Biisin tekeminen on monesti mystistä touhua, eräänlaista rukousta, kertoo laulaja-lauluntekijä, opettaja ja pappi Rasmus Mäntymaa. Hän on joutunut useasti elämässään koviin paikkoihin. Nuorena opettajana hän eli läpi Jokelan kouluampumisen, jossa yhdeksän ihmistä menetti henkensä. Pari vuotta myöhemmin perheen puolivuotias poika sairastui syöpään. Sata rippileiriä ja kohtaamiset vankilapappina ovat tuoneet elämään oman rikkautensa.
On ihmisiä, joilla on aina meneillään joku uusi kiinnostava projekti, tai sitten heidän elämässään sattuu ja tapahtuu muuten vaan. He inspiroivat muitakin havaitsemaan kallisarvoisten hetkien merkityksen.
Maanläheisen ja leikkimielisen oloinen mutta samalla syntyjä syviä ja taivaallisiakin intensiivisesti pohtiva Rasmus Mäntymaa, 50, vaikuttaa sellaiselta tyypiltä. Meneillään on aina jotain: jännittävää tai tuskaista draamaa sekä intohimoisia projekteja liittyen vaikkapa jalkapalloon, musiikkiin, elokuviin ja hengellisyyteen.
– Jos kiinnostun jostakin, uppoudun siihen syvälle. Vaimoni huomaa, että ”nyt sulla lähti päälle Beatles-moodi” ja sitä jatkuu sitten seuraavat kuukaudet.
Laulaja-lauluntekijä tienaa elantonsa uskonnon, filosofian, psykologian, elämänkatsomustiedon ja draaman opettajana Tuusulassa.
– Myös nuoruuden kiinnostus katsomuksia kohtaan lähti käsistä, Rasmus huokaa hymyillen.
Hänestä tuli paitsi opettaja myös pappi.
Väkevä luomiskausi
Parin vuoden sisään sympaattinen sooloartisti, englanninkielistä folkpoppia esittävä Elefents-duo sekä Rasmus Mäntymaa ja Murretut sävyt -bändi ovat julkaisseet peräti viisi levyä.
Herkän henkilökohtaisia tuntoja käsittelevä ja voimallinen luomiskausi kumpuaa patoutuneista paineista, joita muodostui työ- ja perhekiireiden ja keskiluokkaistumisen myötä.
– Biisejä syntyi paljon, mutta meni liian monta ruuhkavuotta, etten saanut julkaistua niitä.
Murretut sävyt -bändin keväinen Joku demo vaan -albumin julkaisukeikka Tuusulassa oli vuoroin hyväntuulinen ja vuoroin vakavaksi vetävä katsaus uusiin lauluihin ja artistin elämänhistorian keskeisiin kappaleisiin.
”On hauskaa kiertää seurakunnissa, baareissa ja kaikenlaisissa kemuissa ja jutella ihmisten kanssa.”
Irlantilaisesta folkista sekä suomalaisesta ja amerikkalaisesta kansanmusiikista ammentavan albumin idea lähti keski-ikäisen miehen hämmennyksestä. Huumorin sisälle on upotettu teräviä totuuden jyväsiä.
– Halusin käsitellä vähän kieli poskessa mutta suorasanaisesti sitä, miten me selviämme tässä sotien, aikuisviihteen ja Tinderin maailmassa, jossa moni ei etsi aitoja ihmissuhteita ja jää tyhjäksi.
Biisien tekeminen on Mäntymaan mukaan sisäänpäin käpertynyttä touhua. Nyt hän suuntautuu ulospäin ja esittää musiikkiaan elävänä.
– On hauskaa kiertää seurakunnissa, baareissa ja kaikenlaisissa kemuissa ja jutella ihmisten kanssa. Se tuntuu yhdeltä kutsumukseltani.
Kolme viisasta miestä -trio kiertää puolestaan loppuvuodesta esittäen itse tekemiään joululauluja. Teologikolmikko ryydittää keikkojaan hartaudella, huumorilla ja tarinoinnilla.
