Ihminen katsoo luomakuntaa omasta rajallisesta näkökulmastaan ja tekee siitä johtopäätöksiä. Hän mittaa älyä, kykyä ja arvoa omilla mittareillaan ja päätyy usein asettamaan itsensä huipulle. Silti sama ihminen joutuu turvautumaan koulutukseen, välineisiin ja loputtomaan tiedon kartuttamiseen ymmärtääkseen edes pienen osan siitä, mikä luomakunnassa tapahtuu luonnostaan.

Pieni lintu rakentaa pesänsä, hämähäkki kutoo verkkonsa ja monet eläimet aistivat ympäristönsä muutoksia tavoilla, jotka jäävät meiltä osin salatuiksi. Ne toimivat tarkoituksenmukaisesti ilman, että niiden tarvitsee ensin oppia tai todistaa osaamistaan. Tämä ei tee niistä ihmistä suurempia, mutta se paljastaa, ettei ihmisen ymmärrys ole kaiken mitta.

Kun ihminen rakentaa tekoälyä, hän yrittää paikata omaa rajallisuuttaan. Hän luo järjestelmiä, jotka näkevät enemmän, laskevat nopeammin ja ennakoivat pidemmälle kuin hän itse. Silti nämäkin ovat vain ihmisen yrityksiä tavoittaa jotakin, mikä luomakunnassa on ollut läsnä alusta asti. Ne eivät tee ihmisestä kaikkivoipaa, vaan muistuttavat hänen keskeneräisyydestään.

Tämä asettaa ihmisen oikeaan mittasuhteeseen. Luoja ei ole ihmisen selitettävissä eikä hänen käsityskykynsä rajoissa. Hän on suurempi kuin luomakunta ja sen lait, ja silti läsnä kaikessa. Ihminen voi tutkia, nimetä ja rakentaa, mutta hän ei voi omistaa tai täysin ymmärtää sitä, minkä Luoja on luonut.

Ihmisen ei tarvitse nousta kaiken yläpuolelle, vaan meidän pitäisi oppia tunnistamaan oma paikkamme. Ihminen on luomakunnassa vain yksi osa, riippuvainen, rajallinen ja lopulta Luojan varassa.

Esa Kauppi

Oulun tuomiokirkkoseurakunta, seurakuntaneuvoston jäsen