Kolme pappismiestä pohtii, mitä lapset ovat heille opettaneet, miten isänä ja isoisänä oleminen on vuosien mittaan muuttunut ja miksi läsnäolo, luottamus ja rakkaus kantavat sukupolvelta toiselle. Isyydestä ja sukupolvien ketjusta puhuvat Teuvo V. Riikonen, Martti Vaahtoranta ja Kari Kopperi.

Isäksi tullaan tiettynä hetkenä, mutta isänä olemista opetellaan koko elämän ajan. Pienen lapsen tarpeet ovat konkreettisia: syliä, ruokaa, turvaa ja hoivaa. Nuori tarvitsee rajoja ja rohkaisua, aikuinen lapsi ehkä neuvoa – tai joskus vain tiedon siitä, että isä on tavoitettavissa.

Kun omat lapset saavat lapsia, isyyden rinnalle tulee uusi rooli. Isoisä saa seurata vierestä, osallistua ja ihmetellä, millaiseksi seuraava sukupolvi kasvaa.

Tässä jutussa puhuville miehille isyys ja isoisyys ovat tuoneet sekä suurta iloa että kipeitä kysymyksiä. Teuvo V. Riikonen, Martti Vaahtoranta ja Kari Kopperi tarkastelevat omaa isyyttään rehellisesti. He puhuvat myös siitä, mitä omilta isiltä on saatu, mitä on jäänyt saamatta ja millaisia jälkiä sota, perheen perinteet, puhumattomuus ja omat elämänvalinnat lapsiin jättävät.

Teuvo V. Riikonen: Lapsenlapsi kysyi, mitä on äärettömän takana

Mikkelissä asuva Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja, rovasti ja kirjailija Teuvo V. Riikonen, 65, on neljän lapsen isä. Hänen oma isänsä menehtyi puoli vuotta ennen Teuvon syntymää.

– Lasten kanssa ratkaisee paljon, minkälainen kiintymyssuhde omiin vanhempiin on ollut silloin, kun itse on ollut lapsi. Minulla ei ollut isää. En siis tiennyt, millainen isän malli on. Se on täytynyt opetella, Riikonen sanoo.

Isättömyyden trauma on kulkenut jossain määrin hänen mukanaan pitkin elämää.

– Olen kysellyt itseltäni, olenko hyvä isä. Toisaalta joku on lohduttanut, että on hyvä, että sitä miettii: huono isä ei edes miettisi.

Isyydessä on Riikosen mukaan erilaisia vaiheita.

– Ensin lapset ovat ihania. Sitten jossakin vaiheessa murrosiässä kamalia. Ja sitten aikuisena jälleen ihania, ja heidän kanssaan ollaan samalla tasolla.

Isyydessä parasta on Riikosen mukaan ollut nähdä oma lapsi. Kuulla hänestä. Vastaanottaa hänen viestinsä, vaikka tekstiviesti isänpäivänä. Mutta elämä on opettanut hänelle myös, että lapset annetaan keskimäärin keskeneräisille nuorille ihmisille, joilla on vielä voimaa.

– Nuorena ihminen on vielä raakile. Siinä mielessä Luoja on antanut meille ihan mielettömän vastuun. Se ihmistaimi kädessäsi kasvaa ja muuttaa eräänä päivänä pois kotoa, Riikonen mietiskelee.

Isoisäksi tulemisessa on hänen mielestään yhtäältä jotakin samaa ja toisaalta jotakin aivan erilaista kuin isäksi tulemisessa.

– Kun pidin noin 14 vuotta sitten lapsenlasta sylissäni, tunnistin rakastumisen tunteen. Siinä vaan tajuaa, että ollaan samaa lihaa ja verta ja että tämä suhde on pysyvä.

”On väärä järjestys, että isä hautaa oman lapsensa.”

Lapsenlapset kasvattavat osaltaan isoisää.

– Kun olin noin 5-vuotiaan lapsenlapsen kanssa saunassa, hän kysyi, mitä on äärettömän takana. Silloin tajusin, että Sokrates on vieressäni, eikä sitä tarvitse hakea kirjahyllystä.

Riikosen mukaan isovanhemmuudessakin on vaiheensa.

– Lapsenlapsellani oli oma isä lähes 11 vuotta. Sitten hän menetti isänsä. Menetin siis oman poikani kolme ja puoli vuotta sitten, Riikonen kertoo.

Hän oli viettänyt paljon aikaa yhdessä poikansa ja pojanpoikansa kanssa.

– Oli yhteisiä matkoja ja muuta sellaista, lähes 11 vuoden ajan. Sitten se yhtäkkiä loppui.