– Tuomme hengellistäkin sanomaa esiin inhimillisten tarinoiden eikä dogmaattisen julistuksen tai propagandan kautta, mikä olisi kuulijan aliarvioimista. Liitymme tässä rabbiiniseen tarinointiperinteeseen niin kuin Nasaretilainenkin.
Kosmopoliitti jalkapallofani
Rasmus oppi kävelemään rahtilaivalla matkalla Lontooseen, jossa asui ensimmäiset kuusi ikävuotta.
Vasemmistoanarkistiksi luonnehdittu isä, graafikko Martti Minttu Mäntymaa teki Lontoon merimieskirkossa sosiaalityötä.
– Pohjalaisena körttinä isä edusti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetosta ja käytännön kristillisyyttä. Hän oli oikeudentuntoinen ja rehti, moraalisesti suoraselkäinen ajattelija.
Englannissa, jalkapallon kehdossa, Rasmus katsoi isän kanssa alituiseen televisiosta peliä, jonka äärellä puhuttiin tärkeimmät asiat kuin vaivihkaa.
Rasmuksen alakouluajan Mäntymaan perhe asui Saksassa, jossa isä toimi Campus Crusade for Christ -järjestössä. Saksan vuodet sujuivat kaverien kanssa kitaraa soitellen ja jalkapalloa pelaillen. Jos Rasmuksen usko Jumalaan onkin joskus horjunut, usko Saksan maajoukkueeseen ei koskaan.
Mäntymaa potkii palloa vielä viisikymppisenäkin. Peli ilmentää hänelle iloa, luovuutta, kauneutta ja raakaa alkuvoimaista energiaa, kuten kristinuskokin parhaimmillaan.
Jalo laji toimii ”keski-iän kriiseissään kärvisteleville jätkille” toivona paluusta yksinkertaisempaan elämään. Se on lapsenomaisen yhteyden symboli.
Biisejä ja vapauttavaa teologiaa
Suomeen Mäntymaa muutti 12-vuotiaana. Laulamaan ja soittamaan tottunut teini törmäsi siihen, että julkista esiintymistä ja jopa puhumista pelättiin.
Hän halusi välittää lauluissaan elämäniloa, kunnes Bob Dylan -vaikutteiset pohdintabiisit ja sydänsuruiset balladit valtasivat alaa.
– Bänditoiminta ja seurakunnan nuorisotyö vetivät minut pois yksinäisyydestä. Sain kysellä tärkeitä kysymyksiä toisten kanssa.
Keskeinen musisointitoveri ja nuoruuden kämppäkaveri oli kitaristivirtuoosi Marzi Nyman. Hän vieraili lavalla myös levynjulkaisukeikalla.
19-vuotiaana Mäntymaa teki Nymanin levytettäväksi laulun Outo tyttö. Se on yhä kummankin tuotannosta eniten radiossa ja suoratoistopalveluissa soinut kappale, joka on inspiroinut ihmisiä SuomiLoven ja Elämäni Biisin kaltaisissa musiikkiohjelmissakin.
Ystäviä yhdisti myös maailmankatsomuksellinen pohdinta.
– Saksan vuosina koin kristillisyyden turvalliseksi satamaksi. Myöhemmin tajusin, että kansainvälisen kristillisen koulumme opetus oli hyvin fundamentalistista.
Niistä opeista irti pääseminen vaati vuosien työn.
– Jouduin purkamaan mielestäni koko sen fundamentalistisen ajattelun. Siksi teologian opiskelu Helsingin yliopistossa tuntui mahtavan vapauttavalta.
Valhettako vain?
Mäntymaan lapsuuden vilkkaasti keskustelevan ja ajatuksellisesti avaran kulttuurikodin laajasta kirjahyllystä löytyi laatukirjallisuutta: Camus, Freud, Jung…
Victor Hugon Kurjat teki vahvan vaikutuksen, mutta tärkein suunnanantaja oli Fjodor Dostojevski, jonka Karamazovin veljekset -kirja sai Rasmuksen silloisen masennuksen loppumaan.
– Isä Zosima on hengellisen inspiraation lähteeni. Hän antoi elämänohjeen: Kaiken minkä otat vastaan, ota nöyrällä rakkaudella. Hän sanoi myös profeetallisesti, että pian tulee aika, jolloin ihmiset nauravat hengen todellisuudelle. Nykymaailman lattea oppi on: Tyydyttäkää halujanne, älkää ainoastaan tyydyttäkö niitä, kartuttakaa niitä!
Kaikkien kolmen veljeksen piirteitä Mäntymaa löytää itsestäänkin.
– Dimitri on intohimojensa vietävänä, kuten minäkin olen joskus ollut. Vilpittömän Aljosankin tunnistan itsessäni.
”Aina kun yritin olla ateisti, tapahtui jotain hengellisesti käänteentekevää ja aseistariisuvaa.”
Jumalankieltäjän ja älykön Ivanin tapaan Mäntymaa yritti uskoa yksin järkeensä ja itseensä. Teologian opiskelija pyöritteli ja teoretisoi uskonnollisia kysymyksiä loputtomiin, niin että usko alkoi tuntua naiivilta ja abstraktilta.
Nuorukainen käveli kerran ulos Tuomasmessusta hokien mielessään, että ”tämä kaikki on valhetta”.
– Mutta aina kun yritin olla ateisti, tapahtui jotain hengellisesti käänteentekevää ja aseistariisuvaa.
Tragedia kirkasti kutsumuksen
Rasmuksen äiti, runoilija Anneli Mäntymaa teki työuransa uskonnon, historian ja elämänkatsomustiedon opettajana. Rasmus lähti samalle uralle vahingossa 23-vuotiaana, kun lukiossa tarvittiin psykologian ja uskonnon opettajan sijaista.
– Työ tuntui niin kivalta, että tunsin lentäväni. Tajusin löytäneeni sen, mitä haluan tehdä.
Pappiskutsumuksen kanssa on ollut kriisivaiheita, mutta opettajan kutsumusta ei ole tarvinnut katua.
– Tänäänkin ajattelin kotiin lähtiessäni, miten paljon nautinkaan opettajan työstä.
Valmistuttuaan uskonnonopettajaksi Rasmus joutui heti hurjaan paikkaan. Tuusulassa Jokelan koulussa tapahtui vuonna 2007 kouluampuminen, jossa kuoli yhdeksän ihmistä.
– Siitä selviäminen oli raskasta, mutta opettajilla ja oppilailla oli yhdessä tekemisen meininki. Tunnistimme, että vain yhdessä menemme läpi siitä kaikesta.
Opettaja oli trauman jälkeisen stressin seurauksena hajamielinen, muistamaton ja kiukkuinen.
– Perheen kesken olin hermostunut ja jännittynyt ja rähjäsin turhista asioista. Kärsin unettomuudesta ja painoni nousi hulvattomasti.
Ennen kouluampumista Mäntymaa oli kysellyt itseltään, voiko enää opettaa uskontoa, koska oma usko oli vähissä. Vaikka kouluun ei sopinutkaan tunnustuksellinen opetus, teologi tunsi itsensä kutsumuksensa kadottaneeksi pikkuporvariksi, joka opettaa uskontoa virkamiestyönä.
Kriisin hetkellä hengelliset kysymykset kirkastuivat. Hirvittävän tragedian läpi käyminen merkitsi myös uskonnollista prosessia.
Kun pimeys kävi suureksi, hän tajusi, että on valo ja rakkaus, joiden puolesta pitää tehdä työtä. Oppilaista tuli entistäkin tärkeämpiä.
Voitontunteet vaihtuvat suureen huoleen
Kriisitunnelmien hieman tasoituttua Rasmus Mäntymaa voitti vuonna 2009 Rocklyriikan Suomen mestaruuden laulullaan Maali.
Heti sen jälkeen hän korjasi Veljeni leijonamieli -biisillään voiton Radio Dein järjestämässä Gospelviisut-kilpailussa yli 500 osallistujan joukosta.
Voitot eivät ehtineet lämmittää kauaa mieltä, sillä samana vuonna perheen puolivuotias poika Eliel sairastui syöpään.
– Huoli lapsen selviytymisestä meni kaiken muun edelle.
Kuolema oli Mäntymaalle tuttu vieras. Koulusurmien lisäksi hän oli ollut silminnäkijänä ja avun hälyttäjänä itsemurhatapauksessa. Ystävä kuoli leukemiaan nuorena ja toinen päihteisiin kolmikymppisenä.
