Kuopion Pipliaseurassa koettiin keväällä 1846 yllätys, kun pietistipappi J. I. Bergh toi vuosikokoukseen 46 nimen listan ehdotuksenaan uusiksi seuran jäseniksi. Jo vuosikymmenten ajan oli maakunnallisiin seuroihin kaivattu jäseniä kaikista säädyistä, mutta kertaheitolla kymmenittäin talonpoikia oli seuran puheenjohtajalle, maaherra G. A. Ramsaylle, ylittämätön haaste.
Kansalaistoimintaan on kuulunut vallatuksi tulemisen riski. Sen on saanut tuta viimeksi Timo Soini. Tapahtumista jää elämään useita vastakkaisia tulkintoja. Ne ovat kokemuksina tosia ja aitoja, mutta parhaimmillaankin hyvin subjektiivisia. Siksi kai historia niin mielellään pöyhii konflikteja. Tekee tunteille tilaa.
Yksi Kuopion Pipliaseuran uusista jäsenehdokkaista oli Paavo Ruotsalainen. Hänestä on tänä vuonna tehty uusi ooppera, joka kertoo henkisestä romahtamisesta ja uudesta toivosta. Näin se löytää reitin omasta ajastamme kahdensadan vuoden takaisen talonpojan ajatteluun.
***
Draaman lisäksi historiankirjoitus on samalla asialla. Ruotsalaiselle on käynyt kuten muillekin herätysjohtajille. Heistä on tullut myöhempien aikojen peilejä. Tulkinnat ovat tukahduttaneet alleen historiallisen henkilön. Ainakin sen tavoittaminen on käynyt tulkintojen alta yhä vaikeammaksi.
Laestadiuksesta on tehty luonnonmukaisen elämän edistäjä ja alkuperäiskansan oikeuksien esitaistelija. Hedberg vaikuttaa olleen vuoroin kirkollinen, vuoroin tunnustuksellinen sen mukaan, mikä tuuli on perikunnassa kulloinkin puhaltanut.
Ruotsalainen sai ennen sotia tehtävän edustaa suomalaista kristillisyyttä, kunnes hän sodan jälkeen kansainvälistyi, syveni eksistentialistiksi ja Mannermaan koulukunnan luterilaiseksi. Nykyään hän on postmodernisti, joka harrastaa kierrätystä ja alleviivaa seksuaalista tasa-arvoa. Ainoastaan Jeesus Nasaretilainen on ehtinyt taipua yhtä moneksi.
Ruotsalaisen persoonassa on ollut parhaiten tilaa, koska hän itse kirjoitti niin vähän ja senkin vahvasti tunteella. Koko körttiläisyys onkin yhteinen tunne-elämys tilasta, jonka sisällön saa jokainen tuottaa itse.
Ruotsalainen on antanut hahmon, ei vain uusiutuville tulkinnoille, vaan koko oman elämänkatsomuksen sanoittamiselle historian kautta. Siitä on löytynyt lovi niin pienen ihmisen puolustamiselle kuin suuren Suomen rakentamiselle. Aholansaaren pirtin tuoksussa on voinut uneksia.
***
Historia on turvatarina. Omat ajatukset uskaltaa esittää ja unelmat julkistaa, kun menneisyydestä löytyy virsi, johon saa äänensä liittää. Poliitikot ja kansanvillitsijät ovat aina oivaltaneet historian tarinan voiman. Näkyy se kelpaavan pienelle ihmisellekin. Hänen huutonsa tyhjyydessä saa kaikupohjan ja yksinäisyytensä löytää tovereita rajan takaa. Ei tarvitse olla omillaan.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Reformaation merkkivuonna on puhuttu kolmesta asiasta – jääkö varjoon ajatus armosta?
Kolumni: Kirkon ei tarvitsisi pelätä niin paljon jäsenkatoa, jos seurakunnissa olisi enemmän lämpöä
Kolumni: Parissasadassa vuodessa kristillisyydestä on tullut geenimuunneltua