Syyskuun Kotimaassa Sini Mikkola, Jyri Komulainen ja Erkki Koskenniemi pohtivat tunnustuskirjojen asemaa 2020-luvun kirkossa. Vaikka myös papit vihkimyksessään sitoutuvat tunnustuskirjoihin ja niiden kuvaamaan oppiin, ei papisto heidän mukaansa tunne tunnustuskirjoja enää entisellä tavalla.

Nyt Kotimaa kysyi piispoilta, mikä on tunnustuskirjojen asema ja miten papiston osaamista ja sitoutumista niihin valvotaan.

– Minulle tunnustuskirjat on se toinen perusteos Raamatun ohella, vastaa Lapuan hiippakunnan piispa Matti Salomäki oikopäätä.

Yksissä kansissa oleva kokonaisuus on Salomäelle merkityksellinen myös esineenä, lukeehan sen nimiölehdellä lainaus Paavalin kirjeestä Titukselle: ”Hänen on pidettävä kiinni oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuksella ja kumoamaan vastustajien väitteet”.

Salomäki kertoo saaneensa kokoomateoksen lahjaksi vanhemmiltaan pappisvihkimyksensä jälkeen.

– Ja onhan tämä ihan läpeensä alleviivattukin. Kyllä tätä on tullut luettua.

Aika vähän saarnassa ja kirjoituksissa tunnustuskirjoja nostetaan, vaikka ne ovat kirkkomme aarteita.

Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka kertoo Kotimaalle, että piispalla on oltava suhde tunnustuskirjoihin, jotta pärjää tehtävässään.

– Minä olen työskennellyt tunnustuskirjojen parissa paljon, myös ekumeenisten tehtävieni kautta. Tunnustuskirjojen merkitys ei ole hävinnyt minnekään.

Myös Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo kertoo käyttävänsä tunnustuskirjoja paljon sekä opettavansa niihin liittyen pastoraalikursseilla.

– Olen kirjoittanut niistä artikkelinpoikasiakin. Summaisin, että suhteeni tunnustuskirjoihin on ongelmaton ja lämmin. En näe niitä luterilaisena rajanvetoprojektina vaan länsimaisen kristikunnan apostolisen perinnön summauksena.

PIISPA REPO kuitenkin tunnistaa Kotimaan haastattelemien asiantuntijoiden käsityksen siitä, että tunnustuskirjallisuuteen viitataan alati vähemmän ja vähemmän.

– Aika vähän saarnassa ja kirjoituksissa tunnustuskirjoja nostetaan, vaikka ne ovat kirkkomme aarteita.

Tampereen hiippakunnan tulevilta papeilta tunnustuskirjoja ei varsinaisesti kuulustella. Repo myöntää, ettei ole niistä juurikaan vihittäviltä kysellyt. Hän kertoo toivovansa, että teologian maistereilla olisi selkeä käsitys ainakin Augsburgin tunnustuksesta ja katekismuksista.

– Sieltähän ne käsitykset kasteesta, kirkon virasta ja vanhurskauttamisopista käyvät ilmi.

Repo pohtii, pitäisikö papiksi vihittävien ordinaatiokoulutusta jotenkin näiltä osin kehittää.

– Olisiko näistä mahdollista keskustella enemmän?

On myös muistettava, että kyse ei ole ulkoa opeteltavasta pääomasta, vaan teksteistä joiden ääreen voi palata.

Piispa Hintikka toteaa, että piispan ja kapitulin tehtävänä on valvoa, että pappi pysyy kirkon tunnustuksessa. Sen suhteen tunnustuskirjat muodostavat Hintikan mukaan oivallisen käsikirjaston.

– On kuitenkin kaksi eri asiaa, tuntevatko papit tunnustuskirjat perin pohjin vai tuntevatko pysyvätkö he tunnustuksessa, Hintikka pohtii.

Hintikka pitää valitettavana tosiasiana sitä, että koulutuspolun kannalta on todennäköisesti mahdollista, että joku voi opiskella itsensä teologian maisteriksi ja päätyä kirkollisille aloille, vaikka ei tuntisi juuri ollenkaan luterilaista tunnustusta.

– Meidän on siis kirkossa huolehdittava siitä pappisvihkimystä edeltävässä ordinaatiovalmennuksessa. Se on haastavaa, kun ottaa huomioon miten niukasti aikaa valmennukseen on käytettävissä.

Jälleen Hintikka viittaa jo aiemmin sanomaansa.

– Kapitulit valvovat, että papit toimivat, opettavat ja saarnaavat tunnustuksen mukaisesti. Se riittää ja se on eri asia kuin se, tuntevatko he tunnustuskirjat kuin omat taskunsa.

KAISAMARI HINTIKKA kuitenkin toivoo, että löytyisi aikoja ja paikkoja pohtia yhdessä uskon ydintä ja viipyä tunnustuskirjojen äärellä.

– Olisi tärkeää pohtia, mitä mikäkin asia merkitsee nykyluterilaisuudessa ja nykykirkon elämässä. Pappisviran kannalta keskeinen kysymys on esimerkiksi, mikä merkitys vihkimysviralla on suhteessa kirkkoon ja mitä tunnustuskirjat opettavat kirkosta?