Teologi ei kysellyt Jumalalta, miksi vakava sairaus sattui juuri heidän perheelleen, sillä miksei yhtä hyvin heille. Rukouksena oli: Tapahtukoon Sinun tahtosi.
Eliel-poika selvisi hengissä, mutta vuonna 2009 Minttu-isä sairastui keuhkosyöpään ja kuoli äkisti kuusikymppisenä.
100 rippileiriä ja keskeneräisyyden evankeliumi
Rasmus Mäntymaa harkitsi jo Jokelan murhenäytelmän jälkeen, voisiko sitoutua pappina vahvemmin nuorten tukemiseen. Vuonna 2011 hän sai pappisvihkimyksen pitkän jaakobinpainin jälkeen.
– Pappeus vaatii kutsua. Se tuli tutuilta, jotka kysyivät tekemään kirkollisia toimituksia ja seurakunnilta, jotka kutsuivat pitämään rippikouluja.
Hän nauttii erityisesti rippikoulujen vetämisestä. Takana on noin sata rippileiriä ja tänä kesänä edessä on kaksi.
– Oppitunteja on sairaan kiva pitää. Niillä saa olla elävässä vuorovaikutuksessa nuorten kanssa; pelata jalkapalloa, luoda sketsejä ja soitella kitaraa.
Mäntymaa pyrkii nuorten kanssa aktiiviseen dialogiin ja kuunteluun, eikä halua tyrkyttää mielipiteitään. Hän näkee, että jokainen on omalla hengellisellä matkallaan.
– Meidän tulee suhtautua armollisesti siihen, että olemme matkallamme eri vaiheissa.
Kirkon arvoja ovat usko, toivo ja rakkaus, mutta kirkkoon on voitava mennä myös epäuskon, epätoivon ja rakkaudettomuuden tunteidensa kanssa.
– Papin ei pidä asettua muiden yläpuolelle puhuvaksi pääksi, joka kuuluttaa, miten toisten pitäisi elää. Papin tulee olla rinnallakulkija, joka hyväksyy sekä oman että toisten täydellisen keskeneräisyyden.
”Rikkonaisten ihmisten kanssa tunnistaa omankin rikkinäisyytensä. Ehkä siksi vankien kanssa keskustelu tuntui helpolta.”
Vangin pyhät kasvot
Vankilapappina Rasmus Mäntymaa huomasi, että syrjäytyminen alkaa jo varhain, rikkonaisissa kodeissa.
– Rikkonaisten ihmisten kanssa tunnistaa omankin rikkinäisyytensä. Ehkä siksi vankien kanssa keskustelu tuntui helpolta.
Moni vanki tuli papin puheille, hartauteen tai raamattupiiriin mahdollisesti tappaakseen sellin tylsyyttä, mutta suhtautui uskoon myönteisesti ja toivoi rukousta. Uskonto näyttäytyi ainakin sen hetken tukena ja valona.
Valitettavasti vapautuessaan moni elämäntapavanki putoaa taas tukiverkostojen läpi.
– Monilla oli hyviä aikeita, halua mennä eteenpäin ja löytää valoa. Aitoa etsintää ja elämänkriiseihin liittyviä kysymyksiä.
Dostojevski näki Siperian vankitovereissaan Kristuksen kasvot.
– Jotain samanlaista aloin itsekin syvätasolla nähdä myös raakaa väkivaltaa tehneissä ja pitkiä tuomioita saaneissa rikollisissa.
Elokuvia syövästä
Yhtenä kesänä pastori Mäntymaa toimitti seurakunnassa pääosin hautajaisia. Kuoleman kohtaamiseen liittyy jotain lohdullista, kun saattajat kokoontuvat jakamaan surua.
– Hautajaisissa on usein rauhan ulottuvuus. Läheisensä menettäneitä koskettaa jonkinlainen suuremman voiman läsnäolo.
