Yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin on pesiytynyt hahmo nimeltä Karen. Karen on keski-ikäinen ja -luokkainen nainen, joka valittaa milloin mistäkin, kokien sen perusoikeudekseen. Aina häntä palvellaan huonosti, uima-altaan vesi on liian kylmää tai junan konduktööri puhuttelee häntä väärällä äänensävyllä. Jenkkinuorison meemeissä Karenin voi nähdä huutavan, kuinka ”hän haluaa puhua esihenkilölle”.

Vaikka ilkeämielinen kaskuilu tiivistääkin hahmon etuoikeutettuun naiseen, on ilmiö universaali. Mielestäni karenius ei katso sukupuolta tai ikää. Oikeastaan tuntuu siltä, että kaikki valittavat. 

Nyt valitan minä. Ihmettelin suuresti Helsingin Sanomissa julkaistua toimittajan kolumnin, missä hän kertoo olleensa illallistamassa paremmassa ravintolassa. Alkuruoan viini saapui kuitenkin myöhässä, tarkemmin kerrottuna vasta silloin kun kertojaparka oli ”haarukoimassa viimeisiä viipaleita vasikkaa vitello tonnatostaan”. Tryffelivoin veitsikin oli unohtunut. Ja yksi lautanenkin oli kuulemma likainen. Seuraavaksi vesipullo tyhjeni eikä kukaan tuonut uutta. Koossa olivat kaikki klassisen tragedian ainekset, varsinkin kun ragukin oli keskinkertaista. 

ILLALLISEN LOPUTTUA tarjoilija tuli tavan mukaan kysymään, miltä ruoka maistui. Koska nykyään lähes jokainen on jatkuvassa kasvatusvastuussa jokaiseen, harmistunut ruokailija viisaasti korosti, että tekee ”itse herkullisempaa” ruokaa. Seurasi hämmästyneen tarjoilijan ja toimittajan sanailu. Toimittaja tulkitsi tarjoilijan häkeltyneen puolustautumisen ”hyökkäykseksi” ja lähti ”raportoimaan” vääryydestä. Oli aika tavata ravintolapäällikkö. 

Kun tarjoilija oli tullut ”epämiellyttävän lähelle” ja yrittänyt ohjata kertojaa takaisin pöytään, kertojamme ”tärisi pelosta”. 

Kuten ajan henkeen sopii, kaikki olivat järkyttyneitä, jopa ravintolapäällikkö. Toimittajan lasku unohdettiin, mutta hän palasi kotiinsa ja kirjoitti varmuuden vuoksi vielä tapahtuneesta kolumnin maamme suurimpaan päivälehteen. 

AIKAMME KARENISOITUMINEN on välillä absurdia seurattavaa. En yleensä jaksa ottaa vakavasti puhetta ”mielensäpahoittajista”, olen joskus jopa pitänyt koko käsitettä yrityksenä hiljentää ongelmien esiinnostajat. Silti tuntuu, että ilmiö on tunnistettavissa kesäjuhliltakin. 

Kansanedustaja kävi kirkkopäivillä ja pöyristyi sateenkaarilipusta. Kutsuttu puhujavieras tietenkin välitti pöyristymisensä somekansan päiviteltäväksi. Moni on myös kiiruhtanut hengellisten kesäjuhlien vanavedessä kertomaan, mikä kaikki oli kauheaa. Koko ajan on kaikilla kaikki huonosti. 

Se sai minut muistamaan Pyhää Paisiosta. Athosvuoren viisas vanhus puhui jossain opetuksiesaan mehiläisistä ja kärpäsistä. Mehiläiset etsivät aina hunajaa, kärpäset aina sontaa. Ja useimmiten, sitä löytää, mitä etsii. 

Sama näkyy mediassakin. Jos kirjoitan kolumnin siitä, että jokin asia menee hienosti, ei se lukijalaumoja kiinnosta. Riidat ja kinat kiinnostavat varmasti. 

En kehota sorrettuja tyytymään enkä ihmisoikeusaktivisteja hiljentymään. Maailma on täynnä asioita, joista kuuluukin pitää ääntä. Moni taistelu on kesken, jos on alkanutkaan.

Yksilötasolla mietin kuitenkin, olisiko Paisioksen mehiläisopetuksella meille kaikille jotain annettavaa? Minullekin, joka Hesarista nostin hyvien juttujen sijaan esille sen, joka minua eniten ärsytti.