Historia ei pysähdy, mutta ehkä joskus tulee päivä, jolloin Neuvostoliiton imperiumin hajoamiskehityksen erilaiset syyt ja pitkäaikaiset seuraukset kirkastuvat kaikille. Niin typerryttävää ja pysäyttävää on varsinkin länsimaisille ihmisille ollut se, että Euroopan sydämessä käydään kahden valtion vanhanaikaista sotaa.

Sotaa, jossa imperialistinen ja laajentumishaluinen neuvostoimperiumin seuraajavaltio Venäjä haluaa tuhota Ukrainan valtion ja ukrainalaisen identiteetin, ja ahmaista maasta itselleen mahdollisimman suuren osan.

Ukrainassa käytävää sotaa seurannut Eurooppa ja maailma laajemminkin on nyt kaksi vuotta saanut ihmetellä monia asioita. Venäjän sotakone on osoittautunut paljon luultua heikommaksi ja osaamattomammaksi. Sotilaallista tunarointia on ollut paljon. Silti Venäjä ja sen armeija ovat kestäneet mahdollisesti satoihin tuhansiin sotilaisiin yltäviä tappioita. Länsimaiden Venäjälle asettamat pakotteet ovat kyllä haitanneet ja hidastaneet Venäjän talouselämää ja aseteollisuutta, mutta ne eivät ole rampauttaneet sitä. Tuonnin tavaravirrat kulkevat kolmansien maiden, bulvaanien sekä lännen boikotteihin liittymättömien maiden ja firmojen kautta.

Ei Ukrainankaan armeijan sotiminen ilmeisesti ole ollut sitä kaikkein kirkkainta sotataitoa. Puutteita on julkisuudessa asioita kommentoineiden ammattisotilaiden mukaan niin koulutuksessa kuin kalustossakin. Ja salaisina pidetyt tappiot lienevät Ukrainankin puolella raskaita.

Mutta yksi ero Venäjän asevoimiin on selvä: isänmaataan puolustavien ukrainalaisten motivaatio on ollut hyvä. Kestääkö se sellaisena, riippuu paljon myös länsimaista.

Moskovassa tiedetään, että eurooppalainen ja demokraattinen Ukraina olisi venäläisille esimerkki siitä, että muutos kohti vapautta on mahdollinen.

TÄMÄN SODAN ideologisena taustana on Venäjän ja sen nykyhallinnon tarpeisiin muokatun venäläisen suurvalta-identiteetin mytologinen, nykymaailmassa jopa poliittisesti hallusinatorinen käsitys siitä, että Venäjän imperiumin kehto olisi tuhannen vuoden takaisessa Kiovassa, ja siksi Venäjästä erillistä Ukrainaa ei voi olla: venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa.

Itäslaavilaiset kansat ja kielet ovatkin ensi silmäyksellä toisilleen melko läheisiä. Ja pitkä yhteinen historia Venäjän ja Neuvostoliiton yhteydessä on – venäläistämisen kautta – luonut lisää erilaisia siteitä.

Mutta onpa niitä suuria erojakin. Ja tosiasiassa Ukraina – tai silloinen kasakkahetmanaatti – suostui monille tulkinnoille avoimella Perejaslavin sopimuksella Moskovan alaisuuteen vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1654.

Tämä kytkös Moskovan valtaan päättyi vasta 1991. Mutta Moskovassa tiedetään, että eurooppalainen ja demokraattinen Ukraina olisi venäläisille esimerkki siitä, että muutos kohti vapautta on mahdollinen.

Siksi Venäjä haluaa estää muutoksen. Siellä tiedetään, että Neuvostoliiton romahduksesta alkanut mureneminen voi aivan hyvin jatkua edelleen.

Moskovan propagandassa osataan absurdiuteen saakka hyödyntää myös liki uskonnolliset ulottuvuudet saanutta voittoisan toisen maailmansodan eli suuren isänmaallisen sodan kulttia: Ukrainan ja sen kuvitellun ”natsihallinnon” juurimisessa halutaan Venäjällä nähdä melkein sakraaleja yhtymäkohtia natsi-Saksan kukistamiseen. Koska suuren isänmaallisen sodan kultti on loukkaamaton, on hyökkäyksestä Ukrainaankin tehty venäläisille miltei pyhä sota.

MONET EUROOPPALAISET valtiot ja Euroopan unioni ovat olleet kahden sotavuoden aikana kuin pitkästä unesta heränneitä. Kauan hellityt toiveikkaat ajatukset Venäjän muuttumisesta demokraattiseksi yhteiskunnaksi ja luotettavaksi partneriksi kaupankäynnin ja keskinäisen riippuvuuden kautta ovat valuneet hiekkaan.

Ukrainaa on kahden vuoden takaisen rajun herätyksen jälkeen toki autettu. Eurooppa on antanut sille taloudellista ja humanitaarista apua, aseita, ammuksia ja sotilaskoulutusta. Mutta edistyminen on ollut sodan eskalaation – ja Venäjän reaktioiden – pelon vuoksi takkuilevaa. Ukraina tarvitsee paljon lisää sotarautaa kestääkseen.

Aivan kaikille eurooppalaisille ei vieläkään ole ihan selvää, että Ukraina maksaa verellään myös Euroopan vapaudesta. Jos Ukraina kaatuisi Venäjän aseiden ja liki loppumattomien resurssien edessä, ei ehkä kestäisi kauan, kun Moskovan aseet käännettäisiin seuraavaa eurooppalaista maata vastaan. Kremlissä seurataan tarkkaan eurooppalaisia reaktioita ja tiedetään, missä kannattaa kokeilla kepillä jäätä. Moskovan keinovalikoima on laaja.

Yhdistyneet kansakunnat puolestaan on jo kauan sitten jäänyt tässä kriisissä vain statistiksi. Sen ääni ei kuulu juuri missään.

TÄMÄ SOTA on jälleen uusi testi myös Euroopan unionille. Kuinka yhtenäinen se voi olla ulkoisten uhkien edessä? Onko toisten puolesta tarvittaessa uhrautuminen myös osa Euroopan ideaa? Nämä ovat EU:n jäsenille totisia kysymyksiä, vaikka käytännössä niiden yhteistä puolustusta varten onkin olemassa Nato.

EU-maat ovat demokraattisia ja niiden teollinen perinne on vankka. Vaikka ne voisivat olla myös sotilaallisesti voimakkaita, on armeijoita kylmän sodan jälkeen kutistettu ja puolustusteollisuutta ajettu alas. Tämä on ollut hyvin lyhytnäköistä.

Taustalla on ollut naiivi idea jatkuvasta rauhasta ja joissakin tapauksissa kenties myös hieman jäynäinen ajatus siitä, että ”antaa amerikkalaisten hoitaa sotiminen”.

Tämä kaikki on toki jo kauan sitten Kremlin analyyseissa huomattu ja sitä on käytetty hyväksi. Eurooppalaisia pidetään Moskovassa pehmeinä, pelokkaina ja epävarmoina.

Jos Eurooppa ei pian herää puolustuksessa reaalitodellisuuteen, on sen ennuste kehno.

Yhdistyneet kansakunnat puolestaan on jo kauan sitten jäänyt tässä kriisissä vain statistiksi. Sen ääni ei kuulu juuri missään. Tästäkään ei seuraa maailmalle mitään hyvää.

AIVAN OMA lukunsa on Ukrainan sodan taustoihin kuuluva uskonnollinen ulottuvuus. Se on merkittävämpi, kuin arjen uutisvirrassa tullaan ajatelleeksi.

Ukrainan ortodoksian viime vuosikymmenien kehitys ja jakautuminen on ollut riitaisa, monessa mielessä ulkopuolisille myös hieman vaikeaselkoinen ja kaiken kaikkiaan monimutkainen prosessi. Kirkon nyt suurimman osan irtoaminen Moskovan patriarkaatista on kuitenkin tapahtunut tosiasia: kehityksen yksi tärkeä virstanpylväs oli Ukrainan ortodoksisen kirkon tammikuussa 2019 Konstantinopolin patriarkalta saama autokefaalisen eli täysin itsenäisen ortodoksisen paikalliskirkon asema.

Venäjän poliittisen johdon kuuliaisen palvelijan aseman omaksunut Moskovan patriarkaatti ei ole Ukrainan kirkon itsenäistymiskehitystä tietenkään hyväksynyt. Yhtenä syynä on ollut, että huomattava osa Moskovan patriarkaatin alaisista hiippa- ja seurakunnista on ollut juuri Ukrainassa.

MONESTA MUUSTAKIN syystä Moskovan patriarkaatin ekumeeninen vastarinta Ukrainan ortodoksian vapautumispyrkimyksissä on ollut ankaraa, niin Venäjällä kuin kansainvälisestikin. Esimerkiksi vuonna 2023 Karlsruhessa pidetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokouksessa Venäjän ortodoksisen kirkon delegaatio käyttäytyi retoriikassaan hävyttömästi sekä Ukrainan itsenäistynyttä kirkkoa että KMN:a kohtaan.

KMN:lla oli Karlsruhessa vaikeuksia sanoa Ukrainan tilanteesta suoria sanoja. Järjestö kykeni tuottamaan vain hyvin varovaisen julkilausuman, joka ei ehkä ketään suuresti hetkauttanut.

On myös hyvin traagista, että sekä Venäjän että Ukrainan ortodoksiset kirkot ovat marttyyrikirkkoja: neuvostoaika kohteli kaikkia punaisen imperiumin kirkkoja samalla raakuudella.

MOSKOVAN VALLANPITÄJIEN ja varsinkin presidentti Vladimir Putinin retoriikkaan on jo kauan kuulunut uskonnon käyttäminen poliittisiin tarkoitusperiin sekä tarvittaessa myös uskontoon vetoaminen. Jos Venäjän ortodoksinen kirkko noudattaa tarkasti Kremlin sääntöjä eikä kyseenalaista Putinin politiikkaa, se saa suhteessa valtioon etuja ja tukea.

Ortodoksiseen teologiseen ajatteluun on ilmeisesti läpi vuosisatojen kuulunut kirkon ja ortodoksisen maallisen vallan välinen sinfonia, siis maallisen ja hengellisen vallan harmonia. Asetelmaa on modernina aikana myös kyseenalaistettu ja systeemi ei ehkä ole ikinä missään kunnolla toiminutkaan: esimerkiksi muinaisessa Bysantissa keisari saattoi lopulta panna patriarkan viralta, ei toisinpäin.

Venäjän ortodoksisen kirkon suhteessa Moskovan nykyisiin valtiaisiin voidaan kuitenkin myös kysyä, how low can you go? On myös mielenkiintoinen ajatusleikki, miten kauan Moskovan patriarkka Kirill istuisi virassaan, jos hän huomenna julkisesti asettuisi vastustamaan Venäjän hyökkäyssotaa.

EKUMENIASSA SOTA Euroopassa on ollut vaikea asia. Kirkot eivät kovin helposti halua katkoa siteitä toisiinsa vaikeinakaan aikoina. Venäjän ortodoksisen kirkon asettuminen maan imperialismin ja raa´an sodankäynnin puolustajaksi ja siunaajaksi on kuitenkin ollut länsimaiden ja varsinkin Euroopan monille kirkoille šokki, josta toipuminen ilmeisesti vie aikaa.

Selvää kuitenkin on, että Venäjän ortodoksinen kirkko on maalannut itsensä ekumeeniseen nurkkaan. Ortodoksisessa maailmassa sillä on enää harvoja ymmärtäjiä. Käytännössä sen ekumeeniset suhteet useimpiin lännen kirkkoihin, esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, palavat nyt korkeintaan lähes näkymättömällä säästöliekillä.

Moskovan patriarkaatin ja useimpien muiden kirkkojen kesken eletään nyt ekumeenista jääkautta.

Kuluneen sanonnan mukaan uskontoa ja politiikkaa ei pitäisi sotkea toisiinsa, mutta käytännössä ne kyllä on sotkettu ja sotketaan usein toisiinsa, kuten Ukrainassa käytävän sodan yhteydessä nähdään.

Sekä Venäjä että Ukraina ovat korruptoituneita yhteiskuntia, joissa on paljon korjattavaa ja rakennettavaa.

LÄNNESSÄ POHDITAAN ja analysoidaan sotaa, ja onneksi osataan myös tukea ja auttaa Ukrainaa. Samalla ukrainalaiset sotilaat palelevat juoksuhaudoissaan hupenevia ammuksia laskien ja odottavat jo kolmannen sotakevään tuloa.

Ukrainan kansan ja armeijan sankarillista taistelua itsenäisyytensä ja samalla loppujen lopuksi myös koko Euroopan vapauden puolesta täytyy ihailla, kunnioittaa ja tukea – muttei kuitenkaan ehkä romantisoida. Venäjän tavoin Ukraina on edelleen neuvostovuosikymmenien diktatuurin, sosialististen yhteiskunnallisten ja taloudellisten järjettömyyksien sekä monenlaisen pelon ja köyhyyden traumatisoima, monella tavalla vammautettu kansakunta ja kulttuuri. Sekä Venäjä että Ukraina ovat korruptoituneita yhteiskuntia, joissa on paljon korjattavaa ja rakennettavaa. Sodan raunioissa kulkevassa Ukrainassa myös aivan konkreettisesti.

Kauan alistettuna elänyt Ukraina ansaitsee kuitenkin vapauden ja demokratian ohella oman identiteettinsä, kielensä, historiansa, kirkkonsa ja tulevaisuutensa. Niiden määrittely ei ole Moskovan asia.

MITEN SIIS ymmärtää jo kaksi vuotta jatkuneen Venäjän hyökkäyksen ja avoimen sodan sisintä ja mahdollisia teitä siitä ulos? Brittiläinen Venäjä-asiantuntija Jade McGlynn on tuoreessa kirjassaan Venäjän sota (Docendo 2023) luonnehtinut Venäjän Ukrainassa käymää valloitus- ja kansanmurhasotaa ”sekopäiseksi yritykseksi todistaa kuviteltu visio venäläisyydestä. Tätä yritystä ajavat eteenpäin pelko ja trauma siitä, että on löydettävä – – venäläisiltä puuttuvat kansalliset siteet.”

McGlynn korostaa myös, että vaikka sodassa on kysymys Ukrainasta, sitä ei voida siellä ratkaista, koska ”sen syyt ovat venäläisessä poliittisessa ja yhteiskunnallisessa mielikuvittelussa siitä, mikä heidän maansa on ja mikä sen täytyy olla”.

UKRAINAN LIPUN sinikeltaiset värit tunnetaan nykyisin kaikkialla. Maan kansallishymni ”Štše ne vmerla Ukrajiny” on sekin viime vuosina soinut monissa paikoissa, missä sitä ennen harvoin kuuli.

Laulun sanojen epävirallisen suomennoksen voi löytää esimerkiksi Wikipediasta:

Slava Ukraini!

Ilmoita asiavirheestä