– Olimme suunnitelleet matkan yhdessä, mutta toukokuun lopussa 2023 selvisi, että sitä matkaa ei tule kolmistaan. Silloin ymmärsin, että olen vielä enemmän isoisä ja haluan olla tuon lapsenlapsen kanssa, tukien hänen kasvuaan.

Tällä tiellä lapsenlapsen kanssa on kuljettu, onnistuneesti.

Riikonen tiivistää, että vastuu lapsesta on yleensä erilainen isoisänä ja isänä.

– Isänä asut lapsen kanssa ja olet vastuussa täysaikuisuuteen. Lapsenlapsen kanssa olet vain mukana ja palautat aina lapsen takaisin kotiinsa. Mutta verisuhde ja kiintymys lapseen on sama. Ja lapsenlapselle ehkä antaa jopa jotakin enemmän.

Sekä lapsille että lapsenlapselle Riikonen on halunnut opettaa juurista.

– Minä olen Karjalan evakkojen jälkeläinen. Haluan muistuttaa ylisukupolvisuudesta.

Mitä muuta Riikonen on isoisänä halunnut välittää seuraaville polville?

– Arvoja ei voi pakottaa, sellainen iskee takaisin. Mutta niitä voi silti välittää. Ne vaan tulevat muun elämän lomassa, työssä, autossa, keskustellessa. Ja sitten voi huomata, että lapsi pärjää.

Riikonen muistuttaa vielä oman vanhemmuuden tiensä poikkeuksellisuudesta.

– Minulla on myös kokemus siitä, mitä on luopua lapsesta. Pahinta isyydessä on se, että järjestys muuttuu. On väärä järjestys, että isä hautaa lapsensa. Olen haudannut äitini ja kaksi isovanhemmistani ja isoveljeni. Mutta oman lapsen hautaaminen sotkee kuvion täydellisesti.

Elämä on sekä murheen että ilon laakso. Kaiken jälkeen, mikä isyydessä ja isoisyydessä on ollut sitä tärkeintä?

– Se, että olet läsnä, tavoitettavissa ja osaat odottaa jälkikasvun yhteydenottoa. Lapset tarvitsevat sinua eri elämänvaiheissa eri tavalla. Sinulta saa sitä apua, mitä kulloinkin tarvitaan, Teuvo V. Riikonen sanoo.

Martti Vaahtoranta: Lapsen syntymä oli väkevämpi kokemus kuin ensirakkaus

Eläkkeellä oleva Suomen Lähetyshiippakunnan pappi, teologian tohtori Martti Vaahtoranta on isänä ja isoisänä kulkenut jo pitkän rupeaman. Nyt 68-vuotias mies meni naimisiin jo 21-vuotiaana.

– Mikä tekee isästä isän? Siihen tarvitaan myös äiti. Ilman äitiyttä ei ole isyyttä, Vaahtoranta pohtii.

Hän kertoo, ettei tiedä elämässä mitään parempaa kuin hyvä vaimo ja lapset.

Toisena keskeisenä asiana isyyden rakentumisessa Vaahtoranta pitää sitä, että hänen elämässään on ollut läsnä isiä useassa sukupolvessa. Kolme sukupolvea asui kahdessa vierekkäin olevassa puutalossa Raumalla.

– Perheessäni on puhuttu paljon menneistä. Historia alkaa jo 1800-luvun loppupuolelta, jolloin isoisäni syntyivät. Toisen kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Hän kuoli 70-luvun lopulla, kun olin armeijassa.

Myös toinen isoisä oli tärkeä, vaikka hän asuikin kaukana Raumalta, Pyhtäällä.

Isoisä ja isä opettivat Martille valtavasti kaikkea latinan alkeista purjehdukseen ja navigointiin.

– Didaktikkona työskennellyt isäni kuoli dementoituneena vuonna 2021. Suhteeni häneen ei ollut ongelmaton. Ihan viimeiset vuodet olivat kuitenkin hyviä.

Nykyään isä ja isoisä ovat alkaneet olla taas uudella tavalla läsnä Martin ajatuksissa.

– Mielessäni kysyn usein isältä asioita tai tahdon kertoa hänelle niistä. Samoin taata, raumalainen isoisäni, on mukana elämässäni.

Martti Vaahtorannalla on kolme lasta, joiden synnytyksissä hän on saanut olla mukana.

– Ymmärrän jotakin siitä, mitä se on, että nainen suostuu kantamaan lasta. Keväällä 1984 isyyteni muuttui käsin kosketeltavaksi, kun sain ottaa oman esikoiseni syliin ennen kuin oli edes napanuoraa katkaistu. Se oli enemmän kuin ensirakkaus, se oli uskomaton kokemus.

– Meidän isillemme tätä kokemusta ei vielä suotu. Isän kanssa kävimme katsomassa, kun äiti vilkutti synnytyslaitoksen ikkunan takaa.

