Azerbaidžanissa armenialaisvastaisuus on nykypäivänä laajalle levinnyttä ja valtiojohtoista. Ilmiöllä on Turkissa ja Azerbaidžanissa vanhat juuret, mutta Neuvostoliiton hajoamisen sekä Armenian ja Azerbaidžanin käymien sotien jälkeen armenialaisvastaisuus on Azerbaidžanissa voimakkaampaa, jopa osa virallista politiikkaa.
Aiheesta puhui Helsingissä meneillään olevilla Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä Lundin yliopistossa työskentelevä teologian tohtori Svante Lundgren.
Lundgrenin mukaan Ottomaanien valtakunnassa armenialaiset muodostivat merkittävän kristillisen vähemmistön, johon kohdistui uskonnollisia ennakkoluuloja. Armenialaisten ja enimmäkseen šiialaista islamia tunnustavien azerbaidžanilaisten väliset jännitteet kärjistyivät jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta Neuvostoliiton aikana ne pysyivät virallisesti tukahdutettuina.
Tilanne muuttui, kun kun Vuoristo-Karabahin armenialaiset 1980-luvun lopulla vaativat hallinnollisesti Neuvosto-Azerbaidžaniin kuuluneen alueensa liittämistä Neuvosto-Armeniaan. Tämän seurauksena Azerbaidžanissa tapahtui armenialaisiin kohdistuneita pogromeja. Kehitys johti Lundgrenin mukaan siihen, että Azerbaidžanin 450 000 suuruinen armenialaisväestö lähti maasta.
Neuvostoliiton hajottua 1991 Armenia ja Azerbaidžan ajautuivat sotaan Vuoristo-Karabahista. Armenian voitto vahvisti Azerbaidžanissa armenialaisvastaisia asenteita, joista muodostui vähitellen osa valtiollista propagandaa. Se, että Azerbaidžan otti revanssin toisessa sodassa vuonna 2020 ja valloitti koko Vuoristo-Karabahin vuonna 2023, ei Lundgrenin mukaan näytä vähentäneen armenialaisvihaa ja vihapropagandaa.
AZERBAIDŽANILAISESSA PROPAGANDASSA armenialaisia kuvataan Lundgrenin mukaan usein kollektiivisena vihollisena. Presidentti Ilham Aliyev on toistuvasti antanut ymmärtää, että vihollinen ei ole Armenian valtio tai sen kansalaiset, vaan kaikki armenialaiset ympäri maailmaa — sekä lisäksi armenialaisen lobbyn lahjomat poliitikot.
Tällainen retoriikka muistuttaa Lundgrenin mukaan klassisia salaliittoteorioita ja sisältää ihmisryhmän epäinhimillistämistä. Armenialaisia on kuvattu esimerkiksi loisina, sairautena ja tuholaisina. Tällainen kielenkäyttö muistuttaa Lundgrenin mukaan muiden kansanmurhien propagandaa: jotta tietty kansanryhmä voidaan tuhota, se on ensin riistettävä ihmisyydestään.
Ylipäätään azerbaidžanilainen valtiojohtoinen armenialaisvastaisuus täyttää Lundgrenin mukaan kaikki kriteerit vihapuheelle ja jopa joukkomurhaan tai kansanmurhaan yllyttämiselle. Tätä propagandaa saa hänen mukaansa kuulla jatkuvasti poliittisilta johtajilta, koulussa, moskeijassa ja populaarikulttuurissa.
Keskeinen osa Azerbaidžanin virallista historiapolitiikkaa on Lundgrenin mukaan myös Armenian ja Vuoristo-Karabahin historian uudelleentulkinta. Armenialaiset esitetään alueelle myöhään — vain 200 vuotta sitten — muuttaneina tulokkaina, kun taas alueen kristillinen kulttuuriperintö, esimerkiksi vanhat kirkot ja luostarit, pyritään liittämään niin sanottuihin kaukasialaisiin albaaneihin, joita pidetään nykyazerbaidžanilaisten esi-isinä.
Lundgrenin mukaan yksikään vakavasti otettava tutkija ei usko vähääkään tähän teoriaan, joka lanseerattiin 1950-luvulla ja levisi laajalle Azerbaidžanin itsenäistyttyä. Propagandassa Karabahin lisäksi myös Armeniaa pidetään azerbaidžanilaisena alueena, historiallisena ”Länsi-Azerbaidžanina”, jonne azerit vielä ”palaavat”.
Eräistä suhteiden paranemisen merkeistä huolimatta armenialaisvastainen propaganda jatkuu Lundgrenin mukaan Azerbaidžanissa edelleen. Hänen mukaansa on selvää, että vuosikymmenten mittaisen massiivisen propagandan seurauksena kuva armenialaisista julmina ja epäinhimillisinä miehittäjinä on juurtunut syvälle azerbaidžanilaisten mieliin. Sen perusteellinen muuttaminen vie ainakin yhden sukupolven. Jos se ylipäätään tapahtuu.
Lue myös:
Idän ja lännen kirkkojen valtiokäsityksien ero johtaa Roomaan ja kirkkoisä Augustinukseen
Ilmoita asiavirheestä