Oman isän nopea sairastuminen ja kuolema jäivät alan ammattilaiselta liian vähälle käsittelylle vauvan ollessa syöpäosastolla. Jälkikäteen Rasmus Mäntymaa työsti kuoleman teemaa käsikirjoittamalla ja ohjaamalla elokuvan Late kicks (2020). Syöpään sairastunut päähenkilö Late (Ilkka Esselström) kokoaa jalkapallojoukkueen.
Late salaa sairautensa halutessaan päästä vielä poikavuosien pelailutunnelmiin. Ystäväpiiri menettää yllättäen kaverin kuolemalle.
Myös Mäntymaan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa nuorisoelokuvassa Maahinen (2023) on yhtymäkohtia syöpäteemaan. Keskiössä on nuori syöpäpotilas Sakari, jolla on hoitoja kesken ja jolle sairaus on tuottanut liikuntarajoitteita, kuten pääosaa esittäneelle Eliel Mäntymaallekin.
– Laitoin Sakarin äidin pohdintoihin omia ajatuksiani.
Etsijänä pysyn
Elämänsä myllerryksissä Rasmus Mäntymaa on miettinyt monesti uusiksi uskoaan. Hän viittaa Anna-Mari Kaskisen sanoittamaan virteen 513: Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn…
– Etsiminen on vapauttava tapa olla olemassa. Se ei ole turhaa kolkuttamista ovella, jonka takana ei ole mitään.
Niin ihmisten kuin Korkeimman kanssa kommunikoidessaan Rasmus Mäntymaa tuntee saavansa sitä enemmän, mitä enemmän hän heittäytyy toisen välittömään läsnäoloon.
– Jumalan läsnäolon aistin musisoidessa, hyvissä keskusteluissa ja kirkossa. Jotain hänen valtakunnastaan näen aina siellä, missä ihmiset ovat koolla avoimessa ja hyvässä hengessä.
Bändihommissa, elokuvaprojekteissa ja seurakunnan nuorisotyössä Mäntymaa on kokenut yhteyttä, joka kantaa ihmisiä. Sen sijaan kristittyjen keskinäinen nahistelu on hänelle vastenmielistä.
– Toivon, että ihmiset irtautuisivat kuplistaan ja yrittäisivät rakentaa yhteisöjä, joissa toiset kohdattaisiin aidosti.
Älä lannistu pimeässä
Masennuksen ja ahdistuksen ajatkin ovat Rasmus Mäntymaalle tuttuja.
– Itse kukin meistä voi kokea sielun pimeitä öitä. Sisällä jäytää tunne, ettei millään ole merkitystä, vaan elämä on epätoivoista rämpimistä.
Myrskyn sydän -laulu rohkaisee: Älä anna sen lannistaa. Seuraa sitä, mikä valoa vahvistaa. Pimeys on pimeyttä hetken vaan. Älä jää siihen makaamaan. Seuraa valoa, joka pimeän hajottaa.
– Dostojevski kirjoitti, että vaikka ihminen pyrkii kaikin tavoin lähelle Jumalaa, hän voi kokea olevansa entistä kauempana. Mutta juuri sillä hetkellä kun luovutat, huomaat ehkä Jumalan olleen koko ajan lähellä.
Tämän tajuamiseen tarvitaan usein toisia ihmisiä. Mäntymaan vaikuttava kappale Veljeni leijonamieli vahvistaa asian.
Jos joskus kaaduin maahan, jos joskus taitoin rankani, sinä harteiltani nostit taakat ja jaksoit olla, kunnes jaksoin jaloillani. Jos joskus laitamaita kiertelinkin, olin mitätön hauras ja pieni, niin väkevänä kuljit sinä viertäni, minun veljeni Leijonamieli.
Ahdistus pakottaa itsetutkiskeluun, taiteilija-teologi toteaa.
– Kaveri huomaa olevansa väsynyt kaikkeen rimpuiluunsa, mutta hänellä on onneksi rinnallakulkija. Tein tämän biisin ystävälle, joka auttoi minua konkreettisesti, kun olin masentunut.
– Varmaan se myös Jeesuksesta kertoo.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 6/2026.
Lue myös:
Vuoden uskonnonopettaja Outi Raiskinmäki: Yhteinen katsomusaine olisi tätä päivää
Ilmoita asiavirheestä