Maailman suurimmat uskonnolliset vaikuttajat ovat tilastollisesti arvioiden kristinusko ja islam. Tällä hetkellä niihin kuuluu 57,6 % maailman väestöstä: 32,2 % kuuluu kristillisiin kirkkoihin, 25,4 % islamin eri suuntauksiin. Globaalissa etelässä kristinusko kasvaa nopeasti ja yksi syy siihen on, että etelän kristityt samoin kuin muslimit luottavat vahvasti uskonnollisiin totuusväittämiin. Länsimaailman kirkkojen olemusta taas voidaan luonnehtia ”kvasikristinuskoksi, joka kyllä käyttää kristinuskon kieltä, mutta kieltää kristinuskon varsinaisen substanssin”.

Näin kertoi kuulijoilleen alkuviikosta Helsingissä vietetyillä Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä etäyhteyden kautta esitelmöinyt professori Miikka Ruokanen. Ruokasen esityksen teema olivat ”Kristinuskon kasvutekijät”. Esitelmässään hän eritteli niitä syitä, jotka selittävät kristinuskon nopeaa kasvua globaalissa etelässä.

Miikka Ruokanen on Helsingin yliopiston dogmatiikan emeritysprofessori. Hän toimii tällä hetkellä Kiinan kirkon Nanjingin Union Theological Seminaryn systemaattisen teologian professorina.

Ruokanen viittasi tulevaisuuden globaalin uskonnollisuuden näkymiin, joiden mukaan vuonna 2075 eli noin 50 vuoden kuluttua maapallon väestöstä n. 36 prosenttia on kristittyjä ja runsaat 33 prosenttia muslimeja. Suuren syntyvyyden vuoksi islam kasvaa kristinuskoa nopeammin ja kuroo umpeen eroa kristinuskoon.

Näistä syistä kristittyjen ja muslimien dialogia tarvitaan Ruokasen mukaan entistä kipeämmin. Kuvassa on keskeisessä asemassa myös globaalin etelän johtava valtio Kiina. Ihmiskunnan arvot ja uskomukset sekä niihin nojaavat yhteiskunnan kehitys ja hyvinvointi riippuvat Ruokasen mukaan paljon näiden kahden uskonnon sekä virallisesti uskonnottoman Kiinan vaikutuksesta.

Ruokasen mukaan kaikki muut uskonnot ovat kansallisia tai alueellisia, tiettyihin kulttuureihin sitoutuneita järjestelmiä, eivät maailmaa valloittavia uskontoja kuten kristinusko ja islam. Ruokanen piti kiinnostavana sitä, että kokonaan uskonnottomien ihmisten määrä maailmassa ei ennusteiden mukaan suinkaan nouse, vaan laskee.

Voimakkainta kirkon kasvu on Afrikassa, mutta myös Aasiassa on kasvua.

ESITELMÄSSÄÄN RUOKANEN kiinnitti eniten huomiota siihen, miksi globaalin etelän kirkot kasvavat ja läntisen maailman kirkot kuihtuvat. Tällä hetkellä globaalin etelän kirkkoihin kuuluu Ruokasen siteeraamien ennusteiden mukaan 69 prosenttia maailman kristityistä, 50 vuoden kuluttua jo 82 prosenttia. Samassa ajassa Euroopan ja Venäjän kirkot menettävät jäseniään, Pohjois- ja Latinalaisen Amerikan pysyessä stabiileina.

Voimakkainta kirkkojen kasvu on Ruokasen mukaan Afrikassa, mutta myös Aasiassa kirkot kasvavat. Kasvu koskee sekä protestanttisia suuntauksia että katolista kirkkoa.

Ruokanen esitti neljä globaalin etelän kristinuskon tunnuspiirrettä, jotka hänen mukaansa tekevät globaalista kristinuskosta vaikuttavan ja voimakkaasti kasvavan uskonnon.

Länsimaiset kirkot ovat pitkälti omaksuneet antroposentrisen ja totuusrelativistisen uskonnon idean.