Vaahtoranta kertoo jääneensä ensimmäisen lapsen synnyttyä koti-isäksi, koska vaimolla oli opintoihin liittyviä harjoitteluita ennen kuin hän sai lääkärinoikeudet.

– Mummulan naapurissa asuessa pojan kanssa oleminen oli kivaa. Mutta silloin tajusin myös, että on eri asia olla isä kuin olla äiti. Kun äiti tuli väsyneenä töistä, poika halusi heti äidin syliin.

Mieheydessä ja naiseudessa on Vaahtorannan mukaan eroja ja sukupuolet kasvattavat myös toisiaan.

Nuoren papin elämä oli päivästä toiseen työajatonta kutsumustyötä. Vaahtoranta kertoo myös depressiosta, joka hänellä diagnosoitiin, kun lapset olivat vielä pieniä.

– Pidimme asiaa piilossa ja se ei ollut hyvä. Lapset eivät ehkä saaneet isältä sitä, mitä olisivat tarvinneet.

Vaatimaton satsaus lapsiin ei Vaahtorannan mielestä ole ollut suhteessa siihen, mitä hän on itse lapsilta saanut.

– Tottahan lastenhoidossa on töitä ja vaivaa. Mutta ei sitä voi verrata siihen, mitä lapsilta saa.

”Isoisänä olen ollut vähän sellainen lasten villitsijä.”

Isoisyys on Vaahtorannan mielestä ollut valtavan hieno asia. Hänellä on nyt neljä lastenlasta.

– On ollut ihanaa ja onnellista saada heidät ja seurata heidän elämäänsä. Olen ollut vähän sellainen lasten villitsijä.

Toinen puoli asiaa on ollut pettymys omaan itseen. Vaahtoranta ei mielestään ole ollut pienten kanssa niin lahjakas, kuin hänen oma taatansa oli.

– En osaa olla niin läsnä jo vanhempien lastenlasten elämässä kuin haluaisin.

Tässä heijastuvat Vaahtorannan mukaan oman isyyden vaiheet.

– On aina ollut todella vaikeaa puhua mistään vaikeista asioista, niin lapsuudenperheessä kuin omassa perheessä.

Hän on kuitenkin ajatellut, että annetuilla eväillä hän haluaa olla sellainen isoisä, kuin voi, ja olla läsnä niin kuin voi.

– Ei vain ole aikaa olla pitkiä aikoja yhdessä. Arki ei voi olla kolmen sukupolven jatkuvaa yhteyttä, kuten omassa lapsuudessani.

Suvun kesäpaikkaan kuitenkin kokoonnutaan kesäisin.

– Siellä saa olla omien kaukana asuvien lasten ja heidän lastensa kanssa enemmän yhdessä, ja se on suuri lahja.

Isoisänä Vaahtoranta haluaa välittää samaa, mitä itse on saanut: tietoa ja kokemusta siitä, mitä on olla kristitty.

– Ehjän ja vahvan miehen rooliin kuuluu mielessäni se, että hän käy kirkossa.

Vaahtorannan suvussa on myös körttiläistä ja rukoilevaista perinnettä. Uskonasioista puhuminen ei kuitenkaan kuulunut perheen vahvuuksiin.

– Isältä tuli helposti itku. Veisattiin virsiä, mutta ei meillä ollut seuroja tai hartaustilaisuuksia. Kadehdin vähän viidesläisiä ja muita, jotka sen uskosta puhumisen osaavat.

– Toivon, että lapseni ja lastenlapseni kasvavat luterilaisessa kirkossa, joka pysyy sanassa ja tunnustuksessa ja viettää rikasta liturgista elämää.

Tärkeintä isyydessä ja isovanhemmuudessa on Vaahtorannan mukaan armollisuus.

– Tiedostan, kuinka vajavaisia isoisäni ja isäni ovat olleet. Ja kuinka vajavainen ja puutteenalainen olen minäkin. Tärkeintä on, että isillä on isompi Isä. Me emme ole niitä, joilla on hallussa taivas ja maa, vaan olemme itsekin Jumalan edessä syynalaisia ja armahdettuja lapsia, Martti Vaahtoranta sanoo.

Kari Kopperi: Lapsia pitää rakastaa ehdoitta

Piispainkokouksen eläkkeellä oleva pääsihteeri, järvenpääläinen teologian tohtori ja pastori Kari Kopperi, 66, on kolminkertainen isoisä. Hän tarkastelee isyyttä ja isoisyyttä siitä näkökulmasta, että vanhemmat kantavat mukanaan paljon asioita omasta lapsuuden perheestään.

– Niiden asioiden kanssa eläminen on haasteellista, eikä niitä aina edes tajua. Eräänä kauniina päivänä huomasin kuitenkin toimivani alle kouluikäisen esikoiseni kanssa juuri niin kuin oma isäni oli toiminut, Kopperi kertoo.

Tämä oli hänelle oppimiskokemus.

Kopperi tuli isäksi varsin nuorena, 21-vuotiaana, jolloin oli vielä itsekin kasvuprosessissa. Lapset ovat olleet hänelle tärkeitä ja hän on halunnut, että heillä olisi hyvä elämä.

– Lapsia pitää kunnioittaa ja kuulla. Mutta ei siitä seuraa, että tehdään aina kuten lapset haluavat. Periaatteista on silti osattava joskus joustaa.

”Nuorimman lapsenlapseni syntymä oli Jumalan erityinen ihme.”

Tärkeää Kopperin mielestä on välittää lapsille kokemus, että he ovat ehdoitta rakastettuja. Mikään tässä maailmassa ei hänen mielestään ole niin vaikeaa kuin lasten kasvatus.

– Mutta ehkä olemme onnistuneet. Molemmilla pojilla on hyvä koulutus ja työpaikat, ja mukavat puolisot.

Isoisänä Kopperi kertoo huomanneensa, että lapsia ei tehdä, he ovat lahjoja.

– Kaikki lapsenlapset ovat Jumalan ihmeitä ja rakkaita. Nuorimman lapsenlapseni syntymä oli Jumalan erityinen ihme. Oli vaikeuksia, mutta hän tuli maailmaan kuitenkin, kun kaikki toivo oli jo heitetty.

Kopperi on havainnut, että lapsenlapset tuottavat paljon positiivisia emotionaalisia kokemuksia. Hän kertoo miettineensä, miksi näin on.

– Teoriani tällä hetkellä on, että kun on omia lapsia, siinä on paljon puuhaa ja tekemistä ja rauhalliset hetket käyttää sitten omaan huilaamiseen.

Isovanhempana voi keskittyä lasten positiivisiin puoliin.

– Voi ikään kuin kuoria kermat pinnalta, koska ydinvastuu on lapsen vanhemmilla. On myös tärkeää, että isovanhemmat eivät hyppää vanhempien alueelle.

Vanhemmat alkoivat Kopperin lapsuuden jälkeen osallistua huomattavasti aiempien sukupolvien vanhempia enemmän lastensa harrastuksiin.

– Olen itse ollut paljon lasten harrastuskuskina. Harrastukset olivat osa myös meidän vanhempien elämää.

Isänä ja isoisänä Kopperi on halunnut välittää jälkipolville tärkeitä asioita omasta perinnöstään ja arvomaailmastaan.

– Hengellisyyden välittämisessä en ole ollut niin hyvä kuin toivoisin. Kun lapseni olivat pieniä, opetettiin heille iltarukous. Mutta ehkä vielä tärkeämpi oli iltalaulu. Se oli tärkeä iltahetki. Se synnytti välillä hyviä keskusteluja. Vanhempi poikani kysyi myös kummallisia ja haastavia asioita.

Olennaista Kopperin mukaan on, että lapsista välitetään ja he ovat rakastettuja.

– Olen halunnut välittää toisen ihmisen kunnioittamista. Toista ei saa kiusata eikä lyödä. Toisen asemaan pitää osata asettua.

Suorituskeskeisen maailman keskellä Kopperi on halunnut opettaa nuoremmille polville, että lapsen tai kenenkään ihmisen arvo ei ole kiinni hänen menestymisestään.

– Eläminen ei ole suorittamista, vaikka koulut kannattaa käydä mahdollisimman hyvin.

Kaikkein tärkeintä isyydessä ja isoisyydessä on Kopperin mielestä suhde lapsiin.

– Sen pitää olla luonteva ja avoin keskustelulle. Lapsilla on kokemuksia ja tuntemuksia ja heitä askarruttavat tietyt asiat, joihin pääsee silloin oikeasti mukaan. Ja jos lapsi vaikka kiukuttelee vanhemmilleen, joskus on hyvä, että on sitten se isovanhempi, jonka kanssa lapsi voi jutella.

Aivan pienten lasten kanssa vuorovaikutus on Kopperin mukaan hieman yksisuuntaista. Vähitellen myös lapsi voi jakaa omia tuntemuksiaan vanhempien kanssa.

– Lasten suhde vanhempiin muuttuu pikkuhiljaa. Kun kasvua tapahtuu, suhde muuttuu. Sen on oltava aina kulloiseenkin vaiheeseen sopiva ja toimiva, Kari Kopperi sanoo.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 11/2026.

Lue myös:

Sydän­pysähdyksestä selvinnyt diakonissa Timo Naapuri ajaa isien asiaa

ARKISTOJUTTU- Vuoden isäksi valittu Kotimaan kolumnisti Topi Linjama: Lohduta ja kannusta lasta!

Ilmoita asiavirheestä