Viikko alkaa pilvisenä, mutta lämpimänä Someron Häntälässä. Kiurut lurittavat, kun joukko ympäristökasvattajia, opettajia ja muita pölyttäjistä kiinnostuneita suuntaa tutkija Janne Heliölän, projektipäällikkö Sanna Saari-Vesterisen ja järjestöpäällikkö Maija Ihantolan perässä kohti Häntälän notkoja.
Heliölän olalla keikkuu kaksi haavia. Toinen pääsee retkeläisten käsiin, ja pian haavissa räpistelee pieni, tumma perhonen. Nokimittari, Heliölä tunnistaa.
Heliölän, Saari-Vesterisen ja Ihantolan luotsaamalla Pölyttäjät viestintuojina -retkellä on tarkoitus tutustua paikalliseen lajistoon ja internetistä löytyvään pölyttäjäretkikoneeseen.
Sekä retki että retkikone ovat osa Luonto- ja ympäristökoulujen liiton ja Suomen ympäristökeskuksen yhteistä Pölyttäjät viestintuojina -hanketta. Hankkeen idea on saada tutkittua tietoa opettajien, ohjaajien, kasvattajien ja muiden tietoa kaipaavien saataville.
KELTASIRKKU RYYSTÄÄ viljelyssä olevan pellon ja koiranputkea puskevan niityn välillä. Retkeläisten silmät hakevat maisemasta kutakuinkin kaaliperhoisen kokoista, vaaleaa päiväperhosta, uhanalaista pikkuapolloa.
Häntälän notkoissa on Suomen vahvin pikkuapollokanta. Syy löytyy sapuskasta.
Aikuisille perhosille kelpaa useampikin ravintokasvi. Toukat ovat tarkempia. Pikkuapollon toukat aterioivat pystykiurunkannuksilla, ja täällä niitä piisaa. Pikkuapollon lentoaikaan mennessä pystykiurunkannukset ovat jo kuihtuneet, mutta naaraat löytävät lakastuneet kasvinosat tunto- ja hajuaistinsa avulla, ja laskevat munansa niille.
Joku äkkää etäämpänä lentävän yksilön. Hetken päästä niityn ylle ilmestyy toinen. Useampia ei vielä näy.
KUN NOTKO sukeltaa jyrkästi alaspäin ja edessä aukeaa veden uurtama jokilaakso, porukka pysähtyy ja hiljenee. Pohjalla kulkeva Lehtioja on vain aavistus siitä, millaiset voimat savimaata ovat kaivertaneet.
Edelleen jatkuva laidunnus on estänyt perinneympäristön umpeen kasvamisen. Koiranputkien lisäksi rinteillä kukkivat niittyleinikit, harakankellot, nurmitädykkeet, puna-apilat, peurankellot, pienen pienet lemmikit, metsäkurjenpolvet, tähtimöt ja niittynätkelmät Siellä täällä pilkahtaa keto-orvokki.
Alas viettävälle polulle on painunut sorkanjälkiä. Jäljistä näkee, että sateella savinen maa on taatusti liukasta niin nautojen kuin ihmisten kulkea.
Janne Heliölä haavii purkkiinsa isohkon, kellertävän kimalaisen. Se on pitkäkielinen kirjokimalainen.
– Kimalaisten kielen pituus määrittää, mitä kasveja ne pystyvät käyttämään ravinnokseen, Heliölä kertoo.
Pitkällä kielellä mettä saa kerättyä apiloiden ja virnojen kukkatorvista.
Lyhytkielinen mantukimalainen saa ruokailtua vadelman kukilla, mutta apilan syvä kukkatorvi on sille hankala, ellei se puraise torveen reikää, josta kielen saa sisään.
Tieto kiehtoo runoilija Heli Laaksosta, joka on retkellä keräämässä materiaalia uutta kaunotietoluontokirjaansa varten.
Suomessa tärkeimpiä pölyttäjiä ovat kimalaiset, erakkomehiläiset, tarhamehiläinen, kukkakärpäset, perhoset ja sarvijäärät. Pölyttämisessä kimalaiset hakkaavat perhoset mennen tullen, sillä ne keräävät sapuskaa kokonaiselle yhdyskunnalle. Perhosille riittää oma ateria.
Pölyttäjät pitävät huolta marja- ja hedelmäsadoista, kimalaiset esimerkiksi siitä, että poimijoille riittää mustikoita, puolukoita ja vadelmia.
