, minkä ikäinen Joel nyt olisi. Poissaolevaan sisarukseen liittyy jopa kutkuttavaa mielenkiintoa: minkälaista onkaan tavata oma veli sitten kerran taivaassa.
RAAMATUN TEKSTIT ovat Hekanahojen kotona läsnä monessa kohtaa: Jääkaappimagneetissa. Pianon päällä kehystettynä. Olohuoneen seinällä porrastauluun kirjain kerrallaan aseteltuna.
Tommi Hekanahon puheestakin kuulee, että Raamattua luetaan kotona ahkerasti. Aiemmin pariskunta luki kumpikin tahoillaan, mutta kesällä he päättivät alkaa lukea yhdessä.
– Suosittelen muuten kaikille. Se, että luetaan yhdessä, on ihan eri asia kuin yksin, Tommi Hekanaho sanoo.
Usko on ollut avioparille muutenkin koossapitävä voima. Työkaluja ja vertaistukea Hekanahot ovat saaneet avioliittoleireiltä. Ristiriitojen kohdatessa he ovat ottaneet tavakseen siunata toisensa vuoroin Herran siunauksella.
Hekanaho kertoo pyrkineensä noudattamaan myös Lutherin ohjetta lukea joka päivä Isä meidän -rukouksen, tarvittaessa vaikka puoliväkisin. Tällaiset pienet valinnat kristityn elämässä ovat Hekanahon mielestä kaikkein tärkeimpiä.
– Ajattelen, että joka päivä pitää valita Jeesus uudelleen.
Lue myös:
Raamatun lukeminen äidinkielellä on tärkeää hengellisen elämän rakentumiselle
Ilmoita asiavirheestä