Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti vietti viime viikonvaihteessa Moskovassa ”Maailman venäläisen kansan neuvoston” (World Russian People´s Council) kokousta. Kokouksessa hyväksyttiin dokumentti, jossa punotaan yhteen monia Kremlin ideologisia narratiiveja. Niiden pyrkimyksenä on luoda entistä laajempi nationalistinen ideologia Ukrainan valloitusta ja Venäjän laajentumishaluista tulevaisuutta varten.

Kokouksen puheenjohtajana toimi Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, joka on aikaisemmin on vuosien ajan osoittanut lojaaliuttaan Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia ja hänen sodanhuuruista retoriikkaansa ja politiikkaansa kohtaan.

Moskovassa hyväksytyssä dokumentissa on eniten kansainvälistä huomiota herättänyt kohta, jossa hyökkäystä Ukrainaan – Kremlin peitekielellä sotilaallista erikoisoperaatiota – luonnehditaan ”Pyhäksi sodaksi”. Nykyisin käytävää sotaa Ukrainassa dokumentti luonnehtii uudeksi vaiheeksi Venäjän kansan ponnistelussa kansallista vapautumista kohti ”lounaisella Venäjällä” (eli Ukrainan itä- ja eteläosissa!).

Puolustettava ja edistettävä ”Venäläinen maailma” taasen on tässä ideologiassa rajoiltaan semanttisesti ja fyysisesti epätarkka kristillinen valtameri, jonka rajoja voidaan kuitenkin miltei aina ja kaikkialla työntää Kremlistä katsoen poispäin, toisten kansojen alueiden kustannuksella – etenkin sinne, missä venäläinen sotilassaapas on joskus seissyt vartiossa, Puolasta jopa Alaskaan ja Jäämereltä aina Keski-Aasian kuumille aroille.

Näillä siis mennään, Moskovan molempien ”regimenttien” mukaan.

Jos läntinen vapauden soihtu sammuisi, olisi se lopulta muunkin maailman tappio. Esimerkiksi Ukrainalla ei olisi enää unelmaa, mitä kohti kurkottaa.

VENÄJÄN ORTODOKSISEN kirkon alistuminen yhä diktorisemmaksi muuttuneen Venäjän poliittisen johdon käsikassaraksi ja äänitorveksi ei sinänaä enää ole suuri uutinen. Jo useita vuosia ennen vuonna 2022 alkanutta avointa hyökkäystä oli uutisten perusteella selvää, että patriarkka Kirill oli aivan liian hyvää pataa Kremlin demokratiaa ja ihmisoikeuksia polkevan hallinnon kanssa. Kirkko tai kirkot voivat tietysti missä vain olla valtion liittolaisia, etenkin vaikeina aikoina. Sellaista on maailmassa nähty ennenkin. Mutta voiko niin olla myös ihmisoikeuksia polkevassa ekspansiivisessa diktatuurissa? Miten kirkon profeetalliselle äänelle silloin käy? Vähintäänkin tuo ääni muuttuu käheäksi. Venäjän tapauksessa kirkon ja valtion suhteissa on otettava huomioon myös ortodoksiseen ajatteluun siellä perinteisesti kuulunut pyrkimys kirkon ja oikeauskoisen keisarin tai maallisen vallan väliseen ”sinfoniaan”.

Joka tapauksessa mielenkiintoista on, että Putin ja hänen liittolaisensa pitävät myös uskontoa ja nimenomaan Venäjän ortodoksista kirkkoa imperialististen valloituksiensa ja totuudenvastaisen propagandansa välineenä. Tässä kohdassa voitaneen ajatella, että ateistisessa ja kirkkoja vainonneessa Neuvostoliitossa varttunut Vladimir Putin on ymmärtänyt jotakin tärkeää uskonnon merkityksestä kansakunnan omakuvalle sekä kulttuuriselle ja valtiolliselle identiteetille: nyky-Venäjällä ei haihatella siinä, onko uskonnolla yhteiskunnassa väliä. Kyllä sillä on, ja riittävän häikäilemätön diktaattori ottaa kirkon mielellään haltuunsa ja apulaisekseen – varsinkin, jos kirkko ei halua tai uskalla tällaista vastustaa, tai jos sen omat intressit yhdentyvät valtion visioihin. Valta voi viehättää kirkoissakin.

Moskovan patriarkaatti ei ole halunnut eikä uskaltanut. Voidaan tietysti spekuloida, olisiko sillä vaihtoehtoja ollut? Venäjän ortodoksinen kirkko on kommunistien vainoama marttyyrikirkko, mutta mitä ilmeisimmin sen johto ei nyt halua olla Marttyyrikirkko 2.0. Sillä on nyt pelissä liian paljon. Ja ilmeisesti myös kaapissaan liikaa luurankoja, lähtien sen patriarkan hämärästä KGB-menneisyydestä.