Hintikka kertoo, että rajatusta ordinaatiovalmennukseen varatusta ajasta huolimatta, nämä kysymykset ovat koko valmennuksen läpileikkaavia teemoja Espoon hiippakunnassa.

– On myös muistettava, että kyse ei ole ulkoa opeteltavasta pääomasta, vaan teksteistä joiden ääreen voi palata.

On hankalaa, jos sitoudutaan oppiin, jota ei kuitenkaan tunneta.

Piispa Salomäki näkee tilanteen kimuranttina. Jos papisto ei tunne tunnustuskirjallisuutta, on kirkon teologinen pohja vaarassa.

– On hankalaa, jos sitoudutaan oppiin, jota ei kuitenkaan tunneta. Kyllähän siinä jännitettä on.

Salomäki kuitenkin painottaa, että tunnustuskirjojen kova ydin on papistolle tuttua. Siitä myös keskustellaan vihittävän kanssa ennen pappeutta.

– Ja kyllä siihen meillä sitoudutaan, vaikka mitään tunnustuskirjatenttiä emme järjestäkään.

Salomäen mukaan vihittävillä on Lapuan hiippakunnassa myös erikseen yksi Augsburgin tunnustukseen liittyvä tehtävä.

– Käymme sitten keskustelemalla muut olennaisimmat asiat läpi.

OSA MAAILMAN luterilaisista kirkoista käyttää tunnustuksensa pohjana vain osaa tunnustuskirjojen kokonaisuudesta. Piispa Repo huomioi, että esimerkiksi Tanska, Norja ja Islanti eivät samalla tavoin pidä ”koko paksua pakettia” ohjeistavana. Olisiko Suomessakin mahdollista päivittää tunnustuskirjoja tai ainakin karsia niiden kokonaisuutta?

Piispa Hintikka ei ole tunnustuskirjojen kokonaisuuden päivittämisen tai muokkaamisen kannalla.

– Meillä on tämä kokonaisuus historiallisista syistä. Tietysti lukiessa on oltava tietoinen kirjoitusten syntykontekstista, historiasta ja kirjoittajistakin.

Hintikan mukaan myös tunnustuskirjallisuutta on tulkittava siinä missä Raamattuakin.

– Vastuullinen lukija on tietoinen omasta kontekstistaan ja elämäntilanteestaan sekä lähestymiskulmastaan.

Osaa tunnustuskirjojen poleemisista kohdista Hintikka pitää silti vaikeina.

– Mutta ne eivät ole vaikeita vain minulle vaan koko luterilaiselle traditiolle.

Samoilla linjoilla on Salomäki.

– Kaikki se, mitä esimerkiksi katolilaisista, juutalaisista tai islaminuskoisista kirjoitetaan, ei ole nykynäkökulmasta käsin aivan ongelmatonta. Se on aikansa kuvaa.

Silti Salomäkikin puolustaa kokonaisuutta.

– Sieltä löytyvät uskon ydinkohdat. Tänäkin päivänä hyvin pätevää tekstiä, vaikka kieli olisikin ronskia välillä.

Tunnustuskirjojen tunteminen luo pohjan myös ekumeeniselle yhteydelle.

Myös teologisesti jotkin kohdat voivat nykylukijassa herättää hämmennystä. Esimerkiksi Schmalkaldenin opinkohtien rippiä käsittelevässä yhteenvedossa linjataan, kuinka ”Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä”. Tämän perusteella esimerkiksi hiljaisuuden viljely tai luontohengellisyys voisivat asettua erikoiseen valoon. Piispa Revon mukaan kuitenkin tässäkin katkelmassa on huomioitava sen konteksti.

– Luther kirjoittaa aikansa hurmahenkisyyttä vastaan, peläten, että jokin muu korotetaan Jumalan sanaa korkeammalle. Luther varjelee sitä, että Kristus pysyy keskellä.

Repo muistuttaa, että muualla Luther selvästi myöntää Jumalan toimivan muuallakin, esimerkiksi yhteiskunnan miekan kautta.

Piispa Hintikan mukaan tunnustuskirjojen tunteminen luo pohjan myös ekumeeniselle yhteydelle.

– Ne muistuttavat, että meillä on enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Niiden tunteminen on tärkeää, sillä oman identiteetin tunteminen on välttämätöntä ekumeenisissa yhteyksissä.

Piispa Repo painottaa, että tunnustuskirjojen kuvaama oppi on tunnettava ja siihen on syytä sitoutua.

– Maailmalla on noussut muotiin tunnustuksen jälkeinen aika, jossa tunnustukset nähdään opillisina kahleina. Minä näen, että ne ovat perusta, mistä käsin rakennetaan yhteyttä.

Lue lisää teologiasta:

Tutkija: Pappien työorientaatio korostaa edelleen toimituksia, vaikka niihin osallistuu yhä harvempi

Tutkija: Yhä harvempi Virossa maksaa luterilaisen kirkon jäsenmaksun — ”Virolainen ateismi ei ole niin taistelevaa, kuin se on Suomessa”

300 vuotta sitten pahamaineisella säädöksellä pyrittiin saamaan järjestystä hartauselämään

”Reaalipreesens ei ole kiinni viinin alkoholiprosentista” – Pirkkalan seurakunta ei käytä enää perinteisiä ehtoollisaineita

Ilmoita asiavirheestä