Pyhiinvaellus kiehtoo yhä useampia ympäri maailman. Ikivanhoja reittejä elvytetään ja uusia avataan. Pyhiinvaellus on yhtä aikaa ikiaikaista ja nykyaikaista, sen vetovoima ylittää ajan, sukupolvet ja uskonnot. Se vaatii kuitenkin tietoisen päätöksen: on lähdettävä liikkeelle. Piispa Mari Leppänen kertoo nyt, mitä sielussa liikkui matkalla Santiago de Compostelaan.

Nyt oli minun vuoroni. Olin jäänyt virkavapaalle työstäni ja edessä oli erilainen kevät.

Olin lapsesta asti vaeltanut isäni mukana pyhille paikoille. Olin tehnyt yksin ja ystävieni kanssa lukuisia pyhiinvaellusmatkoja luostareihin. Olin usein vienyt sukulaisia ja ystäviä pyhiinvaelluspoluille.

Turun tuomiokirkolta Liedon kirkolle Pietarin polkua vaeltaessaan pääsee pyhiinvaelluksen tunnelmaan. Espanjassa asuessamme kuljimme useita pätkiä Caminoa ja teimme lähivuorten vaelluksia. Santiago de Compostelaan asti en kuitenkaan ollut koskaan vaeltanut.

Siksi nyt tuntui erilaiselta. Olimme ystäväni kanssa ensimmäisellä pitkällä pyhiinvaelluksella ja hihkuimme riemusta, kun kadunkulman takaa erottui keltainen nuoli ja simpukka. Yöpaikastamme olisi suorinta tietä Santiagoon 120 kilometriä.

Ihmisten ja eläinten polku

Reitti kulki pienten kylien halki. Polku mutkitteli vanhojen kivimuurien vieressä. Laitumilla oli lampaita, kukot kiekuivat, koirat juoksivat vastaan, kissat lepäilivät ikkunalaudoilla. Yhdessä kylässä iso lehmälauma vaelsi samaa polkua kanssamme hyvän matkaa. Eläinten ja ihmisten yhteinen kulku kosketti.

Löysimme heti yhteisen rytmin. Välillä kuljimme hiljaa, toisinaan juttelimme. Askel oli kevyt, vaikka ulkona olemisen ja kävelemisen tunsi kropassaan.

Kiviaidat ja puiden rungot olivat pehmeän vihreän sammaleen peitossa. Mikään ei vielä kukkinut, mutta värit olivat vahvat, maisema raukea ja heräävä. Maa oli kosteaa ja kaikesta huomasi, että Galiciassa oli satanut paljon.

Huomio oli arkisissa asioissa: säässä, varusteissa, taukopaikoissa, ruoassa sekä maisemassa, jossa matkaa tehtiin. Kaikki maailman häly tuntui etäiseltä. Ei tuntunut luontevalta päivittää someen kuulumisia. Oli se hetki, ja sen rauha oli pyhää.

Hiljaisuus tuli näkyväksi

Vähitellen päivät alkoivat toistaa itseään niin, etten enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli. Kävellessä huomio kiinnittyi hetkeen. Kävely muuttui liikkeeksi, jota ei enää ajatellut. Mielikuvien taustalla, ajatusten alapuolella ja sanojen yläpuolella oleva toinen hiljainen maailma, tuli koko ajan näkyvämmäksi.

Maailma on niin täynnä puhetta ja sanoja. Jokainen ihminen luo hiljaisuuteen sanoja, houkuttelee näkymätöntä esiin, mutta millä sanoilla on merkitystä, mietin kulkiessa.

Olin niin lumoutunut kaikesta, etten ajatellut työn ja arjen murheita, vaikka tietysti kaikki eletty kulki mukana.

Jalkojen alla oli ikivanha maa, pyhiinvaelluspolku, jota on kuljettu jo tuhansien vuosien ajan. Tuosta maasta meidät on muovattu ja tuoksi maaksi me jälleen tulisimme. Ajat vaihtuvat niin nopeasti.