Venäläisillä – joihin ristiriitaisesti toisaalta luetaan tässä propagandassa ongelmitta myös ukrainalaiset tai suuri osa heistä – on oikeus, käytännössä Kremlin sanelema velvollisuus, asua yhden Venäjän rajojen sisäpuolella.

MOSKOVAN PATRIARKAATTI haluaa Venäjän valtionjohdon lailla pitää kiinni Ukrainasta ja ottaa sen uudelleen haltuunsa, koska suuri osa sen seurakunnista on ollut Ukrainassa. Taustalla ovat myös pitkälti mytologiset käsitykset keskiaikaisesta Kiovasta ja sen merkityksestä Moskovan ja Venäjän imperiumin syntymiselle. Näistä syistä patriarkaatti ei voi sallia Ukrainassa mitään itsenäistä ortodoksista kirkkoa, yhtä vähän kuin Kremlin imperialistit voivat sallia itsenäistä Ukrainaa. Sellaiset rikkovat myyttiä Kiovassa syntyneestä pyhästä Venäjänmaasta ja olisivat muutenkin liian vaarallisia esimerkkejä vapautumisesta ja Moskovan kuristusotteesta irtoamisesta: Venäjällä riittää erilaisia kansallisia vähemmistöjä, jotka kaikesta sorrosta huolimatta hiljaisuudessa elättelevät myös omia kansallisia ambitioitaan ja toiveitaan.

Kun ihmetellään ja kauhistellaan Venäjän poliittisen johdon ja maan suuren ortodoksisen kirkon retoriikkaa, elkeitä ja tekoja, ei valitettavasti voida kuitenkaan ummistaa silmiä siltä, että valitettavasti niiden julistamat poliittiset ja ideologiset viestit resonoivat ilmeisen hyvin Venäjän väestön laajoissa kerroksissa. Näyttää siltä, että Venäjän väestön suuret osat tukevat tai ainakin protestoimatta hyväksyvät Ukrainan tuhoamiseen ja alistamiseen pyrkivän julman sodan, vaikka se vaatii koko ajan lisää myös venäläisiä uhreja. Kyseessä ei ole jokin Putinin sota, vaan Venäjän sota.

Länsi on sodan alkamisesta lähtien rahoittanut Venäjän hyökkäyssotaa valtavilla summilla, sadoilla miljardeilla euroilla

VENÄLÄISET OVAT tietenkin melko tehokkaasti Kremlin alaisen propagandan kohteena 24/7, eikä viestinnällisiä vaihtoehtoja juuri ole. Kauan jatkuessaan mikä tahansa vale alkaa vaikuttaa todelta. Suuren maan suurta väestöä on tietenkin miltei aina historian kuluessa myös hallittu rautaisella kädellä ja pelon voimalla. Venäjä liukuu koko ajan kohti tiukempaa sensuuria ja kontrollia, hallinnon mielivaltaisuutta ja poliittisia rikostuomioita. Valtioon ei Venäjällä luoteta eikä varsinaista kansalaisyhteiskuntaa ole, mutta epäluulo on molemminpuoleista: Venäjän vallanpitäjät joutuvat kansaansa myös varomaan.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Venäjän poliittinen oppositio on yhä ahtaammalla, sen johtajat vangittu tai murhattu ja vastustus julkisuudesta pois ajettu. Monet yksilöt suojautuvat oman elämänsä passiiviseen äänettömyyteen. Tämä koskee epäilemättä myös Venäjän ortodoksista kirkkoa. Vallanpitäjät varmasti kiittävät.

Joka tapauksessa: julistamalla Ukrainan ja sen itäslaavilaista kieltä puhuvan kansan tuhoamisen, tappamisen, raiskaamisen ja ryöstämisen ”pyhäksi sodaksi” Venäjän ortodoksisen kirkon johto asettuu Moskovasta käsin orkestroidun sivilisaatioiden välisen kamppailun ideologian pyhittäjäksi. Samalla patriarkka Kirill esikuntineen on asemoinut itsensä nurkkaan, josta ei enää ole paluuta kansainvälisen ekumeenisen liikkeen foorumeille. Maailman kirkot ovat kyllä tarvittaessa kovin venyviä ja anteeksiantavia, ja diplomatia voi poikkeusoloissa vaatia poikkeuksellsia eleitä. Mutta kuinka moni kirkonjohtaja, piispa, kardinaali tai muu enää oikeasti haluaa puristaa Moskovan imperialistien kumppaniksi hakeutuneen patriarkaatin johdon kättä?

Uskonnoilla, kansojen omilla vanhoilla traditioilla, isänmaallisuudella ja identiteeteillä on muodostuvassa uudessa maailmassa yhä suurempi merkitys – kuten Venäjän kontekstissa nyt täysin kieroutuneella tavalla nähdään.

