Vuoden 1726 tammikuun 12. päivänä julkistettiin Tukholmassa konventikkeliplakaatti: asetus, joka kielsi konventikkelit eli hartauskokoontumiset muualla kuin kirkossa ja kotihartaudessa.
Helsingin yliopiston kirkkohistorian yliopistonlehtori Esko M. Laine huomauttaa, että 300 vuotta sitten annetun plakaatin taustalla oli Ruotsin valtakunnan isonvihan (1713–1721) jälkeinen poikkeuksellinen tilanne.
– Sodan ja hävityksen jälkeen oli paljon ”palautettavaa”. Yhteiskunnallinen järjestys oli järkkynyt. Konventikkeliplakaatti oli yritys vastata tähän tilanteeseen, Esko M. Laine sanoo.
Hänen mukaansa plakaattia ei pidäkään ymmärtää vain nousevan pietismin vastaisena kieltona. Valtiokirkollisessa yhteiskunnassa uskonto ja yhteiskuntajärjestys liittyivät tiiviisti yhteen. Valtion vakauden ajateltiin perustuvan siihen, että kansa tunnusti samaa kristillistä uskoa.
– Kirkollisen yksimielisyyden rikkominen saattoi siten merkitä myös yhteiskunnallisen vakauden horjuttamista.
Plakaatin rikkojien sakkorangaistukset olivat kovia.
”Piispat ovat nyt niitä piirteitä vastaan, joilla näyttäisi olevan kirkkoa hajottavaa vaikutusta.”
LAINE EROTTAA plakaatin taustalta kolme näkökulmaa. Ensimmäinen oli juuri valtion pyrkimys suojella uskonnollista yksimielisyyttä ja sen varaan rakentuvaa järjestystä.
Toinen oli radikaalin, kirkkoa ja papistoa arvostelleen pietismin herättämä pelko.
Kolmas näkökulma liittyi isonvihan seurauksiin: sodan ja venäläismiehityksen jälkeen seurakunnallisen elämän ja yleisen hyveellisyyden katsottiin rapautuneen. Oli juoppoutta ja muuta suruttomuutta.
– Vallanpitäjät pelkäsivät vanhan järjestyksen olevan vaarassa. Kirkon tehtävänä oli puolestaan rakentaa hurskautta ja Jumalan pelkoa.
Laine huomauttaa, että tässä kohtaa konventikkeliplakaatin luonne muuttuu kiinnostavaksi: sehän ei kieltänyt kaikkea hartauselämää.
– Päinvastoin se kehotti hartauden harjoittamiseen. Pappien piti vierailla seurakuntalaisten kodeissa, ja kodeissa voitiin kokoontua veisaamaan virsiä ja lukemaan Jumalan sanaa.
Myös kylähartaudet kuuluivat siihen uskonnolliseen elämään, jota haluttiin vahvistaa. Kyse oli Laineen mukaan ainoastaan siitä, millaista hurskautta pidettiin hyvänä. Jos talossa kokoontui väkeä isännän tai papin johdolla, kyse saattoi olla hyväksyttävästä hartaudesta.
– Mutta jos eri puolilta tuli ihmisiä kuuntelemaan vierasta puhujaa, asetelma muuttui.
Konventikkeliplakaatin kärki kohdistui Laineen mukaan juuri radikaaliin pietismiin, jonka nähtiin synnyttävän levottomuutta tavallisen kansan keskuudessa.
Vuoden 1726 plakaatin paradoksi oli, ettei sen tavoitteena ollut hävittää hurskautta, vaan suojella sitä. Sen tuli kuitenkin vahvistaa, ei murentaa, kirkon ja yhteiskunnan yhteistä järjestystä.
Ilmiö oli Ruotsia laajempi: Tanskassa annettiin 1741 vielä konventikkeliplakaattiakin tiukempi asetus.
– Siellä jopa kiellettiin saarnaajien vaeltaminen kaupungista toiseen ja ulkomaisen hartauskirjallisuuden lukeminen. Asetuksen rikkojat saattoivat päätyä vangituiksi.
SUOMESSA PLAKAATIN merkitys näkyi vielä kuuluisilla Kalajoen käräjillä 1838 ja 1839. Silloin käytiin oikeutta ja jaettiin sakkoja herännäiden luvattomista kokoontumisista ja rahan keräämisestä pakanalähetykselle.
Eurooppalainen liberalismi oli Laineen mukaan kuitenkin jo vahvistumassa ja uskonnonvapaudesta alettiin keskustella uudella tavalla. Vuonna 1842 Suomessa papisto sopi, ettei konventikkeliplakaattia enää sovellettaisi. Asetus kumottiin virallisesti 1869.
Laineen mukaan myös nykyajassa uskonnollinen liikehdintä voi epävarmassa yhteiskunnallisessa ja maailmantilanteessa näyttäytyä eri tavoin. Yhteiskuntaa ei haluta järkytettävän.
– Piispat ovat nyt niitä piirteitä vastaan, joilla näyttäisi olevan kirkkoa hajottavaa vaikutusta.
Lue lisää kirkkohistoriaa:
Ilmoita asiavirheestä