Ajattelin ennen täällä kulkeneita ihmisiä ja heitä, joita vaelluksella kohtasimme. Miksi he olivat täällä? Miksi minä olin täällä?

Erityistä yhteyttä

Kun kohtasimme muita vaeltajia, heiltä ei kyselty mitä teet, vaan mistä tulet ja miksi olet täällä. Tapasimme pyhiinvaeltajia Amerikasta, Uudesta-Seelannista, Saksasta, Irlannista ja Espanjasta.

Camino on selvästi monen keski-ikäisen haave. Siihen tiivistyy muutoksen kaipuu, havahtuminen ajan nopeaan kulkuun ja ikävä johonkin, jolle ei arjessa löydy sanoja. Harva osasi tarkasti kertoa, mitä oli etsimässä, mutta jokin oli saanut liikkeelle.

Matkalla kohdattujen ihmisten kanssa syntyi erityinen yhteys. Jaetut taipaleet ja yhteiset ateriat, huolenpito ja vähitellen avautuvat elämäntarinat loivat yhteenkuuluvuutta. Luultavasti juuri yhteyden kokemus on yksi syy pyhiinvaellusten suosion kasvuun.

Pitkä pyhiinvaellus haastaa myös fyysisesti. Luonnollinen liike on arjessa vähentynyt ja monen työ on yhä enemmän istumista ja paikallaan oloa. Vaikka pitkä kävely rasittaa kehoa, samalla se kirkastaa mieltä. Kävelyn rytmi, jossa huomio kiinnittyy askeliin ja yhden päivän matkaan, luo tilaa syvemmälle pohdinnalle.

Kilometrien karttuessa, rinkan painaessa selkää ja rakkojen hidastaessa kulkua ajatukset kääntyvät väistämättä sisäänpäin. Matkaa tehdään myös syvyyssuunnassa.

Etsijä päästää irti

Victoria Preston pohtii kirjassa We Are Pilgrims pyhiinvaellukselle lähtemisen syitä. Hän tunnistaa niitä useita. Tärkeimpiä ovat henkinen etsintä ja merkityksen kaipuu sekä surun, kriisin tai elämänmuutoksen käsittely. Moni kaipaa yhteisöllisyyttä, toiset arjesta irrottautumista.

Usein ihmiset eivät kuitenkaan täysin tiedä, mitä etsivät. Merkitykset hahmottuvat vasta matkan aikana. Preston kirjoittaa vapauden kaipuusta ja siitä, miten vaelluksella päästämme irti myös vapauden tavoittelusta: ”ei ole jälkeäkään alusta, ei odotusta lopusta”.

Santiagon pyhiinvaellustoimisto kerää tiedot kaikista, jotka kävelevät vähintään sata kilometriä pyhiinvaelluspolkuja ja päättävät matkansa Santiago de Compostelaan. Se julkaisee vuosittain tilastoja vaeltajien määrästä, kansallisuuksista, kulkutavasta ja motiiveista.

Vuosi 2025 oli ensimmäinen, jolloin Santiagoon vaelsi yli 500 000 ihmistä. Merkittävä osa Caminon vaeltajista kertoo kokemuksen muuttaneen heitä. Näin kertovat myös he, jotka eivät pidä itseään uskonnollisina.

Kestävää vastakulttuuria

Pyhiinvaelluksen suosion kasvussa kyse on kulttuurisesta muutoksesta, jossa näkyy merkityksen kaipuu sekä kokemuksellisuuden ja rituaalien paluu.

”Kävely on vastalause maailmalle, joka on tullut riippuvaiseksi nopeista liikkumisen tavoista.”

Myös epävarma aika kasvattaa hitaan matkailun suosiota. Pitkittyneet konfliktit ja sodat, pandemia, ilmastokriisi ja yhteiskuntien haurastuminen ovat horjuttaneet uskoa siihen, että tiede ja ihmiskunnan edistys johtaisivat väistämättä parempaan maailmaan.

Vaeltaminen tarjoaa teknologiasta vapaata aikaa. Ihmiset kaipaavat läsnäolon kokemusta ja etsivät merkityksiä, yhteyttä, turvaa ja lohtua. Nuorten kasvava kiinnostus hengellisyyttä kohtaan näkyy monissa tutkimuksissa sekä seurakuntien arjessa Suomessakin.

Pyhiinvaelluksen suosion kasvu on myös jonkinlainen vastareaktio modernille elämäntavalle. Kävely on vastalause maailmalle, joka on tullut riippuvaiseksi nopeista liikkumisen tavoista, joiden seurauksena planeettamme kärsii. Hidas luonnossa kulkeminen antaa tilan käsitellä ilmastomuutoksen painolastia. Moni rakentaa uudelleen särkynyttä luontosuhdettaan ja etsii ratkaisuja kestävämpään elämään.

Kun pyhiinvaellusten suosio kasvaa, tärkeä kysymys onkin, miten niitä voidaan tehdä kestävästi. Tätä varten on perustettu European Green Pilgrimage Network -verkosto, joka on sitoutunut edistämään ympäristön kannalta kestävää pyhiinvaellusta.

Visiona on, että pyhiinvaeltajat jättävät positiivisen jalanjäljen maan päälle ja että reiteistä ja paikoista tulisi ympäristönhoidon esikuvia. Toive on, että pyhiinvaellus vaikuttaisi vaeltajiin niin, että muutos kulkisi heidän arkeensa.

Tulvivia puroja ja rauhaa

Me teimme pyhiinvaelluksemme vuoden hiljaisimpana aikana. Sade ja kylmyys eivät pelottaneet. Rauha ja hiljaisuus tuntuivat lahjalta.

Saman tien kulkeminen kesäaikaan olisi luultavasti ihan erilainen kokemus. Nyt lähes kaikki kahvilat, ravintolat ja yöpaikat olivat kiinni. Pärjäsimme silti mainiosti ja opimme ottamaan vastaan sen, mitä tarjolla oli. Nälkä sai ruoan maistumaan.

Myös matkan varrella olevat pienet kirkot olivat kiinni. Levähdimme kuitenkin usein kirkkopihalla. Kuuntelimme lintujen sirkutusta ja tuulen suhinaa.

Kulkua siivitti usein puron solina. Muutamaan kertaan jouduimme etsimään kiertotien, siellä tulva oli peittänyt puron ylittävän sillan kokonaan. Kengät kastuivat.

”Tuntui vapaalta olla vailla viran tunnusmerkkejä, yksi vaeltaja muiden joukossa.”

Välillä reitinvarressa oli pyhimysten patsaita tai puunrunkoja, joihin pyhiinvaeltajat olivat jättäneet pieniä kiviä, simpukoita tai muita muistoesineitä.

Kylissä, joissa yövyimme, osallistuimme jumalanpalveluksiin. Pyhiinvaeltajat otettiin lämpimästi vastaan. Tuntui hyvältä istua kirkonpenkissä, olla kaikessa rauhassa, katsella kauneutta, aistia tunnelmaa ja ottaa vastaan.

Tuntui vapaalta olla vailla viran tunnusmerkkejä, yksi vaeltaja muiden joukossa. Pyhiinvaelluspassi alkoi täyttyä leimoista. Iltaisin kuivasimme kenkiä ja hoivasimme jalkojamme. Mikään ei painanut, kukaan ei odottanut, eikä asioita ollut kesken.

Luonnossa kulkiessa koin olevani yhtä maailman kanssa ja kotona korkean taivaan alla. En halunnut minnekään, ei ollut kiire mihinkään. Maiseman hiljaisuus ja paljaus puhutteli. Ilma oli hyvä hengittää.

