Syyskuun aikana maailmalle on kantautunut uutisia Kaukasuksen juurelta, jossa Armenian ja Azerbaidžanin välinen vanha kiista jälkimmäisen sisällä sijaitsevasta Vuoristo-Karabahista leimahti jälleen lyhyeksi ja Azerbaidžanille voitokkaaksi sodaksi. Karabahin armenialainen separatistihallinto pakotettiin antautumaan.

Taistelujen lopputulosta on seurannut armenialaisten joukkopako Karabahista Armeniaan. Tätä kirjoitettaessa jo yli neljä viidesosaa alueen 120 000 armenialaisesta lienee lähtenyt.

Armenia on pitänyt Azerbaidžanille kuulunutta mutta armenialaisten asuttamaa Karabahia hallussaan 1990-luvun alusta lähtien. Viime vuosina Azerbaidžan on vallannut aluetta takaisin.

Maailmaan on mahdollisesti onnistuttu synnyttämään jälleen uusi pakolaisaalto.

VAIKKA ASIA lienee ainakin länsieurooppalaisille poliittisesti epäkorrekti, Armenian ja Azerbaidžanin kiistoissa on pohjimmiltaan kyse myös kahden eri uskonnollisen tradition yhteenotosta. Armenialaiset ovat ikivanha ja sangen omaperäinen orientaaliortodoksinen kansakunta, turkinsukuiset azerit taas muslimeja.

Vuoristo-Karabahin eli nyt entisen ”Artsahin tasavallan” armenialaiset lähtenevät pois azerivallan alta, koska he pelkäävät Azerbaidžanin sortotoimenpiteitä. Jokaisen armenialaisen mielessä on edelleenkin Turkin imperiumin eli Osmanivaltakunnan vuonna 1915 toteuttama armenialaisten kansanmurha, jossa tapettiin tai näännytettiin kuoliaaksi arvioiden mukaan 1,3–1,5 miljoonaa armenialaista. Paljon armenialaisia hajaantui diasporaan ympäri maailmaa.

Nyky-Turkissa tämä luonteeltaan etnisenä ja uskonvainona pidettävä, rankaisematta jäänyt kansanmurha edelleen pitkälti kiistetään tai sitä vähätellään.

Kansanmurhasta ei nyt Vuoristo-Karabahissa ole kyse, mutta azerivallan alle ei haluta jäädä.

Azerbaidžan on luvannut kunnioittaa haltuunsa palauttaman alueen armenialaisten oikeuksia. Mutta historian painolasti ja armenialaisten syvään juurtuneet epäluulo ja pelko ajavat luottamuksen yli.

VENÄJÄ ON historiallisesti halunnut olla esimerkiksi Balkanin ja Kaukasuksen ortodoksien suojelija. Mutta nyt Moskovalla ei Ukrainan sodan vuoksi ole ollut resursseja ottaa Vuoristo-Karabahin suunnalla tätä roolia. Venäjälle se on arvovaltatappio, joka alueella kyllä huomataan. Toisaalta venäläisen imperialismin otteen kirpoamisesta voidaan olla myös hyvillään.

Venäjälle on nyt tärkeää, ettei se Karabahin tilanteeseen puuttumalla katko Ukrainan sodan tilanteessa pohjimmiltaan hauraita suhteitaan Turkkiin, joka tietenkin on kiistassa Azerbaidžanin puolella, ja on myös aseistanut turkinsukuista pikkuveljeään. Armenian suhteet Turkkiin taas ovat jäätävät.

Lopputuloksena Karabahissa ja Armeniassa ollaan pettyneitä Venäjään. Armenia saattaakin tulevaisuudessa suunnata katsettaan yhä enemmän länteen ja Yhdysvaltoihin.

Armenialaiset ovat joidenkin arvioiden mukaan myös itse tehneet joukon diplomaattisia virheitä suhteessaan nykyiseen kriisiin.

SUURI KYSYMYKSENSÄ Karabahin tragediassa, kuten jo aikaisemmin Ukrainan kriisin yhteydessä on: missä ihmeessä ja näkymättömissä on nykyisin Yhdistyneet Kansakunnat? Tuntuu melkein siltä, kuin koko YK olisi lopetettu.

Viime vuosikymmeninä on nähty, että kauan hellityt ideaalit konfliktien välttämisestä, diplomatiasta ja yhteistyöstä eivät ole kovin hyvässä hapessa. Nyt puhuvat valta, voima ja aseet. Mutta ehkäpä se onkin paluuta ihmiskunnan ikiaikaiseen normaaliin?

Muutos kertoo myös siitä, että länsimaisten kansojen kauan kestänyt ylivalta ja demokratian ihanteet ovat maailmassa hiipumassa: haastajia nousee yhä useammin, kun vanhojen taantuneiden suurvaltojen ylläpitämä status quo rapistuu.

Kun Vuoristo-Karabahin armenialaiset lähtevät ikiaikaisilta kotiseuduiltaan, on se samalla paljon kärsineen ja menettäneen kansan yhden nykyisen sirpaleen liittymistä esi-isiensä murheelliseen osaan.