MAAILMA ON tällä hetkellä pahasti sekaisin. Vaikka Moskovassa katsotaan maailmaa kieroutuneiden ideologisten silmälasien läpi, ollaan siellä sikäli kartalla, että maailman suuret globaalit mannerlaatat todella liikkuvat tällä hetkellä.

Vuosisatoja johdossa olleet ja maailman kehityksen suuntaa määrittäneet kristityt länsimaat ovat yhä monessa mielessä vaikutusvaltansa laella. Mutta ne ovat epävarmoja ja varovaisia, omaa perintöään ja historiaansa hyperkriittisesti arvioivia, demografisesti vanhenevia ja muutoksia pelkääviä yhteiskuntia. Varsinkin läntinen Eurooppa on mukavuudenhaluinen, rauhantahtoinen ja puolustuksensa pitkälti Yhdysvalloille ulkoistanut.

Yksi osoitus lännen horjuvuudesta on, että kaikesta Ukrainaa tukevasta retoriikasta ja Venäjää koskevista pakotteista huolimatta huolimatta esimerkiksi EU-maat ovat edelleen Venäjän energian merkittäviä ostajia. Käytännössä länsi on sodan alkamisesta lähtien rahoittanut Venäjän hyökkäyssotaa valtavilla summilla, sadoilla miljardeilla euroilla. Summa ylittää reippaasti Ukrainalle annetun, usein varovaisen ja pelonsekaisen läntisen sotilaallisen ja muun avun. Tämä lännelle häpeällinen anomalia tiedetään sekä Moskovassa että Kiovassa. Edellisessä sitä käytetään hyväksi ja jälkimmäisessä se ei varsinaisesti lisää lännen arvostusta.

Samaan aikaan toisaalla nousevat varsinkin Kiinan ja Intian kaltaiset jättiläiset. Kamppailu globaaleista resursseista ja elinmahdollisuuksista ei laannu, vaan kiihtyy.

Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun on ilmaus ideologiavajeen umpikujaan ajautuneen epätoivoisen Venäjän omasta neuvottomuudesta, alemmuudentunteista ja peloista. Mutta isossa kuvassa kyse on myös maailmassa kasvavasta vallan ja resurssien uusjaosta. Onhan Putinkin jo pitkään kritisoinut Yhdysvaltojen johtamaa yksinapaista maailmaa.

Ehkä Venäjän Ukrainaa nyt tuhoava julma hävityssota on vain esimakua siitä, mihin ihmiskunta valitettavasti on suuntautumassa.

USKONNOILLA, KANSOJEN omilla vanhoilla traditioilla, isänmaallisuudella ja identiteeteillä (”keitä me olemme?”) on muodostuvassa uudessa maailmassa yhä suurempi merkitys – kuten Venäjän kontekstissa nyt täysin kieroutuneella tavalla nähdään. Lievemmissäkin muodoissaan tämä kehitys tulee olemaan järkytys varsinkin sille osalle länsimaista edistyneistöä, jonka mielestä uskonto ja kaikki sellainen kuuluu ihmiskunnan takana olevaan lapsuuteen, ollen pohjimmiltaan turhuutta ja yhdentekevää, suorastaan haitallista.

Laajaa vapautta, demokratiaa, ihmisoikeuksia, yksilöä, kehitystä ja sivistyksen voimaa edustavilla länsimailla on nyt niilläkin paljon pelissä. Niillä ei ole varaa olla havahtumatta todellisuuteen, luopua perinnöstään ja hävitä. Jos läntinen vapauden soihtu sammuisi, olisi se lopulta muunkin maailman tappio. Esimerkiksi Ukrainalla ei olisi enää unelmaa, mitä kohti kurkottaa.

Vapaa Länsi, mihin suuntaan aiot nyt lähteä? Paikkasi ottajia on jonoksi asti.

Koko maailma seisoo kriisien edessä. Ehkä Venäjän Ukrainaa nyt tuhoava julma hävityssota on vain esimakua siitä, mihin ihmiskunta valitettavasti on suuntautumassa – elleivät sitten yhteiset uhat sittenkin pakota sitä vetämään yhtä köyttä ja takomaan niitä miekkojakin lopultakin auroiksi.

Lue myös:

Ukraina maksaa verellä Euroopan vapaudesta, kun Venäjän avoin hyökkäys saavuttaa toisen vuosipäivänsä

Ukrainan sota nosti pintaan suomalaisten vaiettuja tunteita – Venäjä-suhteen perkaaminen on vielä edessä

Venäjän hyökkäys Ukrainaan hallitsi EKK:n Tallinnassa päättynyttä yleiskokousta – piispa Matti Revon mukaan ekumeeninen liike kärsii näkyvän ykseyden tavoitteen katoamisesta

Ukraina pyrkii eroon Venäjästä myös kirkollisesti

Kaksi kolmasosaa ukrainalaisista on tätä mieltä: Moskovan patriarkaatin alainen kirkko on osaltaan vastuussa Venäjän hyökkäyksestä

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä