Jumalanpalveluselämän asiantuntija Terhi Paananen muistaa unen yhä niin selvästi, että voisi maalata siitä taulun. Hän oli 4-vuotias, kun näki Jumalan. Jumalalla oli yllään vaaleanpunainen yöpaita, ja hän oli valtavan kokoinen. Roikkuessaan pilvistä pää alaspäin hän ulottui maahan asti.

– Hän oli kiinnostunut meidän lasten elämästä.

Uskovaisessa kodissa kasvaneelle Paanaselle Jumala on aina ollut todellinen. Nykyisin hän käyttää Jumalasta mieluiten sanoja, jotka eivät herätä valmiita mielikuvia, vaan ruokkivat ihmisten omaa ajattelua ja mielikuvitusta ja avaavat portteja yhä uusille löydöille.

Paanasta koskettaa esimerkiksi virren 916 teksti, jossa Jumalaa puhutellaan nimillä Ääretön, Laupias, Täydellinen ja Kolminaisuus. Sanat Jumalasta ovat aina likiarvoja. Olennaista on, että Jumala on läsnä.

– Jumalakuvani on koko ajan prosessissa.

Paananen muistaa erään papin kysyneen häneltä kuiskaten kesken jonkun luennon: Miksi se messu on niin tärkeä? Hänen piti tiivistää vastauksensa lyhyeen vastakuiskaukseen.

– Sanoin, että messussa Kristus on kaikkein konkreettisimmin läsnä. Jälkeenpäin mietin, että vastaus oli aika hyvä. Ihmettelen jatkuvasti Jumalan läsnäoloa, joka murtautuu näkymättömästä todellisuudesta meidän aineelliseen todellisuuteemme ja tiivistyy ehtoollisessa.

Isä piti lapsille iltahartauden lauluineen ja rukouksineen aina kun ei ollut työreissussa.

PAANASEN LAPSUUS kuuluisan evankelistaisän Kalevi Lehtisen esikoistyttärenä oli turvallinen mutta vauhdikas. Nuoret vanhemmat muuttivat tiuhaan, myös maasta ja mantereelta toiselle. Paananen laskee asuneensa lapsuudenperheensä kanssa 19 eri osoitteessa, joista osa sijaitsi Saksassa ja Yhdysvalloissa.

– Siinä kasvaa väkisin sopeutuvaksi. Opin tutustumaan yhä uusiin ihmisiin, mutta lapsena minulle ei syntynyt elämänmittaisia ystävyyssuhteita.

Isä piti lapsille iltahartauden lauluineen ja rukouksineen aina kun ei ollut työreissussa. Paananen tapasi jo lapsena ja nuorena ihmisiä monista eri kulttuureista ja kristillisistä traditioista ja oppi kieliä.

Saksassa Paananen kävi kanadalaisten mennoniittojen ylläpitämää kristillistä koulua. Kavereidensa kanssa hän kävi muun muassa katolisessa messussa ja vapaiden suuntien jumalanpalveluksissa.

Lapsuuden perintönä Paananen on oppinut arvostamaan monimuotoista hengellisyyttä. Hän ei ymmärrä väittelyä siitä, mikä traditio on toista parempi.

– Erilaisia ihmisiä ruokkivat hengellisesti eri asiat eri elämänvaiheissa ja tilanteissa. Ei uskomisen muotoja pidä vertailla toisiinsa tai tuomita. Tärkeintä on löytää ihmisiä, joita ruokkivat samanlaiset asiat kuin itseä.

Jossain avaran hengellisyyden ystävällekin tulevat kuitenkin rajat vastaan. Uskonnollista uhkailua ja pelottelua Paananen ei siedä.

Ensimmäisen kriittisen heräämisensä Paananen koki 16-vuotiaana, kun hän kuuli Leo Mellerin puheita lopunhajoista.

– Ajattelin, että tätä en nyt osta. Ymmärsin, että tämä ei ole minulle hyväksi ja tästä haluan pysyä erossa.

Paananen kertoo vierastavansa myös tiukkoja käytössääntöjä ja elämäntapasääntöjä, jotka eivät ole eettisesti perusteltuja. Hänen mielestään ne eivät kuulu hengellisyyteen, vaan ovat vääränlaista mikromanageerausta.

Alun perin vanhat mystikot tulivat Paanaselle tutuiksi teologisessa tiedekunnassa Seppo A Teinosen luennoilla.

KANSAN RAAMATTUSEURAN rippileiri Oronmyllyllä ei ollut Paanaselle hengellisesti kovin merkityksellinen. Hän oli ollut pienestä asti mukana isän vetämillä rippileireillä ja oppinut ulkoläksytkin jo alle 10-vuotiaana.

Sosiaalisesti leiri jäi kuitenkin mieleen. Siellä syntyi ystävyyssuhteita, jotka elävät yhä.

Hengellisiä virikkeitä Paananen on sittemmin löytänyt erityisesti hiljaisuuden liikkeestä. Ignatiaaninen spiritualiteetti, meditaatio, hiljainen rukous ja hengelliset mielikuvamatkat kiehtovat.

Alun perin vanhat mystikot – kuten Ignatius Loyola – tulivat Paanaselle tutuiksi teologisessa tiedekunnassa Seppo A Teinosen luennoilla. Sittemmin yksin ja yhdessä tehdyt ignatiaaniset harjoitukset ovat antaneet hänelle paljon oivalluksia sekä älyllisesti että tunnetasolla.

– On antoisaa eläytyä Raamatun tapahtumiin ja kuvitella niiden ympärille kaikkea sitä, mistä Raamattu ei kerro.

Kerran Paananen halusi päästä Getsemaneen Jeesuksen luo. Raamatussa kerrotaan, että Jeesus rukoili siellä yksin. Paananen keksi kuvitella itsensä koiraksi, joka saattoi mennä Mestarin lähelle hetkessä, jossa ihmisiä ei ollut läsnä.

Paananen osallistuu ignatiaaniseen raamatturyhmään, joka kokoontuu kerran kuukaudessa. Ryhmässä etsitään parhaillaan Raamatun kauneimpia rukouksia. Prosessi on vielä kesken, mutta Paananen kertoo, että esimerkiksi lapsettomuudesta pitkään kärsineen Samuelin äidin Hannan rukous 1. Samuelin kirjan alussa kosketti ryhmäläisiä monin tavoin. Ajatuksia ja tunteita herätti myös se, kuinka Hanna viimein lapsen saatuaan joutui luopumaan varhain pojastaan ja antamaan hänet lupauksensa mukaan temppeliin.

YKSINKERTAISUUS, TOISTEISUUS ja koruttomuus vetoavat Paanaseen, erityisesti hengellisessä elämässä. Opillinen kiistely ja hiustenhalkominen ei ole kutsuvaa.

Paananen vieraili viime syksynä ensi kertaa Taizéssa omalla ajallaan. Yhteisön säännöllinen päivärytmi ja arjen syvä yksinkertaisuus pysäyttivät. Aikaa oli paljon, tekemistä vähän.

– Rukoushetketkin olivat rauhallista olemista, ei tapahtunut juuri mitään. Toistettiin lyhyitä lauluja hengityksen tahdissa, kuunneltiin Raamatun sanaa monella kielellä ja oltiin hiljaa yhdessä. Mitään ei tarvinnut suorittaa. Laulukin jatkui aina, vaikka itse olisi vain kuunnellut.

Paananen ajattelee, että usko on enemmän yksinkertaisia tekoja kun totena pitämistä. Hänen ajatuksiaan, tunteitaan, sydäntään ja kehoaan ruokkii osallistuminen oman kotiseurakunnan sunnuntaiaamun messuun.

Parinkymmenen seurakuntapappivuoden ajan jumalanpalvelus oli Paanasen elämässä luontaisetuna. Kun hänet valittiin töihin Kirkkohallitukseen, luontaisetu poistui. Oli ryhdyttävä käymään messussa vapaa-ajalla.

– Aluksi näin vain alttarin ja käsissäni olevan virsikirjan. Tutuista virsistä heräsi valtavasti muistoja ja kyyneleet nousivat usein silmiin. Oli hoitavaa vain olla kirkon penkissä, tutun liturgian kannateltavana, ja tehdä niin kuin muutkin tekevät.

Vähitellen Paananen alkoi kääntää katsettaan messussa myös vierustovereihin ja löysi yhteisön.

– Kotona minun ei tule otettua aikaa Jumalan kanssa olemiselle. Aina on siivoamista ja pyykkäämistä ja tiskaamista. Messussa ei sen sijaan voi puuhata muuta. Nykyään käyn kirkossa lähes joka pyhä. Minun pitää perustella itselleni erikseen se, jos en lähde messuun.

Avaraa ja yksinkertaista hengellisyyttä Paananen on löytänyt myös nykykörttiläisyydestä ja Hiljaisuuden ystävien omistamasta Poitsilan kartanosta.

– Olen liturgikko ja liturgiankin pitää olla avaraa. Poitsilan rukoushetket ovat yksinkertaisia ja antavat tilaa. Ne avaavat yhä uusia vihreitä niittyjä ja järvenrantoja.

Tutkiessaan evankeliumikirjojen kollehtarukouksia, jotka ovat pakollinen osa messua, Paananen on havainnut, että Jumalaa puhutellaan niissä voittopuolisesti valtaa käyttävänä, pyhänä, etäisenä ja voimakkaana. Vain alle neljännes näistä rukouksista puhuttelee Jumalaa rakastavana ja huolta pitävänä.

– Tuskin tämä on tietoista tai tarkoituksellista, mutta viralliset, kirkolliskokouksen hyväksymät rukoukset antavat kuvan etäisestä, kaikkivaltiaasta, pyhästä ja tuomitsevasta Jumalasta.

Paanasen mukaan Raamatusta löytyy perusteita sekä pelottavalle että rakastavalle Jumalalle. Mystikot ovat kristinuskon historiassa kuitenkin kallistuneet vahvasti universalistiselle kannalle ja opettaneet, että Jumalan rakkaus on tarkoitettu kaikille ja Jumala haluaa pelastaa kaikki.

– Onko Jumala siis etäinen tuomari vai läheinen huolenpitäjä? Tässä jännitteessä kristikunta elää. Omassa ajattelussani kallistun rakkauden puolelle.

Kun viisivuotias istui Paanasen kanssa messussa, hän painautui aivan kiinni mummin kylkeen ja sanoi, että häntä pelottaa.

PAANANEN ON aina ollut utelias elämälle. Isovanhempana hän saa oppia koko ajan uutta. 2–9-vuotiaat lastenlapset tarjoavat jatkuvasti tuoreita näkökulmia.

Kun viisivuotias istui Paanasen kanssa messussa, hän painautui aivan kiinni mummin kylkeen ja sanoi, että häntä pelottaa. Syy yllätti.

– Hän kertoi, että on pelottavaa, kun kaikki tekee täällä kaiken yhtä aikaa. En ollut tullut ajatelleeksi, että se voisi pelottaa. Mutta päiväkodissa nykylapsille opetetaan, että jokainen saa tehdä asiat omat tahtiinsa.

Jatkossa aikaa viidelle lastenlapselle on aiempaakin enemmän, koska Paananen jää pian eläkkeelle.

– Nämä pienet ihmiset ovat hauskoja tyyppejä ja pelkkää armoa. He ovat tämän hetken hengellisiä ohjaajiani.

Lue myös:

Usko on hieno juttu, mutta toivokin riittää

Ylösnousseesta Kristuksesta puhuttaessa me puhumme pääasiasta, ajattelee Matti Myllykoski

Ilmoita asiavirheestä