Kasvihuonevihannesten pölytystä varten Suomeen tuodaan vuodessa noin kymmenentuhatta kontukimalaispesää. Kasvihuoneilta karanneiden ja etelästä levinneiden kontukimalaisten jälkeläisiä on jo niin paljon, että se on Helsingin yleisin kimalaislaji.
Ihmisen levittämä kontukimalainen on aiheuttanut luonnonpölyttäjille haittaa eri puolilla maailmaa. Suomesta tästä ei kuitenkaan ole selviä todisteita.
AURINKO KUULTAA ohuen pilviverhon takaa. Puntarpäät ja koiranputket aaltoilevat tuulenvireessä. Lehtokerttu pulisee. On tauon aika.
Osa retkeläisistä jatkaa kohti alueelle rakennettua laavua, yksi jää lounastamaan perhosten keskelle.
Ja siinä niitä nyt on! Siellä täällä valkosiipinen pikkuapollo nousee lepattelemaan kukkien ylle.
Luonto- ja ympäristökoulujen liiton Maija Ihantola sanoo, että luonnosta nauttiminen ja luontokokemusten tuoma hyvinvointi on olennainen osa luonnon vaalimista. Erityisen tärkeää se on lasten ja nuorten kohdalla.
Luontohavainnot, luontotieto ja luontokokemukset ovat hyvä lähtökohta keskustelulle siitä, mikä meille on arvokasta yksilöinä ja yhteisöinä ja millaisia merkityksiä liitämme asioihin.
Ihantola näkee, että luonto- ja ympäristökoulujen ja seurakuntien yhteisenä tavoitteena on tarjota toimintaa lapsille ja nuorille taustasta riippumatta. Luonnosta tai ympäristökysymyksistä kiinnostuneet seurakuntien työntekijät ovat tervetulleita myös Luonto- ja ympäristökoulujen liiton järjestämiin koulutuksiin ja retkille.
Retkillä voi tavata myös samanhenkisiä ihmisiä. Sellainen kokemus on jäänyt Pöytyä-Orivesi 4H-yhdistyksen toiminnanjohtaja Minna Lukkalan haaviin. Samalla on vahvistunut oman työn merkitys.
– On tärkeää kertoa lapsille ja nuorille selkärangattomien elämästä, Lukkala pohtii.
Teijon luontokoulun ympäristökasvattaja Hanna Raivikko kertoo opastavansa tänä kesänä luonnontutkimiseen Salon seurakunnan lasten ja nuorten leireillä. Yhteistyötä ehdotti seurakunnan nuorisotyönohjaaja.
– Luontokouluilla on osaamista, välineitä ja menetelmiä, joita myös seurakunnat voivat hyödyntää, Raivikko sanoo.
RETKELÄISET ISTUVAT rinneniityllä ja seuraavat, kun Sanna Saari-Vesterinen havainnollistaa pölyttäjäretkikoneen käyttöä. Retkikone tarjoaa ajantasaista tietoa siitä, mitä lajeja omilla retkiseuduilla voisi nähdä ja miten ne elävät. Mukaan valitut lajit kertovat jostakin myönteisestä tai kielteisestä muutoksesta ympäristössä.
Vaikka suomalaisten pölyttäjien kannoissa ei ole havaittu hälyttäviä notkahduksia, pölyttäjiä kannattaa vaalia. Luonnon omat ekosysteemit eivät toimi ilman niitä.
Saari-Vesterinen sanoo, että seurakunnilla on paljon mahdollisuuksia lisätä pölyttäjien hyvinvointia.
Kirkon pihaan voi esimerkiksi kasvattaa luonnonkukkaniityn.
Pätkän hautausmaalla kasvaneesta iäkkäästä puusta voi jättää pystyyn lahopökkelöksi, jossa erakkomehiläiset pesivät kovakuoriaisten nakertamissa rei’issä.
Leirikeskuksen alueelle voi rakentaa risuista ympäristötaideteoksen, joka tarjoaa talvehtimis- ja pesäpaikkoja monille hyönteisille.
Kaikissa vaiheissaan kukkaniitty ei näytä uhkealta. Tieto auttaa näkemään kauneutta siinäkin, mitä olemme tottuneet pitämään rumana – siinä, missä on elämää.
Lintujen ja kasvien tunnistuksessa auttoivat retkeläiset Sanna Jahkola, Maria Salin ja Johanna Sahila.
Lue myös:
Pörriäisaita on hyönteisten koti Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla
Ilmoita asiavirheestä