ENSIKSI: GLOBAALIN etelän kristityille – kuten myös muslimeille – on tunnusomaista vahva luottamus uskonnollisiin totuusväitteisiin: Jumala on ilmaissut itsensä ihmisille ymmärrettävällä ja velvoittavalla tavalla. Ihmisen kutsumuksena on ottaa vastaan Jumalan ilmoitus ja armo sekä sitoutua hänen tahtoonsa tai ”alistua, antautua” Jumalalle (islam).

Globaalin etelän kirkoille on Ruokasen mukaan leimallista Jumalan sanan painotus ja ahkera käyttö: Kanoniset kirjoitukset ovat uskon sisältö ja elämän perusta. Perinteinen usko ja juutalaiskristilliset arvot vahvistuvat. Jumalan elävää sanaa julistetaan Pyhän Hengen antamalla arvovallalla.

Vain Jumala-keskeinen uskonto tyydyttää ihmisen syvimmän uskonnollisen tarpeen. Sekä filosofisen että katolisen uskontomääritelmän mukaan kristinuskon latistaminen psykologiseksi narsististen tarpeiden tyydyttäjäksi tai yhteiskunnalliseksi poliittiseksi ohjelmaksi annihiloi Ruokasen mukaan kristinuskon varsinaisena uskontona. Voisimme Ruokasen mukaan puhua länsimaisesta kvasikristinuskosta, joka kyllä käyttää kristinuskon kieltä, mutta kieltää kristinuskon varsinaisen substanssin.

Länsimaiset kirkot ovat Ruokasen mukaan pitkälti omaksuneet antroposentrisen ja totuusrelativistisen uskonnon idean. Uskontoa käytetään oman mielihyvän ja itsensä kehittämisen tarpeisiin. Uskonto on mielekästä vain silloin, kun se tyydyttää länsimaisen individualistin narsistisia pyyteitä.

Uskonnon totuuskysymykset eivät läntisten kirkkojen kontekstissa merkitse Ruokasen mukaan mitään, keskustelu tapahtuu lähinnä tunnetasolla: ”Se on vain sinun mielipiteesi Jumalasta, ei mikään yleinen totuus. Emme tarvitse oppia. Rakkaus riittää.” Tärkeintä ovat oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja lähimmäisrakkaus. Uskonnon totuuksista ei voida keskustella intellektuaalisesti.

Tämän nihilismin jatkuessa erityisesti eurooppalaiset kirkot tulevat Ruokasen mukaan jatkamaan kuihtumistaan, kunnes ne jäävät yhteiskuntiensa marginaalisiksi reunailmiöiksi.

Klassisen kristinuskon keskeisimmät sisällöt kantavat globaalin etelän kirkkojen julistusta ja opetusta.

TOISEKSI, GLOBAALIN etelän kristityt korostavat sekä Kristusta että Pyhää Henkeä. Erotuksena muista uskomusjärjestelmistä kristinusko on Ruokasen mukaan ennen muuta armouskonto: Jumalan Pojan inkarnaatio sekä Kristuksen ristin sovitusuhri ja ruumiillinen ylösnousemus ovat Jumalan armon tärkein sisältö. Nämä klassisen kristinuskon keskeisimmät sisällöt kantavat globaalin etelän kirkkojen julistusta ja opetusta.

Samalla globaalin etelän yhteisöt ovat karismaattisia seurakuntia, joissa Pyhä Henki tekee Kristuksen reaalisen läsnäolon koettavaksi realiteetiksi. Hengen vaikuttava monimuotoinen rukous- ja liturginen elämä on vahva. Pyhän Hengen kristityille antamat erilaiset kutsumukset ja karismat korostuvat. Seurakunnat ovat hengellisesti eläviä ja vahvoja. Tällä hetkellä liki 30 % maailman kristityistä voidaan luokitella ”karismaattisiksi” tai ”uushelluntailaisiksi”; heidän suhteellinen osuutensa kasvaa kaiken aikaa.

Länsimaista tuodut tunnustuskunnat ovat menettäneet merkityksensä globaalissa etelässä.

KOLMANNEKSI, GLOBAALIN etelän kirkot ja seurakunnat ovat yhä lisääntyvässä määrin ns. jälkitunnustuskuntaisia (postdenominational) kirkkoja. Länsimaista tuodut tunnustuskunnat ovat Ruokasen mukaan menettäneet merkityksensä globaalissa etelässä.

Globaalissa etelässä kristillisen kirkon opillinen identiteetti sekä kirkon ykseys perustuvat Ruokasen mukaan kanonisiin kirjoituksiin eli Raamattuun, sekä sitä tulkitseviin jakamattoman kristikunnan ekumeenisiin kolminaisuusopillisiin ja kristologisiin tunnustuksiin ja niiden luovaan soveltamiseen nykyhetken kulttuurin, yhteiskunnan ja elämän kontekstissa.

Jälkitunnustuskuntaisessa seurakunnassa korostuvat Ruokasen mukaan Jumalan sanan saarnan ja Eukaristian pohjalle rakentuva, vahvasti kontekstualisoitunut ja inkulturoitunut jumalanpalveluselämä, seurakunnan uudenlaiset rakenteet sekä maallikkovastuu. Seurakunnista vastuuta kantavat yhä enemmän tavalliset kristityt eivätkä palkatut uskonnon ammattilaiset.

Kirkot, jotka luopuvat tarjoamasta evankeliumia kansoille, ilmaisevat vajoamistaan totuusrelativismin tilaan.

NELJÄNNEKSI, GLOBAALIN etelän kirkot ovat evankelioivia, lähetystyötä tekeviä sekä vahvaa diakoniaa harjoittavia yhteisöjä. Ruokasen mukaan globaalissa etelässä kristityt todistavat uskostaan sekä osallistuvat kaikki rajat ylittävään lähetystyöhön ja diakoniaan. Profeetallinen palvelutehtävä samaistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmissisariin ja -veljiin sekä oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseen – paremman elämän luomiseksi kaikille.

Tämän toiminnan perustana on uudelleen löydetty luomisen teologia: Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten ääretön arvo sekä kiitollinen, aktiivinen vastuu Jumalan luomakunnasta.

Länsimaisten kirkkojen missio, evankeliumin vieminen sinne, missä Kristusta ei vielä tunneta, on Ruokasen mukaan kuihtumassa pois. Vain harva eurooppalainen kirkko lähettää enää lähetystyöntekijöitä. Sen tilalle on tullut kehitystyö ja kansainvälinen diakonia. Ruokasen mukaan nekin ovat äärimmäisen tarpeellisia toimintoja, mutta rahan ja teknisten asiantuntijoiden lähettäminen kehitysprojekteihin ei vielä ole sama asia kuin Jumalan missio tässä maailmassa. Kirkko, joka ei enää osallistu Kolmiyhteisen Jumalan omaan missioon tässä maailmassa, on Ruokasen mukaan menettämässä uskonsa Kristuksen evankeliumin ehdottomaan totuuteen.

Ruokasen mukaan länsimainen totuuspluralistinen slogan kuuluu: ”Kristinusko on vain yksi totuus monien joukossa. Pelastus on mahdollinen kaikkien totuuksien kautta.” Kirkot, jotka luopuvat tarjoamasta evankeliumia kansoille, ilmaisevat Ruokasen mukaan vajoamistaan totuusrelativismin tilaan: Ei ole Jumalan totuutta tai Kristuksen evankeliumia, joka pitäisi välittää niille, jotka eivät Kristusta tunne. Kirkko, joka ei suuntaudu ulospäin, sekularisoi ja marginalisoi itsensä ja kuihtuu pois.

Esityksensä lopussa Ruokanen huomautti, että kaikissa Euroopan kaupungeissa suuri osa tunnustavista ja aktiivisista kristityistä on globaalista etelästä tulleita maahanmuuttajia. Kenties globaalin etelän kristillisyys tarjoaa eurooppalaisille kirkoille mahdollisuuden uudistua? Miikka Ruokanen päätti esityksensä.

Lue myös:

”Azerbaidžanilainen valtiojohtoinen armenialaisvastaisuus täyttää kaikki kriteerit vihapuheelle” — tutkijan mukaan alueen armenialainen historia halutaan häivyttää

Järjestöt kannustavat pitämään esillä globaalia näkökulmaa seurakunnissa

Kirkon olisi tärkeä tunnistaa aito identiteettinsä

Mehiläis­­kansa vaalii perinteitään ‒ hunaja siunaa vasta­syntyneen

Ilmoita asiavirheestä