Sain Kirjamessuilta mukaani Carrie Frederick Frostin kirjan Lastenlastemme kirkko. Frost on yhdysvaltalainen ortodoksisen teologian professori, ja kirja käsittelee naisten elämää ortodoksisessa kirkossa.

On vaarallista kuvitella, että maanpäällinen kirkko olisi täydellinen tai muuttumaton, toteaa Frost kirjassaan. Kirkon elämän inhimillinen heikkous ilmenee esimerkiksi vallan väärinkäyttönä, naisten alistamisena, seksuaalisena hyväksikäyttönä ja hengellisenä väkivaltana.

Frostin kirjan näkökulma on kahden sukupolven päässä, lastenlastemme kirkossa. Kirja vie ajatukset myös oman kirkkomme tulevaisuuteen. Naisten asema on jälleen puheenaihe myös meillä.

KOTIMAAN MEDIOISSA on käyty julkista kirjeenvaihtoa emeritusarkkipiispa John Vikströmin ja Sleyn kotimaantyön johtaja Juhana Tarvaisen välillä. Vikström kiteyttää, että naisten pappeuden este ei näytä olevan virkakäsityksessä, vaan naiskäsityksessä.

Samoihin aikoihin kirjeenvaihdon kanssa avattiin ”kirkkokansalle” suunnattu verkkosivusto. Sivulle on koottu tietoa eri järjestöjen jumalanpalvelusyhteisöistä Suomessa. Yhteisöjä yhdistää se, että niiden messuihin voi osallistua ilman pelkoa naispuolisista papeista.

Mieleen tulee Frostin ajatus siitä, että usein naisen arvo tunnustetaan teologiassa periaatteellisella tasolla, mutta tämä ei näy kirkon rakenteissa ja käytännöissä. Ihminen tunnistaa mitätöimisen sielläkin, missä tehdään kohteliaasti yhteistyötä, vaikka ei hyväksytä toisen pappeutta tai uskoa.

Jakautumista ei tule pelätä, jos se auttaa kirkkoa tulemaan uskollisemmaksi omalle missiolleen.

PELKÄÄMME KIRKON jakautumista, ja siksi naisten ohittamiseen puuttuminen voi tuntua vaikealta. Samalla unohtuu, että siellä, missä vietetään messua omin voimin eikä tulla yhteiseen pöytään, kirkko on jo jakautunut. Naisten ja vähemmistöjen huono kohtelu on jakanut kirkkoa jo pitkään.

Frostin mukaan jakautumista ei tule pelätä, jos se auttaa kirkkoa tulemaan uskollisemmaksi omalle missiolleen. Kirkon opetuksen ytimessä on kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo. Jokainen syrjään jätetty on Kristuksen silmäterä.

Maailman muutosten keskellä kaipaamme turvaa ja pysyvyyttä. Pysyvyys ei kuitenkaan tarkoita muuttumattomuutta. Muuttumaton sanoma Jumalan rakkaudesta pysyy, vaikka kirkko muuttuu.

Mutta miten kirkko sitten muuttuu, kysyy Frost. Sitä emme tarkalleen tiedä, sillä se on jotakin, mitä emme ole vielä kokeneet.

Tulevaisuutta ei kannata rakentaa pelosta käsin. Selvää on, että kirkko voi paremmin, kun sen arki ja käytännöt ovat linjassa sen elämää tukevan teologian kanssa.

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa.

Lue myös:

Kolumni: Ajastettu tervehdys pukee viikatemiehelle vappunenän

Kolumni: Elämän merkitys ei löydy sen mielekkyydestä

Kolumni: Usein tulen pohtineeksi, pitäisikö meidän puhua kristinuskoista kristinuskon sijaan

• * * *

Tutustumistarjous uusille asiakkaille!

Pääsy kaikkiin Kotimaa.fi artikkeleihin vain 1€ kuukausi. Kuukauden jälkeen tilaus jatkuu automaattisesti 9.90€/kk. Voit lopettaa tilauksen milloin tahansa, ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Kokeile ensimmäinen kuukausi 1€. Klikkaa tästä.

Ilmoita asiavirheestä