Ylivieskassa meneillään olevien herättäjäjuhlien raamattutunnin piti Oulun piispa Jukka Keskitalo. Hän lähestyi esityksessään ”Toivo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä” näiden herättäjäjuhlien teemaksi valittua aihetta ”En lakkaa toivomasta”.
Keskitalo huomautti, että toivo ei ole itsestäänselvyys. Se ei hänen mukaansa ole automaattinen tunne, joka seuraa tietyistä suotuisista olosuhteita. Monesti ihmisen kokemus sanookin Keskitalon mukaan päinvastaista: toivo näyttää hiipuvan juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.
— Ja kuitenkin, kristillinen usko puhuu toivosta, joka ei ole riippuvainen olosuhteista. Se puhuu toivosta, joka syntyy siellä, missä kaikki inhimilliset perusteet näyttävät katoavan. Apostoli Paavali kirjoittaa Abrahamista: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut.” (Room. 4: 18). Tässä on asian ydin: toivo, joka ylittää sen, mikä näyttäytyy mahdollisena, Keskitalo sanoi puheensa alussa.
Abrahamin ”toivo vaikka toivoa ei ollut” on Keskitalon mukaan saanut ilmentymänsä Siionin virressä 251, joka on myös virsikirjan virsi 631, ”Oi Herra, jos mä matkamies maan”. Sen neljännessä säkeistössä on sanat: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa olleenkaan.”
— Näistä sanoista lukemattomat ihmiset ovat etsineet lohtua hautajaisissa, kun on saateltu rakasta ihmistä viimeiselle maalliselle matkalle. Tämän virren eetos, sanoisinko ”toivottoman toivo”, pukee sanoiksi jotakin hyvin olennaista heränneen kansan uskonmaailman tunnoista.
”Kristillinen toivo kertoo enemmän Jumalan lupauksista, joihin tuo toivo ankkuroituu ja jossa se riippuu kiinni.”
RAAMATUSSA TOIVO ei Keskitalon mukaan ole synonyymi optimistiselle ajattelulle. Raamatussa toivo ei tarkoita sitä, että asioiden oletetaan kääntyvän paremmiksi lähinnä siksi, että koetetaan pysyä positiivisella mielellä.
—Optimismia elämänasenteena ei ole syytä vähätellä, mutta kristillinen toivo ei yksinkertaisesti tyhjenny siihen. Jos optimismi kertookin enemmän ihmisen suhtautumistavasta, elämänasenteesta tai luonteestakin, niin kristillinen toivo kertoo enemmän Jumalan lupauksista, joihin tuo toivo ankkuroituu ja jossa se riippuu kiinni.
Lakkaamaton toivo on Keskitalon mukaan yksi Raamatun läpi leikkaavista teemoista. Tässä yhteydessä hän viittasi Abrahamin ja Saaran toivoon jälkeläisen saamisesta, Israelin toivosta vapautua Egyptin orjuudesta ja Babylonin pakkosiirtolaisuudessa toivoa ylläpitäneistä profeetoista.
Varsin monipuolisesti Keskitalo käsitteli myös Raamatun kenties tunnetuinta kertomusta kärsimyksestä ja toivosta, Jobin kirjan kertomusta Jobista, hänen kolmesta hyvää tarkoittavasta ystävästään — ja Jumalasta. Job ei saa ystäviltään aivan sitä, mitä odottaisi
— Ei Job sitä kaipaa, että hänen onnettomuuttaan surkuteltaisiin tai seliteltäisiin. Job toivoisi, että ystävät olisivat hänen rinnallaan, istuisivat hiljaa hänen sairasvuoteensa vieressä, sen sijaan, että pakenevat loputtomiin selityksiinsä, Keskitalo sanoi.
Piispa arvioi, että monella voi olla kokemusta ystävistä, jotka kehottavat hädän hetkellä olemaan synkistelemättä.
— Aito toivon näköala ei useinkaan nouse sellaisista kevyistä kommenteista, että päätä nyt vain, että ajattelet positiivisesti. Että kyllä se siitä, häntä nyt vaan pystyyn. Tai että myönnä nyt vain mokanneesi jossakin.
KESKITALON MUKAAN näyttää siltä, että Jobin ystävät kuuluivat niihin ihmisiin, jotka itse olivat vaarassa ahdistua ystävänsä kohtaamista onnettomuuksista.
— Halusivatko he kenties puhua Jobin ahdistavan ja epäinhimillisen tilanteen pois, ennen muuta itselleen selitykseksi? Jotta heidän ei tarvitsisi kohdata elämään niin usein kuuluvaa huutavaa epäoikeudenmukaisuutta ja elämän synkimpiä värejä?
Keskitalo viittasi myös Heprealaiskirjeen (11:1) kohtaan, jossa lukee ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”
— Heprealaiskirjeen kirjoittaja liittää toivon ja uskon yhteen tavalla, joka tekee niistä aivan kuin kaksosia keskenään. Usko on toivomista ja toivo on uskomista. Eivätkö juuri Siionin virret ole täynnä tätä ikävöivää uskoa ja kaipausta. Sen näkemistä, mitä ei nähdä, Keskitalo painotti.
Ikävöivä usko nousee Keskitalon mukaan juuri tästä Heprealaiskirjeen eetoksesta, jossa uskon ja toivon käsitteet ovat lähes sisäkkäisiä, aivan kuin kolikon kaksi puolta, erottamattomasti.
— Kahden maan kansalaisen ikävöivä usko katsoo eteenpäin täältä ihmisen vaellukselta, tämän olemassaolon ehtojen alaisuudesta kohti Jumalan valtakuntaa, joka siintää horisontissa. Kuten Siionin virsi 243 tutulla tavalla pukee sanoiksi: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; olen kahden maan kansalainen.”
”Kristillinen toivo ei siis kiellä kärsimystä. Se kulkee sen läpi.”
IKÄVÖIVÄ USKO on Keskitalon mukaan sitoutumista toivon tielle.
— Se on aktiivista toivossa ja toivon kautta elämistä. Se on toivoa jopa vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Siksi kristillinen toivo voi olla olemassa yhtä aikaa epävarmuuden, pelon ja jopa epätoivon kanssa.
Kristillinen toivo ei Keskitalon mukaan siis kiellä kärsimystä.
— Se kulkee sen läpi. Se on toivoa, joka syntyy kyynelten keskellä, ei niiden sijaan. Ja silti, juuri näissä hetkissä toivo voi saada syvimmän muotonsa. Toivo ei ole silloin suuria sanoja, vaan pieniä askelia: rukous, joka nousee vaivoin; luottamus, joka ei tunnu varmalta, mutta ei myöskään katoa.
Kun puhutaan toivosta, on Keskitalon mukaan meidän on siis puhuttava myös uskosta. Uskossa ei hänen mukaansa ole kyse varmuudesta, joka perustuu laskelmiin tai todennäköisyyksiin.
— Uskossa on kyse luottamuksesta Jumalaan, joka toimii myös silloin, kun emme näe tai ymmärrä. Toivo ei tarkoita kaiken olevan hyvin. Se tarkoittaa, että Jumala on kanssamme silloinkin, kun kaikki EI ole hyvin, piispa Jukka Keskitalo sanoi.
Lue myös: