Viime päivinä jälleen kerran julkisuudessa kiihtynyt kirjoittelu herätysliikkeiden asemasta kirkossa osoittaa oikeastaan sen, että se paljon puhuttu ja eri puolilla kirkon kenttää tavoitteeksi mainittu kirkon ykseys on jo hyvin hauras käsite.
Sen tilalla on arkitodellisuudessa kirkon kakseus, tai oikeastaan moneus.
Tilanteessa, jossa kirkon sisäiset teologiset erimielisyydet varsinkin virkakysymyksessä ja avioliittoasioissa alkavat ilmeisesti olemaan kuin ympyrän neliöimistä eli ratkaisemattomia, ei todellisuudessa voitane enää väittää, että reaalista ykseyttä kirkon laidasta laitaan olisi. Virallisella tasolla kyllä, mutta käytännössä ei. Sekä ykseys evankeliumin opissa että sakramenttien jakamisessa ovat saaneet pahoja säröjä.
Jos ykseyttä halutaan, jonkun on nyt annettava periksi. Mutta halua sellaiseen ei näytä tämän kirkkotaistelun millään osapuolella olevan. Päinvastoin, puolin ja toisin on osoiteltu tilanteeseen syyllisiä kuminauhan venyttäjiä.
Ennen täysin lukkiutunutta nykytilannetta puhuttiin paljon kirkon moniäänisyydestä. Tuo puhe on erikoisella tavalla pitkälti lakannut. Mutta tavalla, jota monikaan ei ehkä odottanut, on kirkon virallisesti yhtenäisen fasadin takana ja kyljessä oikeastaan joko kaksi kirkkoa, niin sanottu liberaali tai niin sanottu konservatiivinen, tai jo vanhastaan itse asiassa jopa monta kirkkoa.
Esimerkkejä on. Osa perinteisistä herätysliikkeistämme on jo kauan ymmärtänyt itsensä kirkon sisällä olevaksi oikeaksi tosi seurakunnaksi. Kaikki ovat tienneet asioiden teologisesti ongelmallisen laidan, mutta kirkossa karavaani on silti kulkenut ja koirat haukkuneet. Tällä hetkellä eräissä järjestöissä painiskellaan kirkko-opillisten kysymyksien kanssa: kyselyjen perusteella niiden jäsenistössä kannatusta omalle kirkolle ilmeisesti on, vaikka tosipaikan tullen enemmistö näissä liikkeissä ei kuitenkaan edes harkitsisi kansankirkon jättämistä.
Herätysliikkeitä on kauan pidetty kansankirkon rikkautena. Jokaisen herätysliikkeisiin kuuluvan kotipaikkaoikeus kansankirkossa onkin tietysti selvä asia.
Kirkon jäsenyyteen vaikuttava käännekohta voi olla sekin, jos valtio tulevaisuudessa haluaa arvioida uudelleen suhdettaan kirkkoon.
TOISAALTA HERÄTYSLIIKKEIDEN omat jumalanpalvelusyhteisöt ovat monelle ihmiselle jo käytännössä seurakuntia, joissa kristityn vaellusta eletään todeksi. Varsinkin nuorten kohdalla irtiotto paikallisseurakunnasta voi silloin olla jo todellinen ja kenties lopullinen. Teologisesti asetelma herättää kysymyksiä: miksi yhteisen kirkon ehtoollispöytä ei vedä kaikkia jäseniä puoleensa?
On vaikea ennustaa, mikä on kehityksen suunta ja tapahtumien tahti. Mikäli jotakin radikaalia ja odottamatonta ratkaisua vallitsevassa kulttuuri- ja kirkkotaistelussa ei ilmaannu, luultavinta lienee eri osapuolien ja kirkollisten ryhmien lisääntyvä polarisaatio, toisistaan vieraantuminen ja tietynlainen ykseydessä periksi antaminen. Myös kirkon jäsenmäärä jatkanee häiritsevästi vähenemistään.
Jonkinlainen kirkon jäsenyyteen vaikuttava käännekohta voi olla sekin, jos valtio tulevaisuudessa haluaa arvioida uudelleen suhdettaan Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Valtiokirkkoa meillä ei ole, mutta pinnan alla edelleen todellisuudessa täysin luterilaisuuden hapattamassa maassa ja kulttuurissa kirkon siteet maalliseen esivaltaan ovat silti monin kohdin läheiset. Asialliset ja toimivat suhteet maalliseen esivaltaan, ihan regimenttiopin mukaisesti, ovat suurelle kansankirkolle tavoiteltava olotila.
Sellainen on kuitenkin voinut tuudittaa kirkon ajattelemaan, että mikään keskeinen asia suhteessa valtioon ei koskaan muuttuisi. Se on uni, josta kirkon pitäisi vähitellen herätä. Jos esimerkiksi kirkon nyt melko vaivattomassa tulonmuodostuksessa joskus tulevaisuudessa tapahtuisi sittenkin yllättäviä muutoksia, merkitsisi se samalla myös yhden kirkkoa koossa pitäneen liiman rapistumista.
Kristuksen kirkko on jakautunut maailmassa moniin osiin. Nykyisin jakolinjat murentavat myös vanhoja kansankirkkoja. Kehitys voi ajan myötä johtaa kirkon muodollisesta ykseydestä sen reaaliseen ja myöhemmin muodolliseenkin kakseuteen ja moneuteen, kenties monen luterilaisen kirkon yhteiseloon tässä maassa: ensimmäiset merkit siitä ovat jo kaikkien nähtävillä.
Lue myös:
Pääkirjoitus: Tekoälyn aikakaudella tärkeintä on keskustella ihmisyydestä
Lukijoilta: Kysymys on vain ja ainoastaan yhdestä asiasta, arkkipiispa vastaa Miikka Ruokaselle
Lukijoilta: Kansanlähetyksen ja Sleyn toiminta hajottaa kirkon ykseyttä, Mari Parkkinen kirjoittaa
Ilmoita asiavirheestä