Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa Kaisamari Hintikka on käyttänyt kuminauha-metaforaa kuvaamaan kirkon sisäisiä jännitteitä. Hänen mukaansa herätysliikkeet venyttävät kirkon yhtenäisyyden nauhaa kohti katkeamispistettä. Tämä vertaus on kuitenkin syytä haastaa: kuka on se osapuoli, joka todellisuudessa liikkuu ja aiheuttaa jännityksen?

Herätysliikkeiden identiteetti perustuu teologiseen jatkuvuuteen. Niiden sanoma ja raamatuntulkinta ankkuroituvat klassiseen kristinuskoon ja kirkon yhteiseen tunnustukseen. Tässä suhteessa herätysliikkeet edustavat staattista kiintopistettä; ne seisovat siellä, missä kirkko on teologisesti aina ennenkin seisonut.

On totta, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa päätöksiä tehdään demokraattisesti ja hallinnollisella tasolla teologisia linjauksia on mahdollista muuttaa enemmistöperiaatteella. Demokratia on kuitenkin kirkon kontekstissa kaksiteräinen miekka. Kristillisen seurakunnan jäsenenä on välttämätöntä arvioida tehtyjä päätöksiä ja puheita juuri niiden sisällön kautta. Kristityn tulee tarkastella toisen kristityn sanomisia suhteessa Raamattuun, sillä historia osoittaa, että myös suuri yhteisö voi olla kollektiivisesti eksyksissä.

Jännite ei siis synny siitä, että herätysliikkeet ”venyttäisivät” jotakin uutta, vaan siitä, että kirkon virallinen linja loittonee omasta perinnöstään. Kyse on ekklesiologisesta kriisistä: katsotaanko kirkon yhtenäisyyden perustuvan muuttuvaan enemmistömielipiteeseen vai uskollisuuteen muuttumattomalle Jumalan sanalle? Jos kuminauha nähdään säikeenä Jumalan ilmoitettuun tahtoon, herätysliikkeiden pyrkimys noudattaa tätä tahtoa on kirkon perusolemuksesta kiinni pitämistä – ei sen hajottamista.

Vaikka Hintikka johtaa organisaatiota, hengellinen auktoriteetti punnitaan lopulta siinä, pysyykö se uskollisena sille ilmoitukselle, jota varten se on olemassa. Kuminauha ei katkea siksi, että siihen tartutaan lujasti, vaan siksi, että johto hylkää kiintopisteensä.

Pauli Kärki
seurakuntalainen