Jumalan kädenjälki tuntui vahvana kaikkialla. Tunsin suurta kiitollisuutta elämästäni, rakkaistani, työstäni, arjestani. Katseen suunta muuttui.

Ruumis väsyi, sielu lepäsi

Vajaan viikon kävelyn jälkeen saavuimme lopulta Santiago de Compostelaan. Kuljimme läpi kaupungin seuraten katuun kiinnitettyjä simpukan kuvia. Sade loppui ja ilma selkeni. Riisuimme sadeviitat ja yritimme totuttautua jälleen kaupungin ääniin.

”Läsnä oli yhtä aikaa koko elämän paino ja kiitollisuus kaikesta.”

Pujahdimme kadulta pieneen kirkkoon, jossa ei ollut ketään. Kirkossa soi hiljaisella taizé-laulut. Aurinko piirsi omaa kirjoitustaan seinään. Istuimme hiljaa ja matkan vaivat ja ilot purkautuivat liikutuksena.

On vaikea selittää, mitä kaikkea koin. Läsnä oli yhtä aikaa koko elämän paino ja kiitollisuus kaikesta, haikeus siitä, että pyhiinvaellus päättyy sekä perille pääsyn riemu.

Seuraavana aamuna osallistuimme pyhiinvaeltajien messuun Santiago de Compostelan katedraalissa. Katedraali on Unescon maailmanperintökohde ja yksi maailman tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista.

Muiden vaeltajien mukana kävimme kryptassa Jaakobin haudalla ja halasimme hänen patsastaan. Suoritimme pyhiinvaeltajien rituaaleja, vaikka se tuntuikin vähän vieraalta. Perille pääsyn olimme löytäneet jo edellisenä päivänä sivukujan pienessä kirkossa.

Katselin pyhiinvaeltajia, joista toiset olivat selvästi liikuttuneita. Ehkä tämä matka oli merkinnyt heille jonkinlaista hengellistä käännettä tai tarjonnut toisenlaista paranemista: mahdollisuuden palata arkeen jollakin tavalla muuttuneena.

Minulle se merkitsi irti päästämistä ja luottamukseen heittäytymistä. Kävely, joka väsytti ruumiin, oli mielelle ja sielulle lepoa. Jokaisella askeleella oloni keveni.

Vailla minkään painoa

Sanotaan, että maailma paljastaa itsensä niille, jotka kulkevat jalan. ”Kulkija, joka uurastaa tietä pitkin kohti kaukaista paikkaa, on yksi kiehtovimmista ja universaaleimmista kuvista siitä, mitä ihmisyys tarkoittaa”, kirjoittaa yhdysvaltalainen kirjailija ja historioitsija Rebecca Solnit kävelyn historiaa käsittelevässä teoksessaan.

Itselleni vahva kokemus vaelluksella oli tunne siitä, miten kävellessä olin kotona ja perillä. Kun lähtee pois arkielämän polulta ja antaa tilaa ajatuksille, omalle sisäiselle matkalle ja pyhyydelle, onkin perillä olematta missään. Löytää tilan, jossa saa olla hetken ilman minkään painoa.

Tunsin suurta onnea siitä, että olin rohjennut irrottautua arjesta ja pystynyt toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni. Perille päästyäni mietin, miten säilyttäisin keveyden ja luottamuksen askelissani. Kuinka vaalisin kykyä lumoutua?

Pyhiinvaelluksella on monia erityistä hetkiä: yksi on lähteminen, toinen saapuminen määränpäähän ja kolmas on kotiinpaluu ja kokemuksen läpiajattelu.

Minun pyhiinvaellukseni jatkuu. En vielä tiedä, mitä kaikkea erilainen kevät ja pitkä pyhiinvaellus eteeni tuo. Mutta sen jo tiedän, että näistä askeleista olen kiitollinen.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/2026.

Lue myös:

Olen luopunut Jumalan selittämisestä, sanoo kävelevä kirkkoherra Tom Sjöblom

Ilmoita